Juho Malanin

Street Trash (1987)

Ohjaaja:

• J. Michael Muro

elokuva arvostelu

"The ultimate MELT MOVIE!!"

Huonon maun kuuluisin tehdas Amerikassa lienee elokuvatuotantoyhtiö Troma, joka on jo pitkälti yli 20 vuoden ajan saattanut markkinoille pienen budjetin elokuvia, joiden olennaisimmat ainekset ovat aina olleet seksi, väkivalta, muodonmuutos, syöpyminen, eläkeläiset, koirat ja muu äärimmäisen alhainen "huumori" (ja usein yhtäaikaisesti sekoitus näitä kaikkia).

Troman elokuvat ovat kuitenkin parhaimmillaan suorastaan mainioita satiireita yhteiskunnasta, Hollywoodista, nuorisokulttuureista ja tietenkin vähemmistöryhmistä, joten ei liene suurikaan ihme, että kyseisen törkytehtaan elokuvat saavat aina ihmiset avautumaan joko puolesta tai vastaan. Yleensä tilanne on hulvattomin silloin, kun joku on oikeasti ottanut Troma-elokuvan tosissaan "loukkaavana", "moraalittomana" tai muuna vastaavana henkilökohtaisuutena. Troma, South Parkin (1997–) tavoin, kritisoi ja vittuilee kaikelle tasapuolisesti siinä määrin, että on mahdotonta sanoa sen kohdistuvan loukkausmielessä vain johonkin yhteen ryhmään.

J. Michael Muron (tuttavallisemmin Jim Muro) elokuvalla Street Trash on hyvin paljon yhteistä Troman elokuvien kanssa. Street Trashissä on yksinkertainen ja melkoisen toissijainen juoni, jota seuratessa käsikirjoittaja Roy Frumkes esittää toinen toistaan vastenmielisempiä ja niljakkaampia hahmoja urbaanissa jäteviemärissä, autojen kaatopaikalla, jonne elokuva sijoittuu.

Läheisen viinakaupan pitäjä on löytänyt kellaristaan salaperäisen laatikon, josta löytyy Viper-nimistä prosenttilitkua, joka myyjän mutinoiden mukaan on vähintään 60 vuotta vanhaa. Viina päätyy kaupan epäilyttävään "dollarilla"-alelaariin, joka on luonnollisesti elokuvan rivosanaisten päähenkilöiden suosituin nurkkaus koko viinakaupassa. Nämä henkilöt ovat pummeja, jotka parveilevat ja asuvat salaa kaatopaikalla, jonka kiivas ja rajusti ylipainoinen johtaja – loistava Pat Ryan (The Toxic Avengerin ilkeä kaupunginjohtaja) – vihaa näitä loisijoita yli kaiken.

Ei kulu kauaakaan ennen kuin ensimmäinen onneton saastamaksa korkkaa kulauksen Viperiä, joka osoittautuukin uhrinsa hitaasti sulattavaksi myrkyksi! Tätä sekoilua sitten seurataan pääsääntöisesti hyvinkin napakalla kerronnalla noin puolentoista tunnin ajan, mikä vain todistaa parhaimpien Troma-elokuvien tavoin että näinkin "trashista" videokameratason ideasta voi saada sujuvaa jälkeä aikaan. Roskaelokuvat kun muuttuvat lähes kiduttaviksi, jos juoni on tylsä, kerronta ei etene ja ainoa mihin on keskitytty piilee efekteissä – jos niissäkään.

Mielenkiintoisin seikka Street Trashin taustajoukoissa on ohjaaja Jim Muro, joka on yksi Hollywoodin arvostetuimpia ja työllistetyimpiä kamera‑ ja steadycam-operaattoreita. Muro on toiminut jo yli 15 vuoden ajan tärkeällä alallaan suuressa osassa Hollywood-spektaakkeleita, joista esimerkkeinä mainittakoon L.A. Confidential (1997), Heat (1995), Titanic (1997), Casino (1995), Strange Days (1995) & Red Dragon (2002). Peter Jackson ei siis ole ainoa, jolla on hieman "hämärämpi" historia takanaan elokuvanteon parissa.

Street Trashin kaltaisessa elokuvassa tärkeää onkin, että wc‑tason huumoria sisältävä elokuva saadaan mielenkiintoiseksi tai jopa älykkääksi ilman, että katsoja tuntee valtavaa häpeää tekijöiden puolesta. Street Trashissäkin on lukuisia ylilyöntejä ja ehkä perus-Tromaa huonompaa "huumoria", mutta valtaosa ajasta etenee karrikoitujen ja elokuvan omassa paskaisessa maailmassa hyvin toimivien hahmojen johdosta. Osansa saavat niin mafiaelokuvien uhoilijahahmot ja ‑pomot, toiminta-/poliisielokuvien itsenäiset ja valtuuksiaan ylittävät kovisetsivät, feministit, sotahullut Vietnam-veteraanit, seksuaaliset vähemmistöt sekä tietenkin jupit ja kodittomia pummeja kavahtavat "kunnialliset kansalaiset."

Street Trashin yksi olennaisimmista tavoitteista on perinteisen splatter-hengen mukaisesti saada aikaan mahdollisimman iljettäviä kohtauksia ja tehosteita, ja senkin osalta elokuva onnistuu pienestä budjetistaan huolimatta melkoisen hyvin. Ideana hengenlähtö sulamalla lienee yksi ikävimmistä, ja tekijät ottavat aiheesta kaiken irti lukuisissa kohtauksissa, joissa onnettomat pummit sulavat värikkääksi mössöksi nuhjuiseen wc‑pönttöön tai räjähtävät ylipainonsa takia ilmaan – luonnollisestikin hidastettuna.

Elokuvantekijöillä oli suuria vaikeuksia saada tuotantotukea, mutta sellaisen saaminen Street Trashin käsikirjoituksen perusteella tuskin ketään yllätti tai masensi. Muron taidot näkyvät muutamissa loistavissa kamera-ajoissa sekä näkökulmakuvissa, jotka saavuttavat samankaltaisen innovatiivisuuden ja elokuvanteon riemun kuin esimerkiksi Sam Raimin (The Evil Dead, 1981) tai Scott Spiegelin (Intruder, 1988) visiot 1980‑luvulla.

Muutamaa turhasti pitkitettyä jaksoa ja ylilyöntiä (esim. irtileikatun peniksen ympäriinsä heitteleminen minuuttikaupalla) lukuun ottamatta Street Trash on yksi onnistuneimmin mauttomista roskaelokuvista tietoisuudessani.