Markus Sorsa

Wings (Siivet, 1927)

Ohjaaja:

• William A. Wellman
• Harry d'Abbadie d'Arrast

elokuva arvostelu

Ohjaus: William A. Wellman, Harry d'Abbadie d'Arrast

Legendaarinen Hollywood-studio Paramount Pictures juhlii vuonna 2012 ensimmäisen vuosisatansa täyttymistä asiaankuuluvin menoin. Tärkeimpänä aspektina juhlallisuuksissa on tietysti studion upean historian kunnioittaminen, ja ehdottomasti paras keino tällä saralla on tuoda uudelleen nähtäville restauroituja merkkipaaluja vuosien takaa. Ilahduttavasti valintakomitealla oli rohkeutta katsoa kunnolla ajassa taakse päin, ja meidän mykkäelokuvafanien riemuksi valinta kohdistuikin William "Wild Bill" Wellmanin klassiseen lentosotaeepokseen Wings.

Wings muistetaan parhaiten sinä elokuvana, joka voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon kaikkien aikojen ensimmäisessä gaalassa vuonna 1928. Jos tarkkoja ollaan niin oikeastaan varsinaista parhaan elokuvan palkintoa ei edes vielä tunnettu, vaan tarjolla oli 2 erilaista palkintoa parhaille tuotannoille. Parhaista taiteellisista ansioista ("The Most Artistic Quality of Production") palkinnon nappasi Foxille F.W. Murnaun taianomainen mestariteos Sunrise (1927). Wingsin Paramountille pokkaaman patsaan kriteerinä oli (vapaasti suomentaen) "kaikkein erinomaisin tuotanto" ("Most Outstanding Production").

Parhaan elokuvan palkinnon kahtiajako edellämainitulla tavalla saattaa nykykäytäntöön tottuneelle tuntua oudolta, mutta kun sitä tarkastelee lähemmin se ei välttämättä ole lainkaan hullumpi käytäntö. Jos pieni ajatusleikki sallitaan, niin esimerkiksi Hollywood-studioiden suuruuden aikana 1950‑luvulla moni palkinnotta jäänyt klassikko, vaikkapa vastikään maailman parhaaksi elokuvaksi äänestetty Vertigo (1958) tai John Fordin The Searchers (1956), olisi todennäköisesti ollut kovaa valuttaa gaalailtana.

Mutta takaisin asiaan. Kukaan Wingsin nähnyt tuskin kiistää, että Sunrisen taiteelliset meriitit ovat huomattavasti suuremmat. Mutta kaikki muu Wingsissä on sitten kyllä isompaa. Wings tehtiin ensimmäisen maailmasodan jälkeisen nousukauden aikana juuri ennen suurta pörssiromahdusta, aikana jolloin usko teknologiaan ja edistykseen eli vahvana ilmassa. Tälle futurismin sukupolvelle Wings tarjosi patrioottista nostalgiaa lähimenneisyydestä.

Jack ja David ovat aikuisuuden kynnyksellä olevia puuhakkaita nuoria miehiä samasta pikkukaupungista. Molempien unelmissa kiiluu loistava tulevaisuus saman tytön, Sylvian kanssa. Urheilullinen Jack on pojista machompi, mutta herkkä David tulee rikkaasta perheestä ja on enemmän Sylvian mieleen. Väärinkäsityksen johdosta Jack kuitenkin luulee olevansa Sylvian valittu, mutta David tietää asioiden oikean laidan. Jackin naapurissa asuu vielä touhukas ja poikamainen Mary, jonka kiintymystä Jack ei kuitenkaan havaitse.

Syttyy sota ja pojat värväytyvät lentosotakouluun. Heidän välillään on aluksi poikamaista kukkoilua Sylviasta johtuen, mutta rehdin nyrkkeilymatsin jälkeen heistä tulee parhaat kaverukset. Koulutuksen jälkeen pojat passitetaan kaksitasoineen Ranskaan rintamalle, jonne päätyy myös vapaaehtoisena huoltojoukkoihin värväytynyt Mary. Vaikka näennäisesti kyse on sotaelokuvasta, todellinen draama Wingsissä syntyy tietysti siitä, kuka kaatuu ja kuka kotiutuu, ja kuka lopultakin saa kenet.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Wingsissä olisi rintamatoimintaa. Itse asiassa sitä on todella paljon. Niin paljon, että Wingsin kestokin venyy heppoisesta juonestaan huolimatta vaivattomasti lähelle kahta ja puolta tuntia. Ja jos Wings jostain tänä päivänä elokuvan historian kirjoissa muistetaan, on se juurikin ansioista eeppisen sotakuvauksen saralla.

Pääosassa Wingsissä on tietysti ilmasota. Wellmanin (joka itsekin palveli ensimmäisessä maailmansodassa ilmavoimissa) äänetön kamera kulkee pörräävien kaksitasojen mukana ilmassa huomattavan ansioituneesti, ja Wingsin saavutukset tällä saralla olivatkin Hollywoodissa mittatikkuna pitkän aikaa. Lentokoneiden ohella myös maataisteluiden mittakaava on häkellyttävä. Etenkin isolta kankaalta nähtynä katsojan leuka loksahtelee tasaisin väliajoin Wingsin silmien eteen maalaamien valtavien panoraamojen edessä.

Mykkäkauden Hollywoodissa ymmärrettiin spektaakkelin päälle, ja juuri sitä tyyppiä Wingskin edustaa parhaimmillaan. Sen tarina on köykäinen, henkilöhahmot ohuita ja sentimentaalisen karkealla siveltimellä maalattuja, mutta kulissit hulppeita. Jos haluaa hakea otollisia verrokkeja Wingsille myöhempien aikojen Hollywoodista, voisi ehdottaa kuvitteelista hybridiä Top Gunista (1986) ja Pearl Harborista (2001). Patrioottista tunneskaalaa valtavissa miljöissä turbiinimoottorien muhevan jylinän keskellä.

Loppuun vielä näyttelijöistä: elokuvan "pääparia" Jackia ja Davidia esittävät Charles "Buddy" Rogers ja Richard Arlen olivat vuonna 1927 vasta lupaavia nuoria turjakkeita. Molemmat loivat pitkät urat Hollywoodissa, mutta etenkin Richard Arlen (oikealta nimeltään Sylvanus Richard von Mattimore – lentäjä hänkin ensimmäisessä maailmasodassa) oli b‑tuotantojen satojen roolien luotettava veteraani aina kuolemaansa saakka. Wingsin ainoa todellinen tähti, jos Gary Cooperin varhaista sivuosaa ei lasketa, olikin Marya esittävä Clara Bow. Traagisen elämän elänyt supertähti ei kuitenkaan ollut tyytyväinen päälleliimattuun rooliinsa Wingsissä. Ja nähdyn perusteella todellakin vaikuttaa suuresti siltä, että Maryn rooli paisutettiin tarpeettoman suureksi vain jotta Bow'n nimi saatiin isoilla kirjaimilla Wingsin julisteeseen.

Wings ei ole suurta taidetta. Mutta se on suurta elokuvaa puhtaan mittakaavan saralla sillä samalla häpeilemättömällä tavalla mitä nykypäivän Hollywoodkin vielä toisinaan onneksi harrastaa.