Jetro Suni

Die Blechtrommel (Peltirumpu, 1979)

Ohjaaja:

• Volker Schlöndorff

elokuva arvostelu

Oskar Matzerathin päätös kieltäytyä ottamasta osaa aikuisten maailmaan on erittäin ymmärrettävä.

Günter Grassin samannimiseen romaaniin (1959) perustuva Volker Schlöndorffin Die Blechtrommel (Peltirumpu, 1979) on pääasiallisesti natsi-Saksan ja toisen maailmansodan aikaan sijoittuva elokuva. Teoksen puolihumoristinen ote ja muutamat kiusallisetkin kohtaukset yhdistettynä vakavaan historiapohjaiseen aihepiiriin muodostavat kokonaisuuden, joka on omiaan jättämään katsojan mieleen vahvan muistijäljen – olipa nähdystä lopulta mitä mieltä tahansa.

Peltirummun pääosassa on Oskar-niminen pikkupoika, joka myös toisinaan juontaa kertojaäänenä omaa tarinaansa. Itseaiheutetun tarkoituksellisen tapaturman myötä Oskarin pituuskasvu on jämähtänyt kolmevuotiaan tasolle, vaikka mieli ja oivalluskyky ovat älykkään aikuisen. Poika kieltäytyy puhumasta, mutta "kommunikoi" lahjaksi saamansa peltirummun välityksellä, päristellen sitä tilanteessa jos toisessa – useimmiten aikuisten suureksi kiusaksi. Jos rumpu uhataan ottaa tältä pois, käyttää Oskar puolustuksekseen kimeää kiljuntaa, joka saa lasiesineet rikkoutumaan. Myöhemmin taito hioutuu yliluonnolliseen huippuunsa, jolloin Oskar kykenee suuntaamaan huutonsa haluamaansa kohteeseen lasersäteen tarkasti.

Täysin jalat maassa ei siis liikuta. Valitulla todellisuutta ja fantasiaa yhdistelevällä tyylilajilla onkin oma vakiintunut nimityksensä, maaginen realismi (vaihtoehtoisesti myös matala fantasia). Kyseinen tyylilaji on lastenkirjallisuudessa hyvin yleinen valinta, jota Maija Poppanen (1934–1988), Peppi Pitkätossu (1945–2000), Katto-Kassinen (1955–2003) ja muut vastaavat edustavat. Mikään lastenkirja tai ‑elokuva Peltirumpu ei kuitenkaan ole.

Elokuvassa esiintyvä musta huumori kumpuaa pääosin kohtauksista, joissa Oskar on kiinnostunut enemmän rumpunsa kuin lähimmäistensä kohtalosta tai kun päättäväinen ja ponnekas kertoja-Oskar kuljettaa tarinaa eteenpäin ääni täynnä riemua, toitottaen katsojalle oman tulkintansa viimeisimmistä, usein kammottavista, tapahtumista. Sadunomaisen tarinan tyyli on pitkälti faabelimoraalin mukainen. Joskaan faabeleille tyypillistä koko tarinan kaaren kattavaa suurempaa allegoriaa ei mukana ole. Etenkin filmatisoinnissa asiat esitetään suurelta osin ilman piilomerkityksiä – toisin kuin kirjassa, joka tarjoaa enemmän tulkinnanvaraa. Kirjailija Grass itse on esimerkiksi todennut, ettei teoksen rumpu symboloi mitään sen syvällisempää. Rumpu on rumpu – joskin kirjassa taikavoimia omaava sellainen – ja sen pääasiallinen tarkoitus on olla lapsen leikkikalu, kuten aikakaudelle tyypillistä oli. Teoksen nimeen sisältyy kuitenkin piilomerkitys, joka on viittaus Hitlerin poliittisiin kampanjointitaitoihin (=rummuttaminen) ja roskapuheisiin (blech = roska/pötypuhe/pelti).

