Juho Malanin

Luca il contrabbandiere (Contraband, 1980)

Ohjaaja:

• Lucio Fulci

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lucio Fulci

Italialaisohjaaja Lucio Fulcin (s. 1927) uran hedelmällisin jakso oli ehdottomasti 1980‑luvun alku, jolloin hän teki ne elokuvat, joista hänet parhaiten muistetaan: goottihenkiset, synkät ja graafiset zombie-kauhuelokuvat, joita leimaa hovikuvaaja Sergio Salvatin taidokas kamera sekä Fabio Frizzin hypnoottinen musiikki. Elokuvat kuten L'aldilá (The Beyond, 1981), Paura nella cittá dei morti viventi (The City of the Living Dead, 1980) sekä Quella villa accanto al cimitero (The House by the Cemetery, 1981) ovat ainutlaatuisia spaghettipainajaisia, jotka lupasivat varmasti Fulcille jotain muuta, kuin miten hänen uransa lopulta valitettavasti päättyi hiipuen 1980–90‑luvun taitteessa, ennen kuin pitkäaikainen sairaus vei hänet lopullisesti tuonpuoleiseen vuonna 1996. Fulcin filmografia käsittää mestariteoksia toki jo ennen tuota aikaa – erityisesti 1970‑luvun alun giallo-mysteerit kuten Non si sevizia un paperino (Don't Torture a Duckling, 1972) – ja myös veriseen zombie-kauhuun hän oli perehtynyt ennen varsinaista mainittua kultakauttaan, vuoden 1979 Zombie 2:llaan (aka Zombie Flesh Eaters). Vielä senkin jälkeen hän ehti ohjata yhden elokuvan ennen mainittuja zombie-klassikoitaan, vuoden 1980 rikoselokuvan Luca il contrabbandiere, joka tunnetaan englantilaisittain nimillä The Smuggler (Hollanti‑vhs) ja Contraband (USA‑dvd).

Fabio Testi, joka on pääosassa myös toisessa Fulcin elokuvassa, I Quattro dell'apocalisse (The Four of the Apocalypse, 1975), on Luca di Angelo, komea ja pidetty gangsteri Napolissa, jossa väkivalta kukkii eikä kehenkään voi luottaa yhtään sen enempää kuin esimerkiksi Martin Scorsesenkaan realistisessa rikosmaailmassa. Väkivaltaa on joka puolella, ja hyvin pian myös Luca kohtaa sen kasvotusten, kun joku murhauttaa hänen veljensä raa'asti kauniilla vuoristotiellä. Seuraa vihansekainen halu kostaa ja saada selville tappaja, eikä kauniin vaimon tai ystävien neuvot olla varovainen pysty muuttamaan itsepäisen Lucan mieltä. Tarina on sekava, ja henkilöiden suhteet epäselvät (ainakin katsojalle), ja mihin teos tälläkin kertaa eniten keskittyy, on se tuttu piirre, jonka takia elokuva tuntuu perin ikävystyttävältä ja turhalta verrattuna tekomaansa, ajankohdan sekä myös tekijöidensä taitoihin, ja mihin ne voisivat yltää.

Aivan kuten esimerkiksi The Four of the Apocalypsessa, myös The Smugglerissa Fulci näyttää taitonsa luoda väkivaltaisia ja sadistisia kohtauksia ja hahmoja (Fulci on yksi neljästä käsikirjoittajasta) ilman syvempää tasoa tai tarkoitusta, joita tällaisesta realistisesta ei‑fantasia elokuvasta soisi löytyvän, mutta tuohan on juuri koko eksploitaatioelokuvan yksi peruspilareista: esittää liikkuvina kuvina asioita (siis seksiä ja väkivaltaa) jotka vetoavat ihmisen enemmän tai vähemmän vaiettuihin vietteihin, ja liittää ne näennäisesti tarinaan ja elokuvateokseen. The Smugglerin anti nimittäin rajoittuu lähes pelkästään havahduttavan sadistisiin ja yksityiskohtaisiin väkivaltakohtauksiin, jotka tekisivät jo tuhdimmankin käsikirjoituksenkin epäilyttävän näköiseksi kaikkine lähikuvineen ja hidastuksineen. Erityisesti Fulcin muissakin elokuvissa ajoittain esille tuleva suhtautuminen naisiin – millä en kuitenkaan väitä Fulcia misogyyniksi – tulee tässäkin elokuvassa karusti ilmi, kun muutamat naishahmot joko hakataan tai kidutetaan ansaitsemalleen tasolle kohtauksissa, joille ei löydy oikeutusta sen enempää kuin muutenkaan itse elokuvalle, mikäli siltä toivotaan jotain suurempaa antia, johon se myös hyvin pystyisi.

Sergio Salvatin väline on ohjaajansa kanssa yksi tärkeimmistä asioista niissä elokuvissa, joissa Fulci on onnistunut, mutta The Smugglerissa ei ole muistettavaa kuvausta taikka muuta visuaalisuutta, mutta ei myöskään mitään ärsyttävää tai itsetarkoituksellista (väkivaltakohtaukset poislukien), mikä onneksi paljastaa Fulcin oikeat taidot jotka hänellä oli. Viittaan erityisesti niihin "marginaaliohjaajiin", kuten Jess Franco, jotka ovat onnistuneet kuvaamaan elokuvansa suorastaan kuvottavan häiritsevästi tarkennuksineen ja kameranliikkeineen, joille ei ole mitään syytä, ja jotka paljastavat tekijöiden täydellisen lahjattomuuden. Mainitun Francon The Bloody Judge (1970) on yksi esimerkki kamalimmasta päänsärkykuvauksesta sekä tietysti täydellisestä rahastus/riisto-tympeydestä (Michael Reevesin mestariteos Witchfinder General vuodelta 1968 ei olisi ansainnut tällaista), joka leimaa myös Francon koko uraa. Franco ei kuitenkaan ole ainoa joka ei osaa käyttää kameraa, mutta ainakin yksi kuuluisimmista marginaalielokuvien maailmassa. Fulci osoittaa taitavaa leikkausta etenkin kohtauksessa, jossa Luca ystävineen on raviradalla, ja jossa puheeksi tulee kuollut veli. Fulci näyttää nopeilla mutta ei häiritsevän levottomilla leikkauksilla jokaisen kuvassa olevan hahmon kasvonreaktiot lähikuvina, mikä luo oikeasti kohtaukseen melkoisen voimakkaan kaipuun ja menetyksen tunteen, mutta ennen kaikkea näyttää myös että Fulci oli oikea elokuvaohjaaja, joka osasi välineensä monet mahdollisuudet ja usein myös vaatimattomammissa töissään, joihin The Smuggler ehdottomasti kuuluu.

Toinen erittäin tehokas yksityiskohta tulee merimaisemassa, jossa seurataan kuolleen hautajaisia kukkaseppeleineen ja itkuineen. Frizzin haikea musiikki ja kohtauksen rauhallisuus tuo suorastaan kummisetämäisen ja morriconemaisen tunnelman kohtaukseen, jonka aikana kamera seuraa kiikarien läpi kaikkia merkittäviä gangsterihahmoja, joidenka nimet ja asemat hahmo kiikarien takana lausuu ääneen. Frizzi ei ole yhtään sen taidottomampi tai vähemmän ainutlaatuinen elokuvasäveltäjä, kuin esimerkiksi mainittu Ennio Morriconekaan, ja hänelle olisi suonut paljon enemmän tunnustusta (kuten myös esim. Riz Ortolanille) kuin mitä hän on saanut. Nämä kaksi kohtausta ovat elokuvan parasta antia, minkä toteaminen vain muistuttaa jälleen siitä kuin paljon tämäkin elokuva olisi voinut olla. Mainittavan arvoinen on myös lähes surrealistinen, mainitun The Four of the Apocalypsen hautausmaajakson mieleen tuova kohtaus teollisuuskaatopaikkahelvetissä, jossa myös yksi elokuvan lukuisista väkivaltakohtauksista tapahtuu. Sumuinen ilma, salaperäinen maasta nouseva savu, sekä lammikossa kupliva vihertävä saasta tekevät kohtauksesta vähintäänkin painajaismaisen ja elokuvan Napolin sielunmaisemaa oivasti kuvaavan uhkaavan paikan.

Elokuvan potentiaalia kuvaa oivaltavasti myös lukuisat leikkaukset vanhaan "Doniin", joka katselee televisiosta nyky-Napolin menoa ja väkivaltaa, sanattomana ja havaittavan pettyneenä siitä mihin nuorempi polvi on asiat johtanut. "Ennen olivat täällä asiat paljon paremmin", sanoo hänen avustajansa, mikä luonnollisesti nostaa elokuvaa heti ylemmäs ja kiinnostavammaksi, ellei itse Don olisi juuri itse lähdössä tuliaseen kanssa kadulle ampumaan räjähtävää lopputaistelua varten! Fulci onnistuu tuhoamaan oivan ja lupaavan elementin, ja osoittaa sillä lopullisesti elokuvan fasistisen luonteen ja sen, kuinka tämäkin yhtenä monista esittää väkivallan toimivana ja hyvänä ratkaisuna ilman realistisia seurauksia. Sankari on hyvä ja saa tehdä mitä vain vastausten saamiseksi ja "pahojen" tuomitsemiseksi (=tappamiseksi), ja tokihan vielä nainenkin löytyy suurella todennäköisyydellä hengissä loppumetreillä, tai sitten söpö koira saapuu vierelle osoittamaan kiintymystään, jota myös katsojalta odotetaan ja johon häntä yllytetään. The Smuggler on väkivaltaelokuva kuvottavimmasta päästä, ja siksi lupaavien elementtien läsnäolo saakin miettimään, että olisiko elokuva sittenkään tällainen, jos Fulcin ei olisi tarvinnut ajatella tuottajia tai muita ra(h/j)oittavia tahoja lainkaan?

The Smuggler on nyt kasa suurta potentiaalia ilman mahdollisuuksia puhjeta kukkaansa, ja ainut mikä elokuvassa todella loistaa ja kukkii ja johon siis keskityttiin ja jolla mainostettiin, ovat veripussit hahmojen ruumiissa. Jess Francon elokuvia on hyödyllistä katsoa kaikkien, niissä lähes poikkeuksetta, loistavien virheiden takia, ja myös Fulci on rypenyt useasti samassa ikävystyttävässä ojassa ja aivan liian usein. The Smugglerista sentään voi oppia jotain myös siinä oikeasti olevien muutamien hyvien asioiden ja elementtien johdosta, joten aivan ansioton elokuva se ei onneksi ole – ainoastaan todella vähän mitään tärkeää, merkittävää ja suurta, joita kaikkia myös marginaalisemmat elokuvat voivat olla ja parhaimmillaan ovatkin.