Jari Mustonen

Maladolescenza (1977)

Ohjaaja:

• Pier Giuseppe Murgia

elokuva arvostelu

Ohjaus: Pier Giuseppe Murgia

Spielen wir Liebe tai tunnetummin Maladolescenza on yksi elokuvahistorian vaikeimmista ja kielletyimmistä teoksista. 17‑vuotias Martin Loeb näyttelee siinä metsässä susikoiransa kanssa asuvaa nuorukaista, Fabriziota, aikuistumisensa kynnyksellä. Parinaan hänellä on 12‑vuotias Lara Wendel, joka näyttelee Lauraa, kohti omaa seksuaalisuuttaan kurkottavaa pojan ystävätärtä. Elokuva kuvaa nuorten psykologista leikkiä, jossa viha ja petollinen ihastumisen tunne kulkevat rinta rinnan. Lauran kiintymys Fabrizioon saa hänet alistumaan pojan tahtoon, mutta hän ei riitä omassa yksinäisyydessään riutuvalle Fabriziolle, joka alkaa kiusata tyttöä. He vaeltelevat metsässä, käyvät leikkejään ja joka ilta Laura palaa kotiinsa. Sitten yhtenä näistä kauniista kesän ja lapsuuden viimeisistä illoista näkee Fabrizio läheisen pihamaan puistokeinussa elämänsä kauneimman tytön, Silvian (Eva Ionesco). Hän rakastuu tähän, ja kun Lauran mustasukkaisuus nousee pintaan, aloittavat Fabrizio ja Silvia kiusantekonsa. Hetki hetkeltä, päivä päivältä, lähenee kesä kuitenkin loppuaan ja on pian aika jättää jäähyväiset. On kivun aika.

Taide joka ei puhuttele, on kuollutta taidetta, on joku joskus sanonut. Tässä mielessä Maladolescenzan täytyy siis olla mitä elinvoimaisin elokuva. Se on äärimmäisen kontroversiaali ja sitä on paikoin leimattu pornografiaksi. Skandaalit seurasivat toista elokuvan 12‑vuotiaista nuorista tähdistä, Evaa, josta hänen ranskalaissyntyinen äitinsä Irina otti omana aikanaan korkealle arvostettuja ja palkittuja alastonkuvia, kun Eva oli vasta teini‑iän kynnyksellä (Eva: eloge de ma fille, Alice Press, 2004/2005). Teosta myydään yhä esim. Amazonissa. Samasta syystä Eva oli täydellinen valinta tämän elokuvan tähdeksi; kaikkia liberaalin aikakautensa rajoja rikkonut ikoni. Sitäkin enemmän hän on kyseenalainen hahmo tänä päivänä, kun 70‑luvulla nähty taiteen rajoja rikkonut halu provosoida on kuihtunut, syystäkin. Maladolescenza valmistui äärimmäisessä vapauden ilmapiirissä, ja nykyään voi vain ihmetellä, miksi näin kävi ja miten elokuvaa voitiin aikanaan markkinoida Der Spiegelin kaltaisissa julkaisuissa. 70‑luvun liberaalista rajojen rikkomisesta alkaa olla jo kohta 50 vuotta. Jos elokuva joskus näytettäisiin suomalaisissa elokuvateattereissa herättäisi se huomattavaa ahdistusta, samankaltaista kuin mitä tapahtui Sweet Movien (1974) yhteydessä. Tosin Pier Giuseppe Murgia menee kyseenalaisessa materiaalissaan pidemmälle kuin mitä Dusan Makavejev koskaan halusi. Maladolescenzan voima ei kuitenkaan synny alastomuudesta, vaan siitä koskettavuudesta jolla lapsuuden murentuminen on kuvattu, sekä siitä voimasta jolla se murskaa tabuja.

Giuseppe Murgia pukee lapsinäyttelijänsä aikuisten vaatteisiin ja antaa heidän leikkiä julmia leikkejään. Näistä inhottavimmista he ampuvat vuoron perään nuolia jaloistaan kannonpäälle sidottuun elävään lintuun. Toisena hetkenä he rakastelevat ja kolmantena Fabrizio ja Silvia paljastavat lapsuuden julmuuden rienaamalla Fabrizioon rakastunutta Lauraa. Koko elämän kirjo on läsnä, mutta se on läsnä pahoin vääristyneenä. Jos Stand by Men (Rob Reiner, 1986) poikien matka kertoi normaalin ja suojatun nuoruuden viimeisistä hetkistä, näyttää Maladolescenza kolikon toisen puolen. Elokuva on sukellus turvallisen taiteen toiselle puolelle. Se on siksi äärimmäisen haastava ja koskettava kuvaus elämästä. Maladolescenzaa ei oikein voi suositella kenellekään, silti samaan aikaan kyseessä on ainutkertainen esimerkki elokuvataiteen sekä kulttuurin äärimmäisyyksiin pyrkivästä luonteesta. Liberaalin 70‑luvun taiteen rajoja tutkiville teos saattaa olla silmiä avaava sen suhteen, mihin yhteiskunta on valmis menemään ilman viranomaisten asettamia rajoja. Jokaisen on katsottava teos ainoastaan oma moraali suojanaan. Elokuva vie todennäköisesti lähes jokaisen mukavuusalueen ulkopuolelle.

Maladolescenza voima on siinä tavassa, jolla se rikkoo lapsuuteen yhdistettävän mielikuvan viattomuudesta. Teos pakottaa näkemään sen julman, hyvin raadollisen puolen lapsuudesta, jonka melkein jokainen muistamme kokeneemme ja jonka mieluusti aikuisina unohdamme. Vaikka emme sitä myöntäisi, on lapsuus täydellisen raadollista aikaa: toisista tulee kiusaajia, toisista kiusattuja.