Sekä kirja että elokuva sisältävät molemmat runsaasti seksuaalisia teemoja, joiden yhdistäminen ulkoiselta olemukseltaan kolmevuotiaan lapsen seikkailuihin on takuulla monelle turhan kova pala purtavaksi. Sen verran roiseja muutamat elokuvan kohtauksista myös ovat, että ohjaaja Schlöndorff joutui esittämään puolusteluja ja todisteita osoittaakseen, ettei kuvauspaikalla tapahtunut oikeasti mitään siveetöntä. Tästä huolimatta elokuva määriteltiin ilmestymisensä aikaan Kanadassa laittomaksi materiaaliksi. Myös Yhdysvaltain Oklahoman osavaltioissa elokuva kohtasi saman kohtelun, mutta vasta niinkin myöhään kuin vuonna 1997. Päätös todettiin sittemmin hätiköidyksi ja kumottiin kuusi vuotta myöhemmin. Sattumus jätti kuitenkin jälkeensä kyseiseen selkkaukseen pureutuvan puolituntisen dokumentin Banned in Oklahoma (2004).

Kaikesta tästä huolimatta elokuvan seksuaalisuuskuvaus on verrattaen kesy kirjassa esitettyyn – jättäen muun muassa täsmentämättä sen yksityiskohdan, että pienestä koostaan huolimatta Oskarilla on housuissaan täysikasvuisen miehen sukupuolielin. Tieto asiasta lisää jo valmiiksi hämmentäviin seksiseikkailuihin entistä kieromman tvistin. Kirjassa Oskar ei myöskään ole mikään siloposkinen pikkupoika vaan rasputinmaisen charmin ja seksinhimon omaava groteski pieni otus, johon viitataan saksankielessä sanalla Gnom (= gnome / tonttu / maahinen / menninkäinen) – autenttinen syntinen kääpiö siis.

Elokuvassa Oskaria esittää kuvausten aikaan 11‑vuotias David Bennent, joka kasvuhäiriöstä johtuen näyttää todellakin hyvin nuorelta – joskaan ei nyt sentään kolmevuotiaalta. Bennentin roolisuoritus on mieleenpainuva ja vailla moitteen sijaa, lähennellen paikoin jopa Aleksei Kravtšenkon näyttelijätyön käsinkosketeltavaa intensiteettiä sotaelokuvassa Tule ja katso (Come and See, 1985). On vaikea kuvitella pääosaan osuvampaa valintaa kuin Bennent hypnoottisine silmineen. Mieleen nousee myös ajatus liekö Andrea Bianchi ammentanut Peltirummusta vaikutteita pestatessaan 26‑vuotiaan Pietro Barzocchinin näyttelemään Burial Groundin (1981) 12‑vuotiasta lapsihahmoa. Niin häiritsevän yhtenevä hahmojen pistävä tuijotus paikoin on.

David Bennent

Pietro Barzocchini – tuttavallisemmin Peter Bark

Nobelin kirjallisuuspalkinnollakin vuonna 1999 palkittu Günter Grass (1927–2015) syntyi Danzigin vapaakaupungissa (sittemmin Puolan Gdańsk), jonne Peltirumpu ja sitä seuranneet myöhemmät Danzig-trilogian osat – Katz und Maus (Kissa ja hiiri, 1961) ja Hundejahre (Koiranvuosia, 1963) – myös sijoittuvat. Grass oli itse hetkellisesti mukana Hitlerjugendissa ja hänet värvättiin 17‑vuotiaana toisen maailmansodan loppupuolella Waffen‑SS‑joukkoihin mukaan sotimaan. Tästä osasta menneisyyttään Grass ei ollut erityisen ylpeä ja salasikin sen pitkään – puhuen aiheesta viimein häpeillen omaelämäkerrassaan Beim Häuten der Zwiebel (Sipulia kuoriessa, 2006).

Peltirumpu on selvästikin ollut Grassille tapa käsitellä nuorena kokemaansa, ollen eräänlainen absurdiin fantasiaan sekoitettu muistelmateos. Kirjassa katolinen uskonto ja juutalaisuus ovat myös runsaasti esillä, Oskarin käydessä muun muassa keskusteluja niin Jeesuksen kuin Saatanan kanssa ja viitaten välillä itseensä näillä nimityksillä. Elokuvassa uskonnolle ei muutamaa melko mitätöntä kohtausta lukuun ottamatta sijaa juuri suoda. Yhtälailla filmatisoinnissa sivuutetaan rummun maagiset voimat, joilla kirjan maailmassa on mahdollista saada hyvinkin monenlaisia yliluonnollisia asioita aikaiseksi – rummun toisinaan tarjotessa deus ex machina ‑ratkaisun kärjistyneeseen tilanteeseen. Se mikä elokuvassa ei myöskään ole niin selvää kuin kirjassa, on Oskarin rummunpäristyksen merkitys. Päristelyn ollessa satunnaisen kaaoksen luonnin ja kiukuttelun sijaan hyvin monimerkityksellistä. Tilanteesta riippuen päristyksen tarkoitus voi olla vaikkapa kohteen manipulointi, täsmäprotesti koettua kohtaan tai suojamuuri ympäröivää maailmaa vastaan.

Vaikka Grass on kertonut kannattaneensa kansallissosialismia teini-ikäisenä, ei Peltirummusta ole aistittavissa minkäänlaista natsismin ihannointia. Sen sijaan se osoittaa sormella kaikkea sitä mielettömyyttä ja naurettavuutta, jolla Gleichschaltung (eli natsi-Saksan harjoittama hallinnolle vaarallisten mielipiteiden tukahduttaminen ja kansalaisten pakottaminen yhteen tiettyyn ajattelutapaan) näkyi etenkin alemman keskiluokan perhearjessa.

Peltirumpu-elokuva kattaa kirjan seikkailuista kappalejaollisesti vajaat neljä viidennestä, mikä on sinänsä ihan järkevä ratkaisu, sillä jo nykymuodossaan elokuvalla on mittaa reilusti yli kaksi tuntia (tai lähemmäs kolme tuntia, riippuen leikkausversiosta). Lopetus on sinänsä looginen, eikä tunnu kirjaan tutustumattoman silmissä sen ihmeemmin katkeavan kesken. Kirjan viimeinen osuus, joka elokuvasta puuttuu, jatkaa Grassin omien kokemusten läpikäyntiä sisältäen niin hautakivien kaiverrusta kuin jazzmusisointia (tarkemmin ottaen rummunsoittoa), joita molempia Grass sodan päätyttyä harjoitti Düsseldorfissa. Tarinan lopussa kolmekymppinen (kirjoitushetkellä Grassin itsensä ikäinen) Oskar päätyy mielisairaalaan, josta viimein kertoo elämäntarinansa – eli kaiken sen, jonka lukija kirjan loppuun päästyään on jo läpi käynyt. Paljastuessa, ettei tarinan kertoja välttämättä ole täysjärkinen, jää lukijan viimeiseksi tehtäväksi päättää mitkä osat kerrotusta tarinasta haluaa uskoa todeksi. Tällekin kerrontatyylille on olemassa oma terminsä, unreliable narrator – epäluotettava kertoja.

Teoksen esittämä yhteiskuntakritiikki on ajattomuudessaan kiehtovaa, sivaltaen ensisijaisesti kohti laumakäyttäytymistä, ryhmäajattelua ja yksilön tietoista tai alitajuista halua leimautua valitsemaansa viiteryhmään. Oskarin perheen seinällä pitkään roikkunut Beethovenin kuva saa esimerkiksi väistyä Adolf-taulun tieltä, koska Adolf on nyt kansakunnassa trendin harjalla ja Beethoven passé. Kotiin on myös saatava radio, koska muuten Führerin puheet jäävät kuulematta – ja takaraivossa kolkuttaa paitsi jäämisen pelko. Aikuisten touhuja tarkkaileva rumpuaan päristävä pieni Oskar on ainoa, joka kykenee kyseenalaistamaan toiminnan mielekkyyden.

Sama kritiikki ihmisen laumasieluisuudesta olisi mahdollista esittää myös nykypäivään siirrettyä näyttämöä vasten – niin vähän on ihmisluonto välissä muuttunut. Kansalaiset ovat edelleen valtatrendien ja ‑aatteiden vietävissä, väki jaetaan julkisessa dialogissa ajatusmaailmojensa mukaisiin kuppikuntiin, me‑vastaan‑he ‑asetelmat kukoistavat vahvana ja työkavereista tai tuttavista juorutaan pahaa, jos näiden poliittiset tai maailmankatsomukselliset ajatukset eivät kohtaa omia. Sosiaalinen media tuo toisinajattelijoiden ideologiat päivänvaloon, jolloin vihollinen on aiempaa helpompi tunnistaa suoraan. Hyötyeettisestä moraalifilosofiasta ponnistava cancel-aktivismi on osaltaan uusi moderni tapa pyrkiä vaientamaan ideaalista liian kauas eksyvät tahot.

Peltirummusta löytyy salakavalalla tavalla kylmäävä kohtaus, jossa yläkerran naapuri ilmiantaa kerrostalon katutasolla vihanneskauppaa pitävän partiojohtajan Gestapolle sen jälkeen kun on iltapimeässä nähnyt tämän telmivän kauppansa alakerrassa partiopoikien kanssa (elokuvassa nähdään hyvin läheinen vastapainovaikutusta demonstroiva köysileikki, kun taas kirjassa vihjataan suorasukaisemmin homoseksuaalisuuteen). Kun kauppiasta on käyty kovistelemassa Gestapon toimesta, tämä päätyy ennaltaehkäisevästi hirttämään itsensä. Seuraavaksi nähdään kohtaus, jossa ilmiannon tehnyt yläkerran naapuri soittaa asuntonsa ikkunassa iloisesti trumpettiaan – kaikki on nyt hyvin ja poikkeava naapuri poissa.

Kohtauksessa on oivallisesti esillä se hämmästyttävä riemumieli, jolla ihminen on valmis osallistumaan kanssaihmisen elämän tuhoavaan toimintaan. Moraalinen oikeutus teolle haetaan usein joko epäinhimillistämällä kohde tai perustelemalla, ettei tuhottu yksilö edustanut millään tavoin ideaalia – ja lähes poikkeuksetta tämä ideaali on määritelty sen mukaan, mitä tuhoaja itse edustaa. Tässä lepää Peltirummun esittämän epäsuoran kritiikin osuva ydin.

Grassia kaksitoista vuotta nuorempi ohjaaja Volker Schlöndorff koki yhtä lailla osan toisen maailmansodan tapahtumista, tosin sivusta seuraten niitä alle kuusivuotiaan näkökulmasta. Schlöndorff lasketaan mukaan Saksan elokuvateollisuuden uuden aallon kärkikastiin yhdessä muiden suurten nimien (Wenders, Herzog, Fassbinder) kanssa. Peltirumpu-kirjaa pidettiin kerronnallisen tyylinsä ja hankalan sisältönsä puolesta pitkään filmatisointikelvottomana, kunnes Schlöndorff päätti tarttua haasteeseen Jean-Claude Carrièren ja Grassin itsensä avustamana.

Lopputulosta voi pitää ehdottoman onnistuneena, joskin kokemustasolla teokset jäävät melko kauas toisistaan – kirjan edustaessa enemmän fantasiaa siinä missä elokuva pyrkii lähemmäs realismia. Schlöndorff on kertonut valinnan johtuneen pääasiassa budjettirajoitteista. Kirjan kuvailemaa maailmaa vastaavia suureellisia lavasteita ideoitiin, mutta niiden toteutus olisi maksanut tuplasti enemmän kuin mihin budjetti antoi periksi, joten ajatuksesta luovuttiin. Kaikesta tästä huolimatta elokuva toimii vallan mainiosti juuri sellaisena kuin se on. Silti, jotta tarina ja sen sanoma avautuisivat täyteen loistoonsa, on ehdottoman suositeltavaa vähintään tarkistaa erinäisiä selventäviä yksityiskohtia kirjan puolelta.

Peltirumpu palkittiin ilmestymisvuonnaan Cannesin Kultaisella palmulla (jaetusti, yhdessä Ilmestyskirja. Nyt.'n kanssa) sekä seuraavana vuonna parhaan kansainvälisen elokuvan Oscarilla. Yhdysvalloissa Peltirummun teatterilevityksestä vastasi Roger Cormanin New World Pictures, ja ensi-iltavuonnaan elokuva pyörikin teattereissa samaisen tuotantoyhtiön muiden – hieman erilaisten – elokuvien seurassa (Humanoids from the Deep, 1980; Battle Beyond the Stars, 1980; Shogun Assassin, 1980).