Teijo Haavisto

Scalps (Päänahat, 1987)

Ohjaaja:

• Claudio Fragasso
• Bruno Mattei

elokuva arvostelu

Ohjaus: Claudio Fragasso, Bruno Mattei

Nykyään parhaiten Hell of the Living Dead ‑kalkkunastaan (1980) tunnettu Bruno Mattei on ohjannut urallaan myös joitain vakavasti otettavia elokuvia. Näihin harvinaisuuksiin kuuluu Scalps, jonka mies ohjasi kuusi vuotta tuon maailman huonoimmaksi zombie-elokuvaksi nimetyn tekeleensä jälkeen, vain hieman ennen kuin pääsi pilaamaan Lucio Fulcin comebackiksi tarkoitetun projektin Zombi 3 (1988).

Spagettiwesternien sukuun ainakin periaatteessa kuuluva elokuva sijoittuu aikaan juuri Yhdysvaltain sisällissodan päättymisen jälkeen, pieneen etelävaltioiden linnakkeeseen, jonka komendantti (Alberto Farnese) kieltäytyy uskomasta tappiotaan. Hieman sekopäiseltä vaikuttava komendantti käskee miehensä läheiseen intiaanileiriin hakemaan itselleen sikäläisen päällikön nuorta tytärtä (Mapi Galán), mutta päällikön kieltäydyttyä vaihtokaupoista (tulilientä tyttärestä), sotilaat tappavat kaikki kylän miehet ja raiskaavat naiset. Tytär otetaan kyllä elossa mukaan, mutta tämä onnistuu pakenemaan paikalla asustelevan uudisraivaaja Mattin (Vassili Karis) tilalle. Erehdyttyään käyttämään voimakeinoja tyttöä etsiviä sotilaita vastaan myös Matt joutuu tappolistalle, ja yhdessä he pakenevat sotilaiden takaa-ajamana läheiseen vuoristoon.

Tässä vaiheessa, kun takana on vasta noin puoli tuntia, elokuvan luonne muuttuu täysin ja melko tavanomaisesti alkanut elokuva muuttuu raa'aksi ihmismetsästyselokuvaksi, jossa westerniä muistuttaa ainoastaan ihmisten aseet ja asusteet. Elokuvan tyylin vaihtuessa myös Mattein suhtautuminen väkivaltaan muuttuu, ja alun melko kevyistä ammuskeluista siirrytään hiljalleen niin henkisesti kuin fyysisestikin julmemmille tasoille.

Scalpsin ehdoton huippuhetki on kiinni jääneen Mattin kiduttaminen rintojen läpi lyödyillä metallikoukuilla hieman Cannibal feroxin (1981) tapaan, mutta toki mukana on toki muutakin sleazyä aina raiskauksista intiaanien rituaalikuolemiin. Elokuvan bodycount on sekin aivan omaa luokkaansa, sillä elokuvan edetessä intiaanityttö paljastuu armottomaksi tappokoneeksi, joka keihästää, skalpeeraa, ampuu ja puukottaa amatöörimäisesti toimivia sotilaita todella hurjalla vauhdilla.

Scalpsin väkivalta ei muutamaa kohtausta lukuun ottamatta ole kovinkaan graafista, mutta tämän korvaa elokuvan säälimättömän julmat ideat ja armoton toteutus. Paljon haukuttu Mattei on hyvässä vedossa, ja elokuva etenee vauhtiin päästyään todella hurjalla voimalla kuolemasta toiseen. Aggressiivisuudessaan elokuva tuo kovasti mieleen Sergio Corbuccin (1926–1990) kuuluisimmat teokset.

Silti tyhjää aikaa on jäänyt väkivaltaisuuksien väliin sen verran, että ohjaaja ehtii luomaan kunnolliset persoonallisuudet niin sankareille kuin pakkomielteiselle komendantillekin. Sankareista puhuminen tämän elokuvan kohdalla tosin on hieman kyseenalaista, sillä myös päähenkilöiden pimeät puolet tuodaan esille, tappokoneeksi muuttuva intiaanityttö ja verikoston nimeen vannova uudisraivaaja tuskin menisivät läpi kunnon amerikkalaisessa westernissä. Myös elokuvan hyvien ja pahojen roolit vaihtuvat loppupuolella varsin tehokkaasti, mikä taas tuo mieleen Wes Cravenin erinomaisen varhaistyön The Hills Have Eyes (1977). Kyseisen elokuvan suuntaan viittaa myös loppuratkaisu, jossa ei armoa anneta.

Ainoa pahempi kompastus elokuvassa on päähenkilöiden pakollinen romanssi, jossa intiaanityttö palvoo Mattia pelastajanaan (vaikka itse hoitaa lähes kaiken tappamisen) sekä todella hölmö intiaanimystiikka, jolla ei ole oikein mitään tekemistä elokuvan tapahtumien kanssa eikä se muutenkaan sovi elokuvan julman realistiseen yleisilmeeseen.

Scalps on todella vähälle huomiolle jäänyt ja huonosti tunnettu pieni helmi. Elokuvan arvostuksesta kertoo jotain sekin, että Castle Videon vanhaa suomikasettia Päänahat näki aikanaan varsin usein divareissa. Osasyy on varmasti myös siinä, että kansi ei varsinaisesti houkuttele ostamaan ja että ohjaajaksi on merkitty Mattein sijasta hänen taiteilijanimensä Werner Knox. Elokuva kannattaa kuitenkin hankkia, jos ihmismetsästyselokuvat vähänkään kiinnostavat.