Elokuva jättää todennäköisesti vastenmielisen ja tyhjän olon. Jos maailmasta pitäisi kuitenkin valita kolme osuvinta elokuvaa, jotka kertovat lapsuuden luonteesta aikuisuuden kynnyksellä, olisivat kaksi muuta Valerie a týden divu (Jaromil Jires, 1970), ja Cría cuervos (Carlos Saura, 1976) tai Die Blechtrommel (Peltirumpu, Volker Schlöndorff, 1979). Näistä ensin mainitussa Valerien seksuaalisuus heräsi vampirismin, noituuden ja satujen loisteessa kuin unena, kun taas Sauran nuori Ana avasi silmänsä nähdäkseen surua ja kipua. Myös Peltirummun Oskar seuraa vanhempiensa luhistuvaa maailmaa. Fabrizion, Lauran ja Silvian taival on näiden elokuvien kuvaamia lapsia turvallisempi, koska se on kielletty aikuisilta. Samasta syystä elokuvassa ei nähdä ainuttakaan täysi-ikäistä. Elokuvan tapa kuvata lapsuutta on meille tabu, se on sitä lapsuutta, jota lapset elävät, mutta jolta tietoisesti kulttuuri haluaa ummistaa silmänsä. Elokuva näyttää sen osan ihmisyydestä, jota tuskin kukaan meistä haluaa nähdä. Ylipäätään nuorten seksuaalisuus on modernin länsimaalaisuuden demonisoiduimpia ja siksi valvotuimpia alueita. Maladolescenza iskee viiltävän veitsensä juuri tähän kohtaan. Lasten näennäisen viattomassa maailmassa aikuisen ainoa rooli on muuntua ulkopuoliseksi tirkistelijäksi ja hänen läsnäolonsa muuttuu turmelevaksi.

Yksi Maladolescenzan ominaisuuksista on taidokkuus, jolla se on tehty. Elokuvassa on ainoastaan kolme näyttelijää, mutta heistä jokainen tekee erinomaista työtä. Lopputulos on aitoudessaan lähes murskaava, mitä olotilaa syventää Pippo Caruson kaihoisa musiikki. Joutilaat hetket; se jatkuva odottaminen, jota me kaikki olemme joskus kokeneet; se kun ei ole mitään tekemistä ja kesä kuluu hitaasti, ja silti jokainen päivä on tärkeä; päiviä joita muistelee vielä vuosienkin kuluttua; se on kaikki läsnä. Mielenkiintoisena ajatuksena ohjaaja esittää kesän kulumisen vaihtamalla lähes kohtaus kohtaukselta lapsinäyttelijöidensä vaatetuksen, kuvaten näin myös heidän tunteitaan. Sävelillä vahvistetaan tunnelatausta ja paikoin Caruson musiikki tuo mieleen itsensä Morriconen kuolemaa ennakoineet lallatukset tyttölasten murhista kertovasta giallossa, Chi l'ha vista morire? (Aldo Lado, 1972). Sävelten kulku on kenties sattumaa, mutta teemoiltaan ne kertovat hyvin samankaltaisesta episodista kolmen ihmisen elämässä: omistamisesta ja luopumisesta. Viimeisen silauksen kokonaisuudelle antaa elokuvan kirkas värimaailma, jossa lasten ympärilleen luoma sadunomaisuus ja heidän leikkinsä rakkaudella kohtaa kukoistavan luonnon ennen synkentäviä viimeisiä ajatuksia.

Skandaalinomaisista ensinäytöksistä saakka Maladolescenzasta on ollut monia eri versioita, joista useimmiten on esitetty minuuttikaupalla lyhennelty leikkaus. Saksassa elokuva todettiin lailliseksi, mikä tuomio myöhemmin kumottiin. Teos kuitenkin ehdittiin julkaista X‑rated Kult dvd:n toimesta täysimittaisena originaalina versiona laadukkaalla anamorfisella kuvalla (1.78:1) saksan‑ ja italiankielisen dialogin kera, englanninkielisellä tekstityksellä. Extrat ovat kaikki pelkästään saksaksi, mutta ne koostuvat lähinnä puhuttelevista kuvista koskien elokuvan promomateriaalia. Mukana on esimerkiksi Der Spiegelin kansi (22/1977) jota koristaa ilkosillaan poseeraava Ionesco. Kannessa lukee: "Kinder auf dem Sex‑Markt, Die verkauften Lolitas". Milloinkaan muulloin kuin 70‑luvulla ei tämä olisi ollut mahdollista. Italialainen aikakauslehti "Nocturno" (#24) omisti niin ikään kokonaisen kirjasen elokuvan teemoille.

Maladolescenza on lopulta hämmentävä esimerkki siitä, miten pitkälle mentiin, kun kaikki elokuvataiteen rajat 70‑luvulla rikottiin, tuon ajan mittapuilla sallitusti. Samalla teos on kertomus nykypäivään rinnastettuna – esimerkiksi Cannibal Holocaustin (1980) ohella – kulttuurin muuttumisesta. Analyysi on silti syytä lopettaa erääseen elokuvan kriittisimmistä hetkistä. Siinä Laura, jäätyään sivuun Fabrizion ja Silvian rakkaudesta, pukee ylleen Silvian hehkeän punaisen leningin vertaillakseen kauneuttaan peilistä kilpailuhengessä. Sillä hetkellä hänen lapsuutensa viattomuus päättyy.