Sodankylän elokuvajuhlat 2023

Sodankylän elokuvajuhlat teki kävijäennätyksensä vuonna 2023 komeassa säässä, jossa maailmankuulusta keskiyön auringosta päästiin nauttimaan koko rahan edestä. 37. kertaa järjestetyn festivaalin kohokohtiin lukeutuivat hienot mykkäelokuvakonsertit sekä Aki Kaurismäen Kuolleiden lehtien odotettu Suomen ensi-ilta.

Nyt kun Midnight Sun Film Festival 2024 eli Sodankylän 38. elokuvajuhlat on päässyt vauhtiin, on ajankohtaista luoda katsaus juhlien viime vuoden tunnelmiin ja tapahtuman luonteeseen yleisemmin.

Ohjaajien Aki ja Mika Kaurismäki sekä Anssi Mänttäri perustama, vuonna 1986 ensimmäistä kertaa järjestetty festivaali on ainutlaatuinen ilmiö, jossa marginaalisemmatkin teokset, jotka vaikkapa KAVI:n arkistonäytöksinä vetäisivät tuskin kourallista katsojia, saavat sadat festivaalikävijät seisomaan kelistä riippumatta puoli tuntia hiekkakentällä sisäänpääsyjonoissa, ja esimerkiksi kotimaiset, jo edeltävän vuoden aikana teatteriensi‑iltansa saaneet elokuvat myyvät näytöksiä loppuun. Monen näytöksen ainutlaatuisuutta nostavat tapahtuman lukuisat tekijä‑ tai esittelijävieraat.

Esityspaikat eivät varsinaisesti täytä vaatimattomampiakaan mukavuusstandardeja: mikäli Isoon telttaan saapuu jonon hänniltä, joutuu melko varmasti istumaan sirkuksista tutulla kovalla ja kapealla puisella orrella, teltan perällä ja tolpan takana. Selkänojalliselle muovituolille pääseminen paikkaan, jossa katselukulma ei ole aivan onneton eikä näkymää valkokankaalle peitä osin jokin tekninen rakenne, tuntuu suorastaan luksukselta. Teltoissa tulee aurinkoisella säällä armottoman kuuma, ja koululla sekä elokuvateatteri Lapinsuussa ilma käy päivän edetessä perin tukalaksi.

Paljon muutakin kuin elokuvaa

Vaikka festivaalin ohjelmisto on toki taidokkaasti kuratoitu ja paikalle saadaan joka vuosi useita mielenkiintoisia vieraita, tapahtuman osakseen saama ylistys ja maine kumpuaa pääosin sen omaleimaisesta hengestä. "Sodis" jää harvalle festarikävijälle yhteen kertaan, vaan sinne on päästävä aina uudelleen. Satojen talkoolaisten työpanoksen avulla rakennetut elokuvajuhlat on syystäkin nimetty juuri juhliksi. Niissä käsinkosketeltava rakkaus elokuvaan taiteenmuotona sekoittuu vastustamattomalla tavalla kotikutoiseen paikallistunnelmaan, lämpimään yhteisöllisyyteen sekä ajantajun sumentavaan, vuorokauden ympäri venyvään ilotteluun, jota kirjaimellinen keskiyön aurinko maagisesti valaisee.

Keskellä yötä teatterin pimeydestä ulos häikäisevään luonnonvaloon putkahtaminen tuntuu aina yhtä ihmeelliseltä. Kutsuvieraat pyörivät olutterasseilla ja oheisohjelmanumeroissa muun festarikansan tapaan, ja heidän kanssaan voi päätyä juttusille myös puolivahingossa. Jonkinmuotoiset bileet jatkuvat Kitisen rannassa aamuun asti, joka yö. Tapahtumapaikoista tulee puutteineenkin kiinteä osa festivaalin taikaa: kertoipa eräs Sodis-veteraani näytöksen alkua odottaessamme, että kun koronavuonna 2021 fyysinen tapahtuma jouduttiin perumaan ja elokuvia katsottiin lähinnä netistä kukin tahollaan, hän oikeaan fiilikseen päästäkseen viritti kotikatsomonsa telttaan tarkoituksellisesti siten, että näyttöä joutui vilkuilemaan keskitolpan takaa.

Ei ole lainkaan kumma, että varsinkin ulkomailta pieneen, 8000 asukkaan Lapin kuntaan saapuvat ihastuvat ikihyviksi paikkaan, joka elokuvajuhlien aikaan kokee melkoisen muodonmuutoksen: vuoden 2023 festivaali teki kaikkien aikojen yleisöennätyksen 35 000 kävijällä. Myös paikallisilla tuntuu olevan suopea suhtautuminen festivaaliin ja sen vieraisiin, tarjoaahan tapahtuma eloisaa vaihtelua pitäjän arkeen kuin myös tienausmahdollisuuksia. Suurin osa kävijöistä yöpyy jonkun sodankyläläisen kodissa pientä korvausta vastaan, mistä muodostuu monelle oleellinen osa festivaalikokemusta.

Itse elokuvanäytöksissä makeispussin rapistelua paheksuva cinefiiliys yhdistyy valkokankaan tapahtumiin eläytymiseen taputuksin ja hurrauksin sekä säännönmukaisesti aina salin pimetessä joka puolelta yhtäaikaisesti kajahteleviin oluttölkkien sihahduksiin. Pääosin yleisö ymmärtää alkoholin vaikutuksen alaisenakin käyttäytyä häiriöttömästi ja elokuvia kunnioittavasti, mutta lieveilmiöiltä ei vältytä myöhäisimmillä esityspaikoilla: esimerkiksi perjantain vastaisena yönä puoli neljältä alkaneeseen Lost Highway'hin (1997) oli eksynyt kuorsaajien lisäksi juhlijoita, jotka halusivat nauraa lähes kaikelle elokuvassa tapahtuvalle.

Mykkäelokuvakonsertteja ja lavatanssien taikaa

Elokuvajuhlat kestävät keskiviikosta sunnuntaihin, perinteikkäillä paikoillaan olevien erikoisnäytösten rytmittäessä festivaalia. Viikonlopun aina loppuunmyyviin kohokohtiin lukeutuvat perjantai‑ ja lauantai-iltojen Ison teltan mykkäelokuvakonsertit. Vuoden 2023 tarjonnan parhaimmistoon ylsi Frank Borzagen Seitsemännessä taivaassa (7th Heaven, 1927), häpeilemättömän tunteellinen romanssi, jolle Lau Nau, Topias Tiheäsalo ja Hermanni Yli‑Tepsa loivat erinomaisen tyylitajuisen äänimaiseman.

Kaikkien aikojen ensimmäisessä Oscar-gaalassa kolme pystiä voittaneen (paras ohjaus, paras käsikirjoitus ja paras naispääosa; parhaan elokuvan palkinnon vei Wings) traagisen rakkaustarinan käänteet tuntuvat tänä päivänä loppumattoman kliseisiltä, mutta studiolavasteisiin luodun Pariisin laitapuolen visuaalisuus lumoaa edelleen. Borzage luotsaa lähes kaksituntista melodraamaa uppoamatta siirappiinsa, ja valovoimaiset päätähdet Janet Gaynor ja Charles Farrell onnistuvat kannattelemaan kornimpiakin kohtauksia.

Sodiksen legendaarisiin vuotuisiin ohjelmanumeroihin lukeutuu myös perjantain lavatanssit Porttikoskella, johon ovat tervetulleita festivaalin kutsuvieraat, pressi sekä talkooväki. Sään salliessa matalalta paistava myöhäisillan aurinko värittää jylhän koskiympäristön ja komean puisen lavarakennelman lämpimän oransseilla sävyillä. Tilaisuuden henkeen sopivat laadukkaat orkesterit ja solistit, viime vuonna mm. Olavi Uusivirta yhtyeineen, takovat juhlakansan tanssijalat tulikuumiksi. Kansainvälisiin tekijävieraisiin on hauska törmätä nuotiolla, huussijonossa tai letkajenkassa. Eikä kutsua vaille jäävien tarvitse murehtia, etteikö Sodankylässä lainkaan tanssimaan pääsisi, festivaaliklubit ja kylän musiikkitarjonta pitävät siitä huolen.

Kuolleista lehdistä historiallinen myyntihitti

Uutuuselokuvat eivät koskaan ole olleet Sodiksen tärkein houkutin, mutta Aki Kaurismäen Kuolleiden lehtien (2023) kotimainen ensi-ilta Sodankylässä oli tapahtuman ennakkoon rummutetuin tapaus, ja ensimmäinen Ison teltan näytös myytiin loppuun alle minuutissa. Kuivaa huumoriaan lavallakin viljellyt Kaurismäki, näyttelijät Alma Pöysti ja Jussi Vatanen sekä Alma-koira saivat lyhyellä alustuksellaan osakseen vimmaiset suosionosoitukset, kuten itse elokuvakin.

Edes jonkinlaista uudistumista Suomen historian ikonisimmalta käsikirjoittaja-ohjaajalta toivoneille Kuolleet lehdet on pettymys, mutta kaurismäkeläistä lohturuokaa se tarjoilee varmalla otteella. Kompakti elokuva on sympaattinen, ja Vatanen sekä etenkin Pöysti täydelliset valinnat sen pääosiin. Festivaaleilla Kaurismäeltä nähtiin myös työläistrilogian klassikko Tulitikkutehtaan tyttö (1990) Maustetyttöjen live-säestyksellä.

Muista tuoreista kotimaisista Aleksi Salmenperän Kupla (2022) ei Kuolleiden lehtien tapaan tarjonnut varsinaisesti mitään uutta, mutta tasapainottaa perheensisäisiä kipukohtia perkaavan draaman sekä huumorin huolellisesti ja aidontuntuisesti. Etenkin suomalaisen pikkukaupungin teinien maailman kuvaamisesta Kupla suoriutuu harvinaislaatuisella uskottavuudella, kiitos hyvin kirjoitetun dialogin ja nuoren Stella Leppikorven suorituksen. Vanhempien rooleissa Tommi Korpela ja Minna Haapkylä vetävät myös niin mallikkaasti, etteivät valkokankaalla turhan taajaan kulutetut naamat ala tympiä.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Mikko Myllylahden debyytti Metsurin tarina (2022) puolestaan uskaltaa olla kokeileva, joskin absurdisti Jobin kirjaa varioiva musta komedia jää onnistuneista osa‑alueistaan huolimatta ulkokohtaiseksi. Lynchiltä, Kaurismäeltä sekä etenkin Roy Anderssonilta ammentavassa elokuvassa kovia kokeva metsuri (Jarkko Lahti) ottaa kauhakaupalla paskaa niskaansa naama peruslukemilla. Lakoninen vuoropuhelu on tarkoituksellisen teatraalista ja elämän suuria filosofisia kysymyksiä leivotaan dialogiin kuin liukuhihnalta. Audiovisuaalisesti muotovalio teos saa joka tapauksessa puutteineenkin odottamaan Myllylahden seuraavaa työtä, sen verran vahva tunnelma siihen on rakennettu.

Kuin antiteesinä Kuolleille lehdille, Kuplalle ja Metsurin tarinalle, Anna Paavilaisen Kikka! (2022) jatkaa suomalaisartistien elämäkertojen saattamista valkokankaille kaavamaisella latteudella. Nyt ollaan takaisin perinteisessä suomielokuvassa, joka yrittää jäljitellä oikeaa elämää pystymättä karistamaan keinotekoisuuttaan. Elokuvia kotimaisista naismuusikoista ei ole liikaa ja teoksen alkupuoli lupailee sisältöä musiikkibisneksen seksistisitä rakenteista, mutta käsikirjoitusta leimaa pitkin matkaa rosoja pehmentävä varovaisuus. Onneksi nimiosaan on saatu suorastaan räiskyvä Sara Melleri, jonka ansiosta Kikka!'a pystyy jopa varauksella suosittelemaan aiheesta kiinnostuneille.

Rajoja rikkoneita elokuvia Meksikosta – vaan ei ohjaajaa

Paha pettymyskin elokuvajuhlilla koettiin, kun festivaalin päävieras, meksikolaisen riippumattoman elokuvan pioneeri Arturo Ripstein (s. 1943) joutui perumaan tulonsa henkilökohtaisista syistä. Avajaisnäytöspaikan ansainneen The Castle of Purityn (El castillo de la pureza, 1973) edellä nähtiin Ripsteinin videotervehdys.

Ripsteinin ohjauksista myös The Place Without Limits, (El lugar sin límites, 1978) nauttii kovaa mainetta, mutta ennemmin asenteellisen uraauurtavuutensa kuin elokuvallisen taituruutensa ansiosta: 1970‑luvun Meksikossa kukaan ei ollut käsitellyt homoseksuaalisuutta ja kritisoinut maan machokulttuuria valkokankaalla yhtä rohkeasti. Rutiköyhien ja epäonnisten prostituoitujen koettelemuksia kuvaava draama käy miltei kahden tunnin kestossaan raskassoutuiseksi runsaan dialoginsa ja vähäisten tapahtumapaikkojensa takia. Hahmotkin on tyypitelty melko yksiulotteisiksi, vaikkakin kieltämättä mieleenpainuviksi.

The Place Without Limits esitettiin valitettavasti ikävän digitaalisen näköisenä digiprojektiona, joka oli hädin tuskin teräväpiirtoresoluutioinen, mikä himmensi elokuvan visuaalista vaikuttavuutta. Ripsteinille omistetun sarjan muutkin neljä elokuvaa näytettiin digikopioina.

Filmi vastaan digi

Ripsteinin elokuvien harvinaisuus selittänee esitysformaatin, mutta varsinaisten filmikopioiden määrän reilu väheneminen vanhempien elokuvien tapauksissa on kaikesta huolimatta harmillinen Sodankylänkin saavuttanut trendi. Esimerkiksi Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin Myrskyöitä (I Know Where I'm Going!, 1945) nähtiin sinänsä erinomaisena vuoden 2021 4K‑restaurointina, mutta digitoitu filmirae nyt vaan näyttää isolla kankaalla pikseleiltä vaikka siirto olisikin onnistunut.

Yhdessä Alexander Mackendrickin Whiskyä, whiskyä!'n (Whisky Galore!, 1949) kanssa kahden elokuvan skottispesiaalin muodostanut Myrskyöitä voisi olla romanttisten komedioiden suuria klassikoita, ellei epäsuhtaisen pääparin Wendy Hillerin ja Roger Liveseyn keskinäinen kemia jättäisi niin paljon toivomisen varaa. Kaikilla muilla osa‑aluilla elokuva on taattua Powell & Pressburger ‑laatua charmantin tunnelmansa, näppärän sanailunsa ja oivaltavan esillepanonsa kanssa. Eristyksissä olevan skotlantilaisen saaren kallioisille rannoille lyövät tyrskyt tuntee katsomossa asti.

Kauniina filmiprintteinä mieleen jäivät puolestaan mustavalkoisina kuvatut Risto Jarvan Ruusujen aika (1969) ja Michael Almereydan Nadja (1994), vaikka jälkimmäisen analogisessa esityskopiossa olikin ääniraita karkeassa kunnossa ja espanjankieliset tekstit.

Nadja kuului tuottajansa, festivaalivieras Mary Sweeneyn (s. 1953) elokuvien sarjaan, jossa nähtiin lisäksi Sweeneyn ainoa oma ohjaustyö Baraboo (2009) sekä Sweeneyn yhteistöistä entisen aviomiehensä David Lynchin kanssa elokuvat Twin Peaks – tuli kulje kanssani (Twin Peaks: Fire Walk with Me, 1992), Lost Highway, The Straight Story (1999) ja Mulholland Drive (2001). Mielenkiintoisessa aamukeskustelutilaisuudessa Sweeneyn kanssa esitettiin vielä Twin Peaksin toisen kauden seitsemäs jakso, Laura Palmerin murhaajan viimein paljastanut "Lonely Souls" (tv‑ensi‑ilta Yhdysvalloissa 18.2.1991), joka oli Sweeneyn ensimmäinen leikkaustyö sekä ensimmäinen yhteinen projekti Lynchin kanssa.

Unohduksiin vaipunut moderni Dracula's Daughter (1936) ‑versiointi Nadja on jonkinmoisessa kulttimaineessa lähinnä "David Lynch Presents" ‑statuksensa kautta, eikä sitä katsoessa voi olla aivan varma, onko kyseessä itseriittoinen pannukakku vai parodia aikakautensa eksentrisistä taide-elokuvista. Elina Löwensohn on sentään näyttävä ilmestys nimiosan huppupäisenä New Yorkin kaduilla vaeltavana lesbovampyyrina. Nadjan tekninen erikoisuus on sen monet Fisher Pricen lelukamera PixelVisonilla kuvatut kohtaukset, joskin tämäkin tyylikeino näyttäytyy lähinnä yliyrittävältä erikoisuuden tavoitteluna.

Sodan epäreiluutta ja suomirockia karaokena

Festivaalin ajankohtaisimpiin tekijävieraisiin lukeutui ukrainalainen dokumentaristi ja elokuvaohjaaja Sergei Loznitsa, joka lienee useimmille tuttu Venäjän–Ukrainan sotaa jo 2018 satirisoineesta Donbassista. Myös Sodankylässä nähdyt Loznitsan fiktioelokuvat luottavat naturalistiseen, lähes dokumentaariseen tyyliin.

Natsi-Saksan miehittämälle nykyisen Valko-Venäjän alueelle noin vuonna 1942 sijoittuva In the Fog (2012) kertoo vieraan vallan painostuksen alla toisiaan vastaan kääntyvistä talonpojista ja partisaaneista. Poikkeuksellisen hiljaisena ja pohdiskelevana sotaelokuvana In the Fog on ansiokas, mutta sen fatalistisuus ja hitaus saattaa olla liikaa (tai liian vähän) monille: jokainen kohtaus koostuu yhdestä tai kahdesta otoksesta, ääniraidan ollessa musiikin sijaan täynnä luonnon ääniä. Loznitsan tallentama sumuinen maailma on lohduton, muttei onneksi täysin vailla pikimustaa huumoria.

Sodiksen perinteisiin lukeutuvissa karaokenäytöksissä päästiin hoilaamaan Mika Kaurismäen ohjaamaan Hassisen Kone 40 vuotta myöhemmin ‑dokumentin (2023) kyljessä syntyneen konserttitaltioinnin Hassisen Kone stadionilla (2023) tahtiin. Kokemus oli skitsofreeninen, kun itse Ismo Alanko saapui hoitamaan esilaulamisen: keskittyäkö seuraamaan Ismoa valkokankaalla vai valkokankaan vieressä? Vuoden 2022 Ratinan stadionin paluukeikka on yhtyeen faneille näkemisen arvoinen valkokankaaltakin.

Neljääkymmentä ikävuotta lähestyvän Sodankylän elokuvajuhlien lumo ei ole karissut mihinkään, digitalisoitumisesta huolimatta. Jokavuotinen runsaudenpula tarkoittaa, että aina jää kokematta kymmeniä kiinnostavia elokuvia sekä lähes yhtä paljon ulkoelokuvallista oheistarjontaa. Suomen kesän tapahtumakartalla ja cinefiilien sydämissä se on instituution asemansa ansainnut.