Jari Mustonen

Rosso sangue (Absurd, 1981)

Ohjaaja:

• Joe D'Amato

elokuva arvostelu

Ohjaus: Joe D'Amato

Joe D'Amaton Absurd on melkoinen kauhurahastus. Lucio Fulci oli saanut kaksi vuotta aiemmin valmiiksi elokuvansa City of the Living Dead, jossa pora rullaa miehen pään läpi. Jesus Franco puolestaan toi markkinoille 1981 elokuvansa Bloody Moon, jossa sirkkelöidään naiselta pää irti. Molemmat elokuvat pääsivät kovaan maineeseen ja tuottivat mukavasti, koska elettiin goren kuuminta aikaa ja videomarkkinoiden nousukautta. D'Amato tarttui täkyyn ja Absurdissa tapetaan sekä poralla että sirkkelillä. Kenties sattumaa, mutta elokuvan alkuperäinen nimi on kaiken lisäksi Rosso sangue, josta tulee nopeasti mieleen Dario Argenton menestyselokuva Profondo rosso (1975). Ja koska D'Amaton Antropophagus (1980) oli tuottanut ihan hyvin, markkinoitiin elokuvaa sen jatko-osana, Antropophagus 2.

Plagiointia tai ei, niin joka tapauksessa kyseessä on harvinaisen huono elokuva. Juoni pitää sisällään papin, joka metsästää George Eastmanin esittämää ihmisiä jahtaavaa petoa nimeltä Mikos Stenopolis. Mikosin voi kuitenkin tappaa ainoastaan kunnon osumalla päähän, sillä oltuaan koekaniina kreikkalaisessa laboratoriossa on hänen kehonsa alkanut uusiutua hämmästyttävän nopeasti. Samalla miehestä tuli hullu, joten tässä sitä ollaan. Hän surmaa kaikki, jotka tulevat vastaan, ja matkaa vääjäämättömästi kohti katsojille esitetyn puolittain halvaantuneen tytön (Katya Berger) asuntoa. Suurin osa ajasta vietetään kuitenkin täysin turhan dialogin parissa, joka tuntuu olevan lähinnä tappokohtausten välistä täytettä. Goreakaan ei ole kaikesta kohusta huolimatta ylettömästi, joten edessä on jokseenkin puuduttava puolitoistatuntinen. Ainostaan elokuvan loppu on tyylikäs, vaikka sinnekin mahtuu omituinen minuutteja kestävä "työnnä pää uuniin" ‑tappo.

Absurd on selkeästi D'Amaton ja Eastmanin laskukautta. D'Amaton ruuti oli jo ilmeisen kuivaa, mikä ei ole ihme, sillä hän oli jo ehtinyt 80‑luvulle tultaessa ohjata joukon kovamaineisia elokuvia noin viiden elokuvan vuosivauhdilla. Eastman taasen ei koskaan pahemmin loistanut käsikirjoittajana. Lisäksi budjetti on ollut ilmeisen pieni ja elokuva on tehty pika pikaa, mistä kärsivät kaikki sen osa‑alueet: kuvaus on aneemista ja erikoistehosteet jäävät kauaksi esim. Fulcin aikaansaannoksista. Musiikki ei sano mitään ja näyttelijätkin hoitavat leiviskänsä puhtaalla rutiinilla sen enempiä rooleillaan herkuttelematta. Edes Annie Belle ja Katya Berger eivät pääse pahemmin loistamaan. Elokuva on myös älyttömän pitkä. Tunnin pläjäyksenä homma saattaisi toimia, mutta kun ei niin ei. Plussaa voi antaa ainoastaan Michele Soavin ja Martin Sorrentinon sekä Dirce Funarin että Mark Shannonin lyhyistä cameoista.