Paavo Ihalainen

Video Violence (1987)

Ohjaaja:

• Gary P. Cohen

elokuva arvostelu

Pahuus elää amerikkalaisissa pikkukaupungeissa, ja vhs-ajan uhrijuhlana on teurastaa sivullisia ja kuvata veriteot snuff-videoksi.

Vuonna 1987 vhs‑kulttuuri oli ehtinyt elää jo pitkään ja nähnyt ylä‑ ja alamäkiä, joista tietysti yhteiskunnallisesti merkittävimpiä olivat erilaiset moraalipaniikit ja sensurointiyritykset. Tämä tietysti vain auttoi myymään pahamaineiseksi tunnettuja kauhuelokuvia sensaationnälkäisille yleisöille. Urbaanilegendoja alkoi liikkua kauhu‑ ja eksploitaatioelokuvista, joissa oltaisiin muka surmattu oikeasti ihmisiä kameran edessä – snuffista. Merkittävä tapaus on esimerkiksi Guinea Pig ‑sarjan (1985–1989) osien kanssa, jotka höynäyttivät Charlie Sheeniä.

Väkivaltaviihteen veto ei jäänyt huomaamatta myöskään videoputiikissa työskennelleeltä Gary P. Cohenilta. Aikuiset asiakkaat vuokrasivat mitä väkivaltaisempia elokuvia pienille lapsilleen, kunhan niissä ei vain ollut seksuaalista sisältöä. Cohen olisi itse mieluummin katsonut Hollywoodin kulta-ajan klassikkoja, mutta koska ilmaantui tilaisuus lyödä rahoiksi, hankki hän itselleen videokameran ja vuokrasi paikallisen tv‑kanavan studiolta aikaa leikata oman kauhuelokuvansa.

Video Violence kertoo nuoresta, suuresta kaupungista tulleesta mutta naiivista videoyrittäjästä, joka ottaa haltuunsa ilman omistajaa jääneen vuokraamon syrjäisessä pikkukaupungissa. Vaikka pyrkimys on pitää kaupassa monipuolista valikoimaa, paikallisia vaikuttaa kiinnostavan pelkästään mitä väkivaltaisempi splatter. Ja kun kaupan valikoima ei riitä, ilmaantuu kauppaan vuokrattavaksi myös epämääräisiä kasetteja. Käy ilmi, että joukko paikallisia kuvaa näitä elokuvia keskenään, ottamalla kiinni ja tappamalla kulkureita, nuoria naisia ja niitä, joille pikkukaupungin elämäntapa ei maita.

Video Violencessa on satiirinen sävy, mutta toisaalta se on myös aidosti huolissaan suunnasta, johon väkivallalla turruttaminen on yhteisöjä viemässä. Kun ottaa huomioon, että elokuvan myyntivaltti on raaoilla ja pitkitetyillä murhilla mässäily, edustaa elokuva tietysti kaksinaismoralismia, johon vain ehta eksploitaatio pystyy.

Omana aikanaan suoraan vhs:lle kuvattu elokuva oli oman alansa suuri jymymenestys, joka sai myös jatko-osan. Cohen itse oli epäonnekseen myynyt elokuvan oikeudet ainoalle tuotantoyhtiölle, joka suostui elokuvan ottamaan ja vielä suunnittelemaan videolle kansitaiteen. Hän suostui silti ohjaamaan jatko-osan.

Modernina 4K‑aikana elokuva näyttäytyy jokseenkin vanhentuneena, kökkönä ja epäuskottavana. Kuitenkin sen vetovoima onkin nimenomaan suttuiselta vhs:ltä katsottuna vanhasta putkitelkkarista keskellä yötä, jolloin mielikuvitus pystyy täyttämään kohdat, joissa noin kuuden taalan budjetti ei ole riittänyt. Suoraviivainen elokuva ei alleviivaa turhaan koomisia aspektejaan, ja on sen mustavalkoisessa moraliteetissa ja huutopitoisissa murhakohtauksissa jotain häiritsevää nykyäänkin.

Paavo Ihalainen

Street Trash (2024)

Ohjaaja:

• Ryan Kruger

elokuva arvostelu

Uusintaversio visvaklassikossa tekee spurguista aiempaa aktiivisempia taistelijoita luottaen perinnetietoisiin efekteihin. Huumorintaju tosin toimii vain paikoin.

Paljon on vettä virrannut törkyjoessa sen jälkeen kun pahamaineinen Street Trash (1987) saapui loukkaamaan heikkohermoisia mauttomuuksilla ja räkänauramaan perään. Herkemmällä 2020‑luvulla ei tuntuisi olevan viisasta yrittää uudelleentulkita klassikkoa, mutta uutta yritystä kokeillaan eteläafrikkalaisella sensibiliteetillä ohjaaja Ryan Krugerin puikoissa.

2050‑luvun Etelä-Afrikka on fasistinen kerrosyhteiskunta, jossa rikkaille tarjotaan maireaa pintaa ja vähäosaiset pidetään väkivalloin aisoissa, eristämällä heidät suljetuille alueille asumaan – ja mieluusti kuolemaan. Cape Townin häijy pormestari Mostert (Warrick Grier) hakee lopullista ratkaisua kodittomien ongelmaan ja kääntyy paikallisen kemikaalilaitoksen puoleen. Samaan aikaan pummien joukossa erilaiset spurgut alkavat vetää yhtä köyttä, kun uutta tulokasta Alexia (Donna Cormack-Thomson) täytyy suojella rikollispomo Rat Kingiltä. Ideologinen Ronald (Sean Cameron Michael) nousee esiin taistelijaluonteensa ansiosta.

Edeltävästä teoksesta otetaan remakeen oikeastaan vain pääidea ja visvaisimmat gore-efektit; nytkin kodittomia hävitetään tuomalla yhteisöön tappavan myrkyllistä mutta halpaa Viper-viinaa (ja nyt myös saman brändin huumeita). Välittömästi tuotetta nautittuaan kuluttaja sulaa värikkääksi kasaksi hajonneita sisäelimiä ja visvaa. Genretietoisena valintana kaikki efektit ovat varsin näyttävää käsityötä, ja Street Trash on kuvattu sopivan rakeiselle 35 mm ‑filmille.

Isona erona siinä missä alkuperäinen Street Trash otti nihilistisen kannan yhteiskunnan pohjasakan lähinnä tapellessa keskenään paremmasta asemasta ja elinolosuhteista, nostattaa remake alimmat kerrokset sotaan heitä alistavaa yhteiskuntaa vastaan. Pahassa olossa vellomista ei enää katsottaisi yhtä hyvällä vaan hahmoista on tehtävä aktiivisempia toimijoita. Alun laiskanpulskea läpsyttely yltyy elokuvan mittaan kiitettävästi, ja loppukohtauksissa on sotapelimäistä vimmaa. Street Trash on todella vihainen välinpitämättömille poliitikoille ja heitä suojeleville kytille, joten runtua annetaan oikein isän kädestä.

Neill Blomkampin tuotoksia nähneet tietävät, ettei räikeä eteläafrikkalainen huumori ole kaikkien makuun. Nytkin gageissä on melko iso hutimenoprosentti, ja osa hahmoista on vain puhtaasti ärsyttäviä. Mutta vastapainoksi myös oikeasti naurattavia oivalluksia on mukana, ja hahmokaarti on sen verran laaja, ettei ikävämpiä persoonia ole annosteltu mukaan liikaa. Sen lisäksi hahmoista pääsee elokuvan mittaan jossain vaiheessa eroon, kun he kohtaavat limaisen loppunsa.

Paavo Ihalainen

The Shrouds (2024)

Ohjaaja:

• David Cronenberg

elokuva arvostelu

Puolisonsa hiljattain menettänyttä ohjaaja David Cronenbergia ovat alkaneet askarruttaa kuolemaan liittyvät kysymykset, rituaalit ja surutyön sosiaaliset raamit.

Analyyttisen kauhuelokuvan mestarin uutuuselokuva The Shrouds käsittelee kuolemaan liittyviä kysymyksiä tiukan kieroutuneen cronenbergläisen otteen kautta. Ohjaaja itse pitää haastattelujen perusteella elokuvaa lähes komediallisena, mutta ulosanti on jälleen todettu hänelle tyypilliseen tapaan niin kuivan lakonisesti, että katsojan voi olla hankala tietää, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Teknologiayhtiön johtaja (Vincent Cassell) on hiljattain menettänyt vaimonsa, mutta kehittänyt tavan, jolla voi yhä kokea läheisyyttä tähän; hautaan on asennettu kameroita, ja erityisten käärinliinojen välittämänä teknohautakiven kautta voi surija seurata reaaliaikaisesti ruumiin mätänemistä ja hajoamista. Lähipiirin on vaikea ymmärtää halua toimia näin, mutta keksinnön ympärille rakennettu bisnes kukoistaa. Kunnes sitten joku turmelee erikoishautausmaan kivet ja hakkeroituu systeemiin.

Soppaan sekoituu myös paranoia‑ ja teknotrilleriä sekä saippuaoopperamaista melodraamaa, kun henkilöhahmojen keskinäisiä salaisuuksia paljastuu yksi kerrallaan. Tällä osastolla Cronenberg hukkaa pallon. On ihan ajan mukaista, että kyberrikokset, joiden uhriksi joudutaan, jäävät epämääräisiksi ja epäselviksi sen suhteen kenen toimesta ne on edes tehty ja mitä varten. Kuitenkin elokuva hapuilee tässä sen verran, että tuntuu että ikääntynyt ohjaaja on myös tästä puolesta sen verran pihalla, ettei hän edes kykene sanomaan mitään kovin koherenttia.

Sekaviakin tapahtumia seuraa mielikseen, koska näyttelijäkaarti on kautta linjan hyvää. Vincent Cassell toimii hienostuneen pienieleisesti. Häntä vasten sitten Guy Pearcen esittämä näätämäinen pikkunilkki tai useassa eri roolissa nähtävä Diane Kruger pystyvät pallottelemaan laveammilla roolisuorituksilla Cassellia vasten mielenkiintoisesti, joskin vähän kuin kehää kiertäen samankaltaisissa asetelmissa kerta toisensa jälkeen. Bodyhorror-menneisyydestä muistuttava outojen paiseiden kasvaminen ruumille tuntuu lisäksi päälleliimatulta, vaikka sen kautta saadaan pohdittua myös muistojen ja ihanteiden suhdetta juuri kuolleeseen ihmiseen. Samoin ihmisruumiin lihallisuuden hauraus on käsin kosketeltavaa.

Elokuvasta jää hieman tunne kuin erinomaiselle lyhärille olisi kehitetty tunti täytemateriaalia, jotta täyspitkän elokuvan mitta täyttyy. Se ei missään tapauksessa ole mikään lässähdys Cronenbergin uralla, sillä hänellä selvästi on vielä paljon sanottavaa ja omakohtaista kerrottavaa. Mutta eipä teos myös juhli maestron parhaiden töiden joukossa, jos nyt käy niin että filmografia päättyy tähän. Onneksi kaikesta päätellen kahdeksankymppinen mestari aikoo kuitenkin yhä jatkaa.

Paavo Ihalainen

Get Away (2024)

Ohjaaja:

• Steffen Haars

elokuva arvostelu

Nick Frostin käsikirjoittama syrjäseudun selvitymiskauhukomedia pelaa yhden kortin varassa, mutta ampuu hudin useammin kuin osuu.

Leppoisan oloinen brittiperhe matkaa Ruotsiin syrjäisen saaren kansantaidefestivaalia varten, jossa muistetaan vuosisatoja aiemmin tapahtunutta verityötä. Äiti (Aisling Bea) kertoo olevansa tapaukseen liittyneen brittiläisen merimiehen jälkeläinen, josta johtuen tapaus häntä myös kiinnostaa. Kuitenkin paikalliset ovat perhettä kohtaan vihamielisiä ja torjuvia, eivätkä pidä briteistä. Vain paikallisen tilan omistava luopiopoika (Juho Milonoff) haluaa laskea britit lomailemaan, mutta hänelläkin on omat etunsa mielessä. Rituaalin yhteyteen valmistellaan pahaa-aavistamattomien pään menoksi katalia suunnitelmia ja hurmeisia kepposia.

Tampereella kuvatussa Get Awayssä selkeällä rallienglannilla puhuvat suomalaisnäyttelijät esittävät ruotsalaisia, mikä vaatii hieman totuttelua. Kun kulttuurikohun yli pääsee, on tarjolla humoristista veripalttua. Viekö tämä Suomen Midsommarin (2019) kaltaiselle folk horror ‑kauhun maailmankartalle? No ei ehkä, mutta voihan sitä pitää hauskaa asian kustannuksella. Milonoffin lisäksi myös Ville Virtanen sorjosmaisena vähäpuheisena komisariona varastaa shown'n aina ilmaantuessaan. Nick Frost puolestaan vetää roolinsa melko jäyhästi ja isommin naurattamatta, ja muita perheenjäseniä esittävät puolestaan tuntemattomat näyttelijät, jotka tuntuvat epätoivoisesti yrittävänsä saada ylilyönneistään näkyvyyttä seuraaviin projekteihinsa.

Aikansa seurataan perheen aika tavanomaista totuttautumista lomaympäristöön, kunnes seuraa iso tvisti, jonka varaan koko elokuva on rakennettu. Tätä korostetaan jo kliseeksi muodostuneella Ari Aster ‑lainauksella, jossa kamera kääntyy täysin ympäri, jotta tyhmempikin ymmärtää, että asiat ovat mullin mallin. Verenhimoisia kostajia eivät olekaan vain umpimieliset suom— siis ruotsalaiset, vaan "perheen" jäsenet, jotka ovat kukin massamurhasta kicksejään hakevia psykopaatteja. Tästä ideasta saadaan kyllä verisempi ja toiminnantäyteisempi jälkipuolikas, mutta hetkenkään mietittynä palaset alkupuolen kanssa eivät sovi keskenään yhteen. Miksi päähenkilöt esittivät perhedynamiikkaa omissa oloissaankin? Onko tässä perhejärjestäytymisessä jokin psykoseksuaalinen roolileikki kyseessä? Ainakin pöytien kääntäminen vetreyttää myös näiden kummien hemuleiden näyttelyä, vaikka eivät he erityisen mieleenpainuvia saati miellyttäviä hahmoja ole seurata. Loppupuolen hurmehipassa on kuitenkin joitakin hauskojakin tilanteita kehitetty, vaikka päällinen käteen jäävä tunne elokuvassa onkin ärsytys.

Paavo Ihalainen

Memoir of a Snail (2024)

Ohjaaja:

• Adam Elliot

elokuva arvostelu

Adam Elliotin katkeransuloinen stop motion -animaatio edustaa käsityöläistä jälkeä, jossa tarkkaan valmistelluista kuvista voi bongata jännittäviä pikkuvitsejä ja rivien välisiä vihjauksia.

Memoir of a Snailin animaation työstäminen vei vuosia, koska hahmojen lisäksi myös kaikki esineet, sijainnit ja jopa efektit valmistettiin käsin ja australialaisella tiimillä on yleisesti vähemmän resursseja ja tekijöitä kuin vaikkapa isolla Aardman-studiolla, jolla on diilit amerikkalaisten jättifirmojen kanssa. Oscar-ehdokkaanakin ollut uutuus on päällisin puolin hyvin samankaltainen kuin vuoden 2009 Mary and Max; jälleen kyseessä on katkeransuloinen ja mustan humoristinen elämäntarina vaikeissa olosuhteissa kasvavasta lapsesta, joka kehittää ongelmiensa myötä pakkomielteitä ja ystävystyy itseään huomattavasti vanhemman eksentrikon kanssa. Perusvireet olivat toki nähtävissä jo Elliotin lyhytelokuvassa Harvie Krumpet (2003), kuten myös esimerkiksi lukijoiden käyttäminen juontajina, koska huulisynkka on animaatiossa vaikeaa.

Elliotin tyyli ei ole kaikille mieleen, sillä hänen elokuvissaan elämä on toinen toistaan kurjempia käänteitä ja kiristyviä olosuhteita. Päähenkilö Grace kasvaa veljensä Gilbertin kanssa halvaantuneen sirkustaiteilijaisänsä yksin kasvattamana. Huulihalkion takia tyttöä kiusataan koulussa, joten hän kokee viehtymystä puutarhan etanoita kohtaan, sillä haluaisi itsekin vetäytyä kuoreensa. Isän kuoltua tapaturmaisesti sisarukset erotetaan eri kasvattiperheisiin. Gilbert joutuu elämään fundamentalistiskiristillisellä omenafarmilla, Grace puolestaan yltiöliberaalien swingereiden kanssa, jotka eivät tosin juuri koskaan ole kotona, koska ovat muualla täyttämässä omia himojaan.

Mutta synkeyden keskellä löytyy valonpilkahduksia. Kieroutunut huumori auttaa kestämään vaikeuksia: Gilbert lähentyy ottoveljensä kanssa, kun Grace löytää huikean elämän eläneestä mummosta nimeltä Pinkie läheisimmän ystävän, jonka kanssa jakaa nauru tai pari. Etana-viehätyksestä tulee keräilyharrastus ja sitten täysi obsessio, joka edustaa epäterveempää tapaa käsitellä asioita johtaen isompiin vaikeuksiin. Jos koettaa pysyä koko ajan elokuvan edellä, juoni voi olla kohtuullisen arvattava, mutta etanavauhti on parempi tapa tutkailla kokonaisuutta.

Memoir of a Snail edustaa erittäin käsityöläistä jälkeä, jossa pienimmätkin esineet on tarkkaan valmistettu. Yksityiskohtaisista kuvista voi bongata jännittäviä pikkuvitsejä ja rivien välisiä vihjauksia. Animaatiossa on myös mahdollista olla kunnolla luova valmistustyössä, josta esimerkkinä vaikkapa seksiliukastevoiteesta valmistetut kyyneleet. Elokuvan alkuteksti kehuu työn olevan "ihmisten valmistama", ja sen voi nykypäivänä nähdä vastakulttuurina kaikkeen tietokoneen ja tekoälyn generoimaan viihdetuotteeseen.