Mailis Saralehto Rekola

Salò o le 120 giornate di Sodoma (Sodoman 120 päivää, 1975)

Ohjaaja:

• Pier Paolo Pasolini

elokuva arvostelu

Ohjaus: Pier Paolo Pasolini

Irstailusta ja jumalanpilkasta tuomittu markiisi de Sade kirjoitti Bastiljin vankilassa pääteoksensa Sodoman 120 päivää (Les 120 journées de Sodome ou l'école du libertinage) vuonna 1785. Vasta 1900‑luvulla teksti sai päivänvalon, jolloin erityisesti ranskalaiset intellektuellit ylistivät sen nerokkuutta ihmismielen kuvauksessa. Tarina on samalla kuvaus järjestelmällisestä raakuudesta ja epäinhimillisyydestä, mutta myös oivaltava syväluotaus valtaan ja vapauteen.

Gardajärven idyllisissä maisemissa lepäävä pittoreski linna on täydellinen korruption näyttämö. Mussolinin viimeisiä vetoja fasistisen fantasian luomiseksi Toisen maailmansodan loppuvaiheessa oli Salòn tasavallan perustaminen. Paranoiasta kärsivä Mussolini värväsi osan fasistijohtajistaan nukkehallitukseensa ja osan teloitutti. Myös Pier Paolo Pasolinin iloinen seurue on matkalla Salòon. Sitä ennen on tehtävä kuitenkin ero entiseen.

Pasolini yhdistää mielenkiintoisella tavalla 1700‑luvun libertiinit, Italian äärioikeiston ja 1970‑luvun poliittisen ja kulttuurisen ilmapiirin. Salò jäi Pasolinin viimeiseksi elokuvaksi, hänet murhattiin tasan 20 päivää ennen ensi-iltaa. Murha on edelleen ratkaisematta, mutta spekulaatioita on esitetty tilaustyöstä. Ironista kyllä, murhasta istui silloin 17‑vuotias poikaprostituoitu.

Salòn henkilöhahmot ovat varsin tarkkoja, karikatyyrimäisiä, osin hyvin uskollisia alkuperäistekstille siirrettyinä vuosisatoja eteenpäin. Presidentti, herttua, piispa ja tuomari muodostavat tiiviin konsortion, eräänlaisen neliäänisen sonaatin, joka kokoaa kätyriensä avulla ryhmän teini-ikäisiä tyttöjä ja poikia sadististen, seksuaalisten perversioiden toteuttamiseen. Väkivaltaisen rekrytoinnin ja koe‑esiintymisen kautta palkatut nuoret uhrilampaat saavat kokea säälittä nelikon mitä mielikuvituksellisimmat, sairaat fantasiat.

Elokuvan rakenne jakautuu kolmeen teemaan: manian, paskan ja veren piiriin. Niitä selventävät kolme jo iän kellastuttamaa huoraa viehkeinä tarinankertojina. Yhteisiä, antiorgastisia juttutuokioita säestää pitkälti tapahtumiin puuttumaton pianisti. Danten allegorioiden tapaan laskeudutaan helvetin syövereihin, tällä kertaa skatologian sekä väkivaltaisen anaaliseksin ja kuoleman kerrostumiin. Mustaan kirjaan kerätään rikkomukset, kuten perinteinen yhdyntä, itkuun pillahtaminen tai muu moraalitonta järjestystä häiritsevä teko. Viimeisessä piirissä totalitaarisuus on saavuttanut täyttymyksensä, kun uhrit alkavat murtua ja proletariaatit sortavat toisiaan lopun lähestyessä. Perinteisessä linjaorganisaatiossa paska valuu luonnollisesti alaspäin.

Salò voidaan myös nähdä yhteiskunnallisen psykososiaalisen vastakkainasettelun kautta, jossa sovinnaisuus ja järjestys uhkaavat vapaamielistä kaavaa. Ranskalainen ajattelija Georges Bataille (1897–1962) on kirjoittanut esseessään "Fasismin psykologinen rakenne" homogeenisen ja heterogeenisen yhteiskunnan eroista. Homogeeninen yhteiskunta perustuu tuottavuuteen, josta yksilön identiteetti on riippuvainen kollektiivisessa mielessä. Heterogeeninen yhteiskunta on taas täysin vastakkainen: siihen kuuluu tuottamattomuus, tuhlaus, subliimi väkivalta, hulluus – ja fasistinen ideologia. Se on eräänlainen negatiivinen vallankumous.

Musiikin alkuteema, vinjettimäinen johdattelu 40‑luvulle on itsensä mestari Ennio Morriconen käsialaa. Loppukliimaksina sulkeuman toimittaa Carl Orffin "Carmina Burana", jonka Pasolini näki kyseisen fasismin ilmentymänä. "Primo Vere" ‑osan iloinen ja vehreä kevätteema sopiikin mainiosti uhraamisen ja tuhlaamisen tematiikkaan. Salòn estetiikassa yhdistellään häpeilemättä kansallissosialistista ja katolista ikonografiaa. Kaikki kuvassa on äärimmäisen harkittua. Lopussa katseen suunta muuttuu. Esimerkiksi pianisti on fokalisoija, joka tarjoaa vaihtoehtoisen näkökulman, mutta lopulta katsojakin asettuu – tahtoo tai ei – tirkistelijän asemaan.

Elämän trilogian – Decamerone (Il Decameron, 1971), Canterburyn tarinoita (I racconti di Canterbury, 1972), Tuhat ja yksi yötä (Il fiore delle Mille e una notte, 1974) – jälkeen Salò vaikuttaa Pasolinille luontaiselta valinnalta. Hän itse kutsui sitä "sopeutumiseksi". Kuten muutkin aikalaisensa, hän näki ruumiin muuttuneen ratkaisevaksi vallankäytön välineeksi, palvelemassa väkivaltaista haltuunottoa myös symbolisessa mielessä. Salò on erityisesti kulutuksen ja tuhlauksen manifestaatiota. Elokuvaa voidaan tarkastella täysin poliittisena ja fasistisen vallankäytön metaforana, joka konkretisoituu ulosteiden, alastomien ruumiiden ja raiskauksien välityksellä. Ideologia yksinkertaisimmillaan legitimoi saastan ja korruption. Genretasolla liikutaan eräänlaisen hybridin puolella, eikä Salò ole pornoa tai erotiikkaa kuin maksimissaan dialoginsa puolesta.

Salò linkittyy kiinnostavalla tavalla Bernardo Bertoluccin 70‑luvun tuotantoon, Tinto Brassin ja kumppaneiden Caligulaan (1979) ja Ilsoihin. Väkivalta ja kontrolli ovat takuureseptejä gornossa, tosin vain graafisella tasolla. Salò kuuluu niihin elokuviin, jotka pitää katsoa kerran viidessä vuodessa ja pohtia, ovatko säännölliset ja yhteisölliset puhdistautumisrituaalit toimineet ja tuottaneet tasapainoisen tilan pikku yhteiskunnassamme.