Jari Mustonen

Sweet Movie (Makea kaunotar, 1974)

Ohjaaja:

• Dusan Makavejev

elokuva arvostelu

Ohjaus: Dusan Makavejev

Suklaisen makea elokuva. Tällä kertaa tarjotaan kolme lautasellista paskaa, heitetään oksennusta ruoan tähteiden sekaan, siemaistaan virtsaa ja harrastetaan pedofiliaa. Ruumiineritteiden ja tabujen murskaamisen kavalkadi viedään niin pitkälle, että jokin raja mielen sisällä ylittyy ja kokonaisuus alkaa hymyilyttää. Ja juuri kun uskoo selviävänsä tästä kaikesta, leikataan ruutuun kuvia aidoista sotien aikoina teurastetuista ihmisistä.

Sweet Movie on Dusan Makavejevin ehkä voimakkain elokuva. Se pääsi pahemman kerran yllättämään allekirjoittaneen Orionin taannoisessa näytöksessä. Jotkut elokuvan autenttisista visioista suorastaan pureutuivat mieleen, ja mitä enemmän elokuvan sisältöä mietti, sitä tärkeämmältä se tuntui. Parasta kaikessa oli, että se oli pahimmillaan aitoa. Se oli hetkellistä terapiaa, Wieniläisen Friedrichshofin kommuunin luomaa taidetta, jossa taannutaan lapsen tasolle, niin että kyyneleet saavat vapaasti valua pitkin poskia samalla kun virtsarakko tyhjenee komeassa kaaressa itkijän alastomalle vartalolle.

Samaa tahtia yhdistyi elokuvan kaksijakoinen juoni kunnes se katosi kokonaan jonnekin taustalle. Ikään kuin todellisuus olisi voittanut fiktion. Ja kuitenkin Makavejev riisui vielä tämänkin naamion. Hän moittii katsojia siitä, että he järkyttyvät ruumiin eritteiden kirjosta. Lopussa kaikki on taas elokuvaa, pelkkää tosielämää sivuavaa näytelmää, joka on kaukana niistä historiaan unohtuvista julmuuksista, joita tapahtuu tänäkin päivänä, juuri nyt.

Elokuvan alku on hulvaton. Missikisat valtaavat kuvaruudun, mutta tällä kertaa ei etsitä pohjolan tai edes maailman kauneinta naista, vaan täydellistä neitsyttä miljardöörille (John Vernon) – gynegologisin perustein. Ja kun sellainen vihdoin löytyy, vietetään hääyö. Tähän saakka kaikki on vielä suhteellisen, ei täysin – mutta suhteellisen, normaalia. Hiljalleen Makavejevin erikoinen huumorintaju alkaa käydä kuitenkin tutuksi. Tahallisen naivin miss mondon (Carole Laure) matka saa muutamankin erikoisen käänteen kunnes on aika nauttia taivaallisen makeaa, ihon pehmeää suklaata.

Toinen tarina kertoo Potemkiniksi nimetyn purtilon kapteenista, Annasta (Anna Prucnal), joka rakastuu sokerisen ihanaan matruusiin (Pierre Clémenti). Sitten lentää paska ja oksennus. Filosofian monitalentti Walter Benjamin on kirjoittanut, että elokuva on taidemuoto, joka koetaan silmien lisäksi lihaksilla ja iholla. Sweet Movien jälkeen allekirjoitan tuon täysin. Sweet Movie on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä elokuva, se on kokemus. Siinä missä Markiisi de Saden kirjoihin perustuva Salò o le 120 giornate di Sodoma (Pier Paolo Pasolini, 1975) kuljettaa ihmisen raadollisuuden askel askeleelta ihmisyyden äärilaidoille, antaa Sweet Movie tilaisuuden taantua. Se suorastaan pakottaa riisumaan kaikki ihmisyyden päälle kasatut kuoret, kuten sivistyksen. Ei ole edes de Sadea, on vain virtsaa.

Makavejev ei turhia kursaile, vaan luo rohkeasti taidetta elokuvansa raamien sisälle. Erityisesti Miss Mondon suklaakuorrutus jää mieleen tunnelmallaan, joka muuntautuu yhä enemmän kohti kauhua. Suurta roolia sai näytellä myös pariin kertaan vankilaan pistetty Otto Mühl seuraajineen. Mühlin omiin sairaanpuoleisiin taidekokeiluihin kuuluu mm. filmattu paskantaminen (Sodoma, 1969), sekä naisen kanssa sekstanneen hanhen tappo (O Sensibility, 1970). Näistä henkilökohtaisemmista taideteoksista hän siirtyi ryhmäkollaaseihin yhdessä 70‑luvulla perustamansa Wienin terapiakommuunin kanssa. Ehkä Sweet Moviesta kertoo jotakin se, että Mühl on sanonut inhoavansa sitä. Sen tarkempia syitä tälle antipatialle en tiedä. Mutta on totta, että Sweet Movie pitää sisällään jotain hyvin kipeää.

Yhdessä kohtauksessa Makavejev käy hyvin kyseenalaisen materiaalin kimppuun. Itse asiassa kyseinen kohtaus vie elokuvan hyvin lähelle rikoslain pykäliä ilman, että raja kuitenkaan ylittyy. Katsoja jätetään ikään kuin kiikkumaan yksinään jonnekin moraalin rajamaille. Sekään ei helpota, että lähin kiinnekohta kyseiseen kohtaukseen löytyy useimpien lapsuudesta sadun muodossa. Kohtaus on kuin suora toisinto Grimmin-veljesten Hannu ja Kerttu (1812) ‑kertomuksesta: "Mutta vanha eukko oli vain olevinaan kiltti. Itse asiassa hän oli häijy noita-akka, joka vaani pieniä lapsia. Hän oli rakentanut piparkakkutalonsa vain houkutellakseen lapsia luokseen. Kun hän oli saanut heidät valtaansa, hän iski heidät kuoliaaksi, keitti heidät ja söi suuhunsa."

Suurin vaara katsojana on tuomita Sweet Movie sen tabuja rikkovan asenteen takia ja syyttää sitä sensaationhakuiseksi roskaksi, vaikka sen ydin – näin uskon – on pilkkoa palasiksi se kuori, jonka ihmiset ovat itse itsensä ympärille rakentaneet. Jos kukaan ei kysy kipeitä kysymyksiä, ei ole vastauksiakaan. Lopulta koko elokuva onkin kuin irvokasta pilaa ihmislajille tyypillisestä turhamaisesta tärkeilystä ja sivistyksen varaan laskelmoivasta omahyväisyydestä. Juuri Makavejevin asenteen ja irvokkaan rivouden takia Sweet Movie on parhaimmillaan elokuvateatterin täyteen pakatussa salissa. Osa koko kokemuksen viehätystä on se tunnelataus, joka pingottuu ihmisten väliin ja purkautuu mm. naurun muodossa. Vasta tällöin kokonaisuus pääsee oikeuksiinsa, ilman mitään valkokankaan ulkopuolisia etäännyttäviä tekijöitä. Yleisön reaktiot ovat kuin osa elokuvan hienoa rakennelmaa, osa taideteosta. Pakoon ei saa päästä, sillä Makavejevin kysymykset ovat liian kriittisiä ja ajankohtaisia, jotta niitä olisi varaa tuhlata esimerkiksi jääkaapilla käymiseen. Jos nyt kukaan haluaa syödä tämän aikana mitään...