Jari Mustonen

Gunan il guerriero (Barbaarinaiset, 1982)

Ohjaaja:

• Francesco Prosperi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Francesco Prosperi

Barbaarielokuvien katsominen on taiteenlaji. Aluksi pyyhitään mielestä Conan barbaari (1982), mitään niin mestarillista ei ole koskaan tehtykään. Sen jälkeen otetaan käsiin Gunan il guerriero. Tämä on välttämätön aloitustoimenpide, sillä edessä ovat vielä Atorit. Idea on, että Gunanin jälkeen Atorit näyttävät oikeastaan helvetin hyviltä, ja kun Atoreista siirrytään edelleen Barbarian Queeniin tai Gunanin ohjanneen Francesco Prosperin Throne of Fireen, tuntuu jo silmien eteen vyöryvän aivan mittaamatonta elokuvallista taidetta. Tästä jatketaan omavalinnaisilla klassikoilla aina kunnes päädytään Beastmasteriin ja taju meinaa lähteä. Mitä siis olisivatkaan barbaarielokuvat ilman Francesco Prosperia ja hänen kahta sankariaan, voittamatonta Gunania ja muinaissaksalaista Siegfriediä?

Italialaisohjaajan ura ei ole kovin kummoinen. Parhaimmissa elokuvissaan Prosperi toimi 60‑luvulla apulaisohjaajana muun muassa Mario Bavalle, Rudolph Matélle ja Sergio Griecolle. Näiltä ajoilta löytyy myös hänen ensikosketuksensa italialaiseen fantasiaelokuvaan, sillä hän pääsi mukaan sellaisiin produktioihin kuten Slave of Rome (1960), Rivak the Barbarian (1960), Hercules at the Center of the Earth (1961) ja Erik the Conqueror (1961). Seuraavat vuosikymmenet kuluivat muutamien vaihtelevasti ja usein alakanttiin onnistuneiden ohjaustöiden parissa, kunnes hän 80‑luvulle tultaessa päätti ottaa osansa Conan barbaarin nostattamasta maskuliinisten elokuvien rahasammosta ja ohjasi kaksi barbaarielokuvaa, joihin molempiin hän toi pienen silauksen myös John Boormanin kulttimaineeseen nousseesta Excaliburista (1981).

Näistä Gunan il guerriero on se garumpi barbarium. Mukana ovat toistamiseen Throne of Firen tähtipari, yli nelikymppinen Pietro Torrisi ja parikymmenkesäinen Sabrina Siani, joka jäi historian kirjoihin italialaisten barbaarielokuvien kiistattomana kuningattarena. Valitettavasti Gunanin kohtalo on huomattavasti karumpi. Itse asiassa koko elokuvan voi tiivistää haaleaan mielikuvaan, jossa voittamaton Gunanimme – jonka muuten enkkudubbaus nimeää Zukaniksi – juoksee rumpujen lyödessä kohti kameraa hidastetussa kuvassa. Kohdatessaan vastustajan, hipaisee Gunan tätä miekan lappeella hyvin kevyesti ikään kuin peläten vastustajaa sattuvan. Onneksi myös vastustajat ovat vellihousuja, joten he kaatuvat kuolleina maahan, kunhan edes näkevät miekan. Tämän jälkeen Gunanin suorittama teurastus jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja... öh, loppuu?

Elokuvan juoni on kertakaikkisen ainutlaatuinen. Sitä ei suinkaan voi supistaa yllä olevaan analogiaan, sillä kaikki alkaa aina maailman synnystä ja jatkuu lupaavana dinosaurus-rip-offina Hammerin klassikosta One Million Years B.C. (1966) aina kunnes ruutuun tulee ensimmäinen suutaan aukova pellavapää ja illuusio särkyy. Palataan siis hetkeksi dinosaurusten ja Gunanin hidastuskuvien väliin jäävään aikakauteen ja tutustutaan pahikseen nimeltä Nuriak, joka ei ole pelkästään ilkeiden ungatsin johtaja, vaan myös Gunanin isä.

"Gunan. I am your father." "Nooooo. Nooooo." – olivat repliikit, joita odotin, mutta joita en koskaan saanut. Gunanille koko jutussa ei ole mitään ihmeellistä. Lopulta tulin siihen tulokseen, ettei Gunan alias Pietro Torrisi ehdi missään vaiheessa tajuta sitä tosiasiaa, että Emilio Messina esittää elokuvassa hänen isäänsä tai ainakin hän unohtaa reagoida siihen. Tosin Emilio Messinakaan ei erityisemmin loista Nuriakin roolissa, ei siis ihme että hänelle tarjottiin hänen seuraavaan elokuvaansa Jungle Warriors enää mitätön sivurooli henkivartijana.

Isä/poika ‑suhde jää aikalaisen pinnalliseksi. Onneksi Gunanilla on myös paha veli, eli mies-josta-olisi-voinut-tulla-Gunan-mutta-jolla‑ei‑ole‑tässä-elokuvassa-nimeä-koska-hänestä‑ei‑tullut-Gunania (Giovanni Cianfriglia). Varsinainen kertomus alkaa siitä, kun heidät molemmat pelastetaan alkuhyökkäyksessä, joka on pöllitty muuten mukaan Prosperin edellisestä barbaarielokuvasta, Throne of Firesta. Hyökkäyksen aikana Nuriakin miehet tappavat raamatun hengen mukaisesti kaikki kylän poikalapset. Ihan tarkkaa muistikuvaa ei ole siitä mitä tämän jälkeen tapahtui, mutta seuraavaksi nämä kaksi kapaloitua vauvaa löytyvät jostain tien penkasta, kun joukko voittamattomia naissotureita, kuniatseja, löytää heidät aamukävelyllään. Kohtaus on ilmiömäinen: etualalla näkyy kaksi rääkyvää vauvaa, jonka jälkeen kukkulan takaa nousee vastaföönattuja amatsoneja. Kukaan ei kerro keitä he ovat tai mitä he tekevät täällä, eivätkä hekään juuri ihmettele näkemäänsä: "Hei, tuolla on kaksi vauvaa!" "Oi, kivaa. Otetaan ne mukaan!" "Hihii."

Tähän väliin jätetään pieni aukko ettei nyt aivan kaikkea tule paljastettua elokuvan hulppeasta juonesta. Todetaan nyt kuitenkin sen verran, että myöhemmin paljastuu toisen lapsista tuovan tasapainon universumiin, joten kuniatsit kasvattavat heidät molemmat. Mutta koska Gunaneita voi olla vain yksi, joutuvat veljet kisaamaan keskenään arvonimestä.

Sitten ollaan taas voittamattomien amatsonien parissa. Nuriak on yhä elossa, mutta Gunan ei tunnu muistavan sitä. Hän on nyt lomalla ja ihastuu barbaarinaiseen nimeltä Lenne (Sabrina Siani), mikä selittää osaltaan suomijulkaisun mahtipontisen kansikuvan: Barbarian Women. Lenne on kuitenkin kaukana barbaarittaresta, sillä sana vosu kuvaisi paremmin hänen rooliaan, jossa paljasta pintaa riittää. Gunanin on joka tapauksessa määrä siittää tämä kaapattu semiamatsoni, jotta syntyisi uusi kuniat. Tämän jälkeenhän Lenne luonnollisesti surmattaisiin, joten Gunanin on aika toimia. Ei menekään kauaa ja hän on virallisessa kaksintaistelussa yhden kuniatin kanssa. Kyse on nyt elämästä ja kunniasta, tämän myyttisen elokuvan suurista arvoista. Gunanin on voitettava voittamaton, tehtävä itsestään sankari, oikeutettava paikkansa tähtien lapsena ja pelastettava rakastamansa nainen... ja paskat. Gunan häviää taistelun, mutta kukaan ei ole moksiskaan. Sen sijaan Gunan saa anteeksi ja elämä jatkuu entisellään eikä Nuriakia muista enää kukaan. Ei sen puoleen, Nuriak näyttää myös unohtaneen Gunanin. Universumia hallitsevat nyt Sianin rinnat.

Seuraavassa spoilataan tämän todellisen juonielokuvan "huikea" lopetus, joten jos jaksaa uskoa että Gunan il guerriero sisältää juonen kannattaa hypätä viimeiseen kappaleeseen. Nimittäin likipitäen viidenkymmenviiden minuutin ja lukuisten hidastusten jälkeen ollaan keskellä auvoista rakkaustarinaa, joka päättyy vasta kun joukko raakalaisia yrittää raiskata Lennen ja kuniatsien velhotar pettää Gunanin ja toimittaa Lennen Nuriakin käsiin. Tästäkös myös Gunan pillastuu ja kaikki gunanit, kuniat, Nuriakit ja ungatsit yhtyvät lopulliseen sekamelskaan kämäisessä luolassa, jossa Gunan ja möhömahainen Nuriak käyvät viimeiseen taisteluun kunhan vastaföönatut amatsonit ehtivät ensin ilmestyä paikalle. Tässä vaiheessa liehuvalettinen Gunan heiluttaakin jo jostain Britannian järvistä löytynyttä miekkaa, joka tunnetaan nimellä Excalibur! Sitten alusta tuttu tumma ääni alkaa mörisemään jotain taivaassa asuvista ukkeleista ja elokuva loppuu. Katsojan katkeran suloiset kyyneleet valuvat tällöin pitkin poskia ja sydän takoo vimmattua tahtia. Universumia hallitsevat nyt Sianin rinnat. Mitä tapahtui ennen sitä ja mitä tapahtui sen jälkeen, sillä ei ole selvästikään mitään merkitystä, ei ainakaan Prosperille. Gunan il guerriero jäi hänen viimeiseksi elokuvakseen.

En ihmettele. Sanoisinko että Gunan il guerriero on b‑luokan kalkkuna: tylsä, kuiva ja typerä. Sen pelastaa ainoastaan puolikkaan tähden arvoinen ja täysin tuulesta tempaistu Blue Lagoon ‑emulaatio, jossa esiintyy hehkeä Siani. Häntähän voi tosin ihastella myös Prosperin edellisessä barbaariklassikossa, jo mainitussa Throne of Firessa, joka vie muinaissaksalaisten myyttien (!) nimeämän sankarin, Siegfriedin alias Torrisin, aina Hulluuden kaivoon, jossa häntä vastaan asettuvat mitkäs muutkaan kuin kumiset lepakot, puhuva pää ja – mitä ihmettä: joutsen?