Gene Simmons on tullut useimmille tutuksi pitkäkielisenä, tulta ja verta syöksevänä demonihahmona Kiss-yhtyeensä riveissä. Orkesterinsa tuotteistamisen äärimmäisyyksiin vienyt Simmons kokeili 80-luvulla myös toisenlaisia rooleja. Kissin 70-luvun alkupuolelta mammuttimaiseksi kasvanut suosio osoitti hiipumisen merkkejä 80-luvulle tultaessa, ja elokuvissa näytteleminen vaikutti kiinnostavalta tavalta laajentaa taiteilijakuvaa. Simmons kunnostautui 80-luvulla etenkin pahisrooleissa, joista kolmeen kiinnostavimpaan luomme tässä katsauksen.
Cameo-rooleihin verrattavat lyhyet vilahtamiset elokuvissa, kuten vuoden 1989 Malibu – huumerannikko (Red Surf) jätetään tyystin huomioimatta. Simmonsin erikoisalaa ovat ilmiselvästi olleet kuolinkohtaukset, sillä ne ovat kaikissa käsiteltävissä elokuvataiteen merkkiteoksissa niiden muistettavimpia hetkiä. Lapsellisen hölmö, mutta tiettyä charmia omaava tv‑elokuva Kiss ja huvipuiston haamu (Kiss Meets the Phantom of the Park, 1978) toimi näyttelijäuran avauksena, ja nähtiinpä Simmons vuonna 1985 sivuroolissa myös Miami Vice ‑sarjan kakkoskauden avausjaksossa.
Toisen tuotantokauden avannut elokuvamittainen, kahteen osaan jaettu "Prodigal son" ‑jakso rankataan yleisesti erittäin korkealle Miami Vice ‑harrastajien keskuudessa, ja Miamiin asettunutta huumediileri-playboy Newton Windsor Bladea esittävä Simmons varastaa pitkälti koko show'n. Jo Crockett-Tubbs ‑parivaljakon jahtaaman Bladen limaisen sliipattu olemus ja vaatetus ovat näkemisen arvoisia.
Simmonsin ensimmäinen mainittava konnarooli kokopitkässä elokuvassa nähtiin menestyskirjailija Michael Crichtonin ohjaamassa, hänen omaan tekstiinsä perustuvassa tieteisjännärissä Karkuri (Runaway) vuonna 1984.
Lähitulevaisuuteen sijoittuvan Karkurin maailma näyttää katsojan silmään varsin 80‑lukulaiselta ja silloiseen nykyhetkeen sijoittuvalta sillä erotuksella, että ihminen on valjastanut robotiikan tehokkaaseen hyötykäyttöön erinäköisten ja ‑kokoisten keinoälyllä varustettujen koneiden ollessa arkipäivää kotitalouksissakin.
Paratiisissa on kuitenkin käärme, sillä toimintahäiriöitä omaavien robottien huomataan olevan hengenvaarallisia ihmisille. Reistailevia ja omin päin toimivia robotteja kutsutaan "karkureiksi" ja vaara on niin todellinen, että poliisilla on oma erikoisyksikkö hallinnasta päässeiden koneiden taltuttamiseksi. Osastoa johtaa muhkeaviiksisen Tom Selleckin esittämä Jack Ramsay, tiukan paikan tullen elektromagneettiseen säteilysuojapukuun sonnustautuva sankari.
Hänellä on vastassaan palavasilmäinen hullu nero, Gene Simmonsin esittämä tohtori Luther, jolla on kuin onkin näppinsä pelissä robottien toimintahäiriöiden kanssa. Sen lisäksi, että superälykäs Luther pystyy manipuloimaan robottien virtapiirejä, on hän kehitellyt lämpöohjautuvia luoteja, joilla pystyy ampumaan kohdettaan vaikka kulman taakse, mekaanisia robottihämähäkkejä ja kaikkea muuta siistiä, jota ylivertaisen nerokkaan rikollisen tällaisissa elokuvissa kuuluukin innovoida.
Ramsayta kohti tulen avaava, elokuvan ensimmäisissä kuvissa nähtävä robotti muistuttaa erehdyttävästi liikkuvaa piirtoheitintä, eikä tahattomalta huumorilta vältytä jatkossakaan päähahmojen päästäessä suustaan pseudotieteellisiä termejä vilisevää dialogia. Erittämällään hapolla uhrinsa hengiltä ottavat robottihämähäkit ovat kuitenkin jo yksistään sellaista kuvastoa, että Karkuri on näkemisen arvoinen tekele. Puhumattakaan Gene Simmonsin yhteiskohtauksesta konelukkien kanssa elokuvan loppumetreillä.
Never Too Young To Die on varovaisestikin sanoen elokuva, joka on nähtävä uskoakseen sen olevan tehty. Jo Simmonsin yliampuva rooli ilkeänä hermafrodiitti Velvet von Ragnarina, superrikollisena joka haluaa myrkyttää kaupungin juomavedet ydinjätteellä, on lähellä mennä käsityskyvyn ulkopuolelle.
Velvet von Ragnar on myös salaperäistä diskettiä jahtaava yökerholaulaja sekä palopuheita pitävä jengipäällikkö, jonka seuraajien asusteet ovat kuin Bronxin asfalttisotureista (1990: I guerrieri del Bronx, 1982) repäistyt. Mitään muuta post-apokalyptiseen viittaavaa on elokuvasta kuitenkin vaikea hahmottaa, sillä von Ragnarin joukkiota lukuun ottamatta kaikki näyttää erinomaisen tavalliselta ja geneerisen 80‑lukulaiselta. Velvet von Ragnarin vanhaa perivihollista agentti Drew Stargrovea esittää Bond-mies George Lazenby ja viimeksi mainitun poikaa, elokuvan sankari Lance Stargrovea John Stamos. Hän viihtyy 80‑lukulaisissa jumppa-asuissa sotilaskoulun voimistelusalin trampoliinilla, tehden selkeästi vaikutuksen molempien sukupuolien edustajiin.
Mukana kahelissa menossa heiluvat myös Robert Englund sekä runsaasti paljasta pintaa vilautteleva, valokuvamallista laulajaksi ja näyttelijäksi ryhtynyt Vanity. Viime vuonna edesmennyt kaunotar levittää eräässä kohtauksessa bikineihin pukeutuneena aurinkovoidetta iholleen. Tämä saa elokuvan sankarin, rikollisten kauhu Lance Stargroven jo hieman lämpenemään, mutta lopullinen niitti on bikiniensä yläosan heivanneen Vanityn puutarhaletkusta merkitsevin ilmein päälleen valuttama vesi. Seuraavassa kohtauksessa Lance luonnollisesti täyttää Vanityn esittämän Danjan tarpeet puutarhamökissä 80‑lukuisen saksofonimusiikin säestyksellä.
Gene Simmonsilla on elokuvassa ikimuistoisia hetkiä useitakin, yhtenä niistä Velvet von Ragnarin tyrmäävä musiikkiesitys "It Takes a Man Like Me to Be a Woman Like Me" innokkaalle kuulijajoukolle yökerhon catwalkilla. Velvet von Ragnarin kurkkuja auki repivät metallikynnet ("The Finger! The Finger!") sekä muutenkin varsin runsaslukuinen body count eivät Valtion elokuvatarkastamon seulaa läpäisseet, ja Ei liian nuori kuolemaan päätyi Suomessa kokonaan kiellettyjen elokuvien listalle elokuussa 1987 luonnehdinnalla "raaistava". Sekä pääosan Stamos että Simmons katuivat flopiksi osoittautunutta elokuvaa heti tuoreeltaan, mutta ovat sittemmin lämmenneet sille uudelleen nykyisen kulttisuosion myötä.
Korkean patorakennelman päällä tapahtuva loppukohtaus päättää mallikkaasti Velvet von Ragnarin päivät kaksineuvoisena ilkimyksenä Ei liian nuori kuolemaan ‑elokuvassa. Mitä Gene Simmonsin esittämien pahishahmojen hengenlähtöihin tulee, jotain vielä railakkaampaa oli luvassa:
Gary Shermanin ohjaus Elävänä tai kuolleena (Wanted: Dead or Alive, 1987) marssittaa valkokankaille palkkionmetsästäjä Nick Randallia kullanhohtoisessa takatukassaan näytelleen Rutger Hauerin sekä Simmonsin esittämän häikäilemättömän arabiterroristi Malak Al Rahimin. Elokuva perustuu löyhästi Steve McQueenin tähdeksi nostaneeseen samannimiseen lännensarjaan 50‑luvun lopulta. Nick Randall oli luonnollisesti McQueenin Josh Randall ‑hahmon jälkeläinen.
Randall on kovaotteinen entinen CIA‑mies, joka metsästää katujen saastaisimpia kriminaaleja kunnioitettavan asearsenaalinsa kera ja kuittaa vaivoistaan palkkion. Koska CIA on saanut vihiä Al Rahimin livahtamisesta maahan, suostuttelee järjestö Randallin entisiin hommiinsa terroristijahtiin. Elokuvateatterin räjäyttämisellä terroritekonsa aloittava Al Rahim osoittautuu Randallin vanhaksi arkkiviholliseksi vuosien takaa, ja arabirikollista motivoikin sekä henkilökohtainen kosto että mahdollisimman suuren ihmisuhrien määrän aikaansaaminen. Mainittakoon, että räjähdyshetkellä elokuvateatterissa pyörii ulkomainosten mukaan Rambo-elokuva.
Malak Al Rahim on omalla tavallaan Simmonsin konnarooleista vakuuttavin. Siksi onkin harmi, että hänelle suodaan valkokangasaikaa suhteellisen vähän ja elokuvakin on rutiininomainen kasari-action, jonka machoilevista one‑linereista ja ennalta-arvattavuuksista voi tosin saada irti paljonkin viihdearvoja, jos tällainen kama maistuu. Oma tapauksensa on elokuvan alkumetreillä rabbin asuun pukeutuneen israelilaissyntyisen ja juutalaisen Simmonsin esiintyminen elokuvassa arabiterroristina. Tehtävä vaati Simmonsin omien sanojen mukaan pään tyhjentämistä omista ajatuksista ja heittäytymistä Al Rahimin nahkoihin.
Se onnistui oikein mainiosti ja onkin sääli, ettei Simmons tehnyt vastaavia rooleja enempää, sillä hän on kaikissa tässä käsitellyissä tapauksissa parempi kuin elokuvansa. Niin haluavat voivat nähdä Elävänä tai kuolleena ‑elokuvan jopa vuoden 1987 profetiana äärimuslimien harjoittamasta terrorismista.
Me päätämme kuitenkin tämän artikkelin elokuvan loppukohtaukseen; siinä kahlittu Malak Al Rahim kuulee (vielä sokallinen) käsikranaatti suussaan, onko edessään seisova Nick Randall kiinnostunut erikoisbonuksesta, joka elävästä terroristista on luvattu.
