Jari Mustonen

Il trono di fuoco (Tulen valtaistuin, 1983)

Ohjaaja:

• Francesco Prosperi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Francesco Prosperi

Siegfried! Ja leijuva pää. Aivan, miltä olisivatkaan kuulostaneet Richard Wagnerin säveltämän Nibelungen-tetralogian toiseksi viimeisen osan "Siegfried"'in libretot, jos elokuun 1876 ensi-illan aikaan olivat Bayreuthin Festspielhausin lavalle Saksassa astuneet hehkulampun karisman omaava tenori – lihaksikas italialaissyntyinen Pietro Torrisi – ja hänen parinaan nähtäisiin pelkkä verinen pää, joka luikauttelisi matalalla bassollaan elämän syviä viisauksia Hulluuden kaivoon sysätylle nimikkohenkilölle. Tummat silotellut hiukset omaava Torrisi avaisi kohtauksen komeasti venyttämällä muutoin niin laiskasti värisevät huulensa raivokkaisiin Hoiho-huutoihin:

"Hoiho! Hoiho! Hau' ein! Hau' ein!
Friß ihn! Friß ihn! Den Fratzenschmied!
(Hoiho! Come on! Come on! Tear him, tear him, the tinkersmith!)
Hahaha hahaha hahaha hahaha hahaha ha!"

Josta puhuva pää jatkaisi yhtä suurella intensiteetillä:

"He! Laß das Wild!
Dort liegt die Waffe:
fertig fegt' ich sie heut'.
(Hence with the beast! I want not the bear!)"

Konsepti olisi tuskin toiminut 1800‑luvun Saksassa, mutta toimiiko se 1980‑luvun Italiassa? Ainakin on joku joka yrittää, nimittäin Il trono di fuocon vuonna 1982 ohjannut italialaissyntyinen huumoriveikko, Francesco Prosperi. Hänelle ei riittänyt tavallisen barbaarielokuvan tekeminen tavanomaisin maustein, joten aiheeseen ynnättiin vaikutteita niin saksalaisesta mytologiasta kuin John Boormanin Excaliburista. Samaan syssyyn kuvattiin kohtauksia myös seuraavana vuonna julkaistavaan Gunan il guerrieroon. Muuten hyvä juttu, mutta molemmissa elokuvissa nähdään pääosassa Torrisi, jolla on yksi iso ongelma. Hän ei pääse millään sisälle roolihahmoihinsa. Gunanissa hän ei kekkaa, että hänellä on isä, ja Il trono di fuocossa hän luulee näyttelevänsä banaania, mitenkään muuten en osaa selittää hänen ilmeetöntä roolisuoritustaan, jonka ainoa tehtävä tuntuu olevan hänen komean kuontalonsa esitteleminen. Plussaa pitää antaa kuitenkin edes jotenkin aidoilta näyttävistä taistelujaksoista, jotka eivät toki ole mitään verrattuna Conan the Barbarianin (1982) verisiin mättöihin, mutta jotka ovat Gunaniin verrattuna melkoisia spektaakkeleita.

Koko jutun pelastaa jälleen Sabrina Siani, joka on elokuvassa kauneimmillaan. Hän esittää Valkari nimistä prinsessaa, joka haluaa kostaa vanhempiensa kuoleman julmalle paholaisen kätyrinä toimineelle Belialin pojalle, Morakille. Morakin puolestaan on päästävä naimisiin Valkarin kanssa, minkä lisäksi hänen on istuttava tulen valtaistuimelle yön päivän päivänä, jotta välttyisi kuolemalta. Kapuloita rattaisiin pistelee tietenkin Siegfried, joka pelastaa tuon tuosta Morakin vangitseman Valkarin. Kaikki on kuitenkin mennä hukkaan, kun hän jää kiinni ja hänet sysätään hulluuden kaivoon, josta ei kukaan ole vielä tullut takaisin. Kaivon olisi siis tarkoitus olla paha paha paikka, joten katsojien hämmennys on ilmeinen, kun Siegfried saa vastaansa kumisia Hammer-lepakoita ja kuolleen joutsenen haamun, joka yrittää nokkia häntä naamasta. Kaikista pahin on silti leijuva, jo alussa mainittu verinen pää, joka eeppisten saksalaisten hoilotusten – "He! Laß das Wild! Dort liegt die Waffe: fertig fegt' ich sie heut'" – sijaan mutisee jonninjoutavia ja yrittää näyttää pelottavalta. Jostain kumman syystä Hulluuden kaivosta löytyy myös vanhan puoleinen papparainen, joka tarjoaa Siegfriedille suojaksi näkymättömyyden.

Lienee turhaa mainita, että myös alkuperäinen The Rings of Nibelung ‑tetralogia pitää sisällään kohtauksen, jossa eeppinen sankarihahmo Siegfried saa haltuunsa näkymättömäksi tekevän artefaktin ryöstettyään kaksi Nibelungin perheen johtajaa. Odotin jo, että kahden kohtauksen päästä, Siegfriedin kavutessa muina miehinä ulos hulluuden kaivosta, ikään kuin olisi ollut juuri piknikillä joutsenlammella, kajahtaa taivaalta kirkas huuto "Hojotoho! Hojotoho! Heiaha! Heiaha!", Wagnerin Die Walküren hengessä, ja prinsessa Valkari (!) ratsastaa paikalle kiljujen kovia huutojaan valmiina teurastamaan valitsemansa kuolevaiset. Lieneekö sekään sattumaa, että muinaisissa kertomuksissa valkyyreiden myytti sekoittui joutsenneitojen (myytti kertoo nimensä mukaisesti nuorista neidoista, jotka kykenivät muuttumaan joutseneksi) vastaavaan, joten ehkä hulluuden kaivossa ei nähtykään joutsenta, vaan kuollut valkyyri! Ei sen puoleen, kaivo voittaa kyllä erikoistehosteillaan ja tunnelmallaan Atoreissa piipahtaneen kumisen jättikäärmeen, kuin myös sen ensimmäisessä osassa nähdyn jalkojaan ojentelevan megasuuren hämähäkin jonka keskivartaloon ei budjetti enää riittänyt. Il trono di fuoco onkin siitä ainutlaatuinen elokuva, että sen arvo nousee vasta kun on nähnyt ison kasan muita paljon surkeampia Conan-jäljitelmiä.

Tulen valtaistuimen ongelmat alkavat joka tapauksessa nivoutua kasaan. Italialainen kengännauhabudjetilla tehty barbaarielokuva yhdistettynä muinaissaksalaiseen mytologiaan ei ole välttämättä se kaikista toimivin paketti. Kunnianhimoisena ohjaajana, ja joko Wagnerin tai mytologioiden ystävänä Prosperi on saanut aikaan arveluttavan partituurin, jonka materiaalia kierrätetään surutta miehen seuraavassa barbariumissa. Jos kyseessä olisi puhdas Nibelungen-filmatisointi, tai musikaali! olisi elokuvalla huomattavasti enemmän kalkkuna-arvoa, mutta koska kyseessä on barbaarien ja Nibelungien ristisiitos, jää homma ikävällä tavalla puolitiehen ja lopputuloksena nähdään tylsähkö keskiaikaiseen miljööseen sijoitettu Conan Barbaari ‑rip‑off, jossa katsomisen arvoista on ainoastaan hehkeä ja ah' niin suloinen italialaiskaunotar Siani. Hän saakin enemmän tilaa kuin vuotta myöhemmässä Gunan il guerrierossa, jossa tähtipari liitettiin toistamiseen yhteen. Juuri Sianin ja yleisen maskuliinishenkisen tunnelmansa takia Il trono di fuoco tekeekin kaikkine puutteineen sen minkä jokainen hyvä barbarium-elokuva tekee: se kuluttaa soljuvasti sixpackin, ison kasan paahtoleipiä ja liki puolitoistatuntia elämää.