Jarkko Lehtola

KISS Meets the Phantom of the Park (KISS – naamiomiesten hyökkäys, 1978)

Ohjaaja:

• Gordon Hessler

elokuva arvostelu

"He created KISS to destroy KISS... and he lost"

1972 perustettu Kiss on poikkeuksellinen yhtye monessakin mielessä. Musiikiltaan melodisessa, mutta kliseisessä heavy/hardrockissa ei koskaan olla oltu erityisen kunnianhimoisia. Ei‑musiikillisella saralla KISS on kuitenkin ollut mielikuvituksellisuuden ja improvisoinnin mestari. Yhtye tunnetaan naamioistaan, lavaspektaakkeleistaan ja oheistuotteistaan, joiden kirjo ulottuu koko populaarikulttuurin saralle. KISSistä on muodostunut eräänlainen kaupallisuuden symboli, eikä yhtye ole ikinä hävennyt rahastaa nimellään. Tämä on ollut hyväksytty tapa fanienkin puolelta, koska KISS on aina pystynyt tuottamaan markkinoille jotain uutta ja poikkeuksellista. Nykyisinkin, 30 vuotta perustamisensa jälkeen rahakone on vielä täysissä voimissaan, vaikka edellisestä levystä on jo kuusi vuotta. Voidaan sanoa, että musiikki on vain yksi elementti kokonaisuudessa, joka muistuttaa monikansallisen yrityksen ja new age ‑uskonnon risteytystä.

1970‑luvun lopulla KISS oli suuruutensa huipulla, ja oman elokuvan filmaus olisi väistämättä ollut edessä ennemmin tai myöhemmin. Vuonna 1978 alkoivat KISS Meets the Phantom of the Park ‑elokuvan kuvaukset. Televisiolle tuotettavaan elokuvaan palkattiin ohjaajaksi Gordon Hessler ja juonikuvio lainattiin Marvelin KISS-sarjakuvista. Edellisvuoden elokuvahitti Tähtien sota oli räjäyttänyt pankin ja nostanut erikoistehoste-scifi-elokuvat suosituiksi. Tähän saumaan aiottiin iskeä.

"You Wanted the Best, You Got the Best" on yleinen lause, jota KISS viljelee keikoilla. Sitä ei tosin pysty parhaallakaan huumorintajulla kytkemään tähän elokuvaan. KISS Meets the Phantom of the Park nauttii kuitenkin maailmalla todellista kulttisuosiota campmäisyydellään, ja nettihuutokaupoissa elokuvaa myydään jonkinasteisena keräilyharvinaisuutena.

"Hottest band on earth" eli KISS on tulossa kolmen päivän pituiselle keikalle kalifornialaiseen huvipuistoon. Puiston johtaja on tästä innoissaan, koska keikka tietää rahaa hieman huonosti tuottavalle huvipuistