Sakari Määttä

Il trono di fuoco (The Bloody Judge, 1970)

Ohjaaja:

• Jesús Franco

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jesús Franco

Englanti vuonna 1685. Kuningas Kaarle on kuollut ja hänen veljensä kuningas Jaakko II pitää valtaa hovissa. Noitavainot ja julmat kidutukset kuulustelukeinona ovat arkipäivää. Vainoja käytetään vallankäytön välineenä eikä niiden kohteella aina ole merkitystä. Jess Francon The Bloody Judge tuo helposti mieleen Michael Reevesin klassikon Witchfinder General (1968) ja Michael Armstrongin Mark of the Devilin (Hexen bis aufs Blut gequält, 1970). Siitä huolimatta The Bloody Judge onnistuu olemaan oma itsensä: brutaali ja julma kuvaus 1700‑luvun englantilaisista noitavainoista.

The Bloody Judgen keskeisin hahmo on Christopher Leen tulkitsema Britannian pahamaineisin tuomari George Jeffreys. Nuoren Mary Greyn (tuottaja Harry Alan Towersin vaimo Maria Rohm) anelut kaikuvat kuuroille korville Jeffreysin tuomitessa hänen siskonsa, syyttömän Alicia Greyn (Margaret Lee), poltettavaksi roviolla. Jeffreys ihastuu Maryn viattomuuteen, vaikka tätäkin epäillään noituudesta. Muutama viikko myöhemmin Jeffreysin ego kolahtaa pahasti yhteen vallanhimoisen Wessexin jaarlin (Leo Genn) kanssa. Alkaa Jeffreys vs. Wessex vallankäytön shakkipeli nappuloinaan Mary Grey sekä Wessexin poika Harry (Hans Hass Jr.), jolla on omat suunnitelmansa Jeffreysin kukistamiseksi. Toisiinsa rakastuneet Mary ja kapinallismielinen Harry uhkaavat lähteä Lontoosta etsimään onnea muualta, mutta se ei ole helppoa.

Näyttelijät ottavat roolinsa tosissaan eikä ihme, sillä The Bloody Judge pysyy suurimman osan ajasta historiallisena pukudraamana Francon elokuville ominaisten seksploitaatiokeinojen käytön jäädessä vähemmälle. Pahimmat kidutusjaksot nähdään elokuvan viime hetkien lisäksi Jeffreysin painajaisunissa. Lee kiinnostui elokuvasta historiallisista syistä ja sopii kunnioitusta herättävän ulkomuotonsa sekä jylisevän äänensä puolesta nimirooliin todella hyvin. Lee on sanonut pitävänsä roolia yhtenä parhaistaan, mutta ei elokuvan tekovaiheessa tiennyt sen sisältävän sadistista kidutusta. Howard Vernon nähdään pienessä mutta ilahduttavassa sivuroolissa Jeffreysin vankityrmän kiduttajana. Franco on sanonut pyrkineensä tekemään hahmosta samantyylistä kuin miltä Boris Karloff näytti Tower of Londonissa (1939), mutta Vernonista tulee paremmin mieleen Marty Feldman Mel Brooksin komediaklassikosta Young Frankenstein (1974).

The Bloody Judge kuuluu (ainakin tänä päivänä) Francon aliarvostettujen elokuvien joukkoon. Bruno Nicolain säveltämä viulupainotteinen musiikki tukee Francon vakiokuvaajana tuolloin toimineen Manuel Merinon hallittua kuvausta eikä ohjaajakaan sooloile liikaa zoomaustensa kanssa. Francon tuotannoille tyypilliset budjettiongelmat eivät ole nähtävissä, ja rahat on käytetty järkevästi ja ammattimaisesti muun muassa vaikuttaviin lavasteisiin ja runsaaseen avustajamäärään. Elokuvassa nähdään näyttävä ajanmukainen joukkotaistelu, jossa tykistö tulittaa ratsuväkeä. Huolimattomuus korostuu vain maskeerauksissa. Erään hahmon karrelle palaneet kasvot eivät kestä päivänvaloa vaan näyttävät uskottavilta ainoastaan vankityrmien hämärissä.

Minkäänlaista eeppistä seikkailuelokuvaa ei pääse syntymään, vaikka Franco tuntuu sellaista yrittävän. Siitä huolimatta The Bloody Judge sai aikoinaan hyvän vastaanoton ja pääsi jopa teatterilevitykseen Yhdysvalloissa. Pitkä elokuva muuttuu loppua kohden mauttomaksi pakkopullaksi samoin kuin Jeffreysin julmista tuomioista tulee rutiininomaisia. Oikeudentajulla ja moraalisilla päätöksillä on yhä vähemmän merkitystä Jeffreysille, joka ei kykene täysin näkemään tuomioidensa vaikutuksia.

Tosielämän George Jeffreys (1645–1689) määräsi tuomarina toimiessaan jopa 200 kapinallista hirtettäviksi ja 800 orjuuteen. Hän langetti kovia tuomioita päästäkseen kuningas Jaakko II:n suosioon ja edetäkseen lordikansleriksi. Unelma toteutuikin, mutta Jeffreys sai nauttia ylennyksestä vain hetken kunnes kuningas syöstiin vallasta. Jeffreys kuoli vankeudessa vain muutama kuukausi myöhemmin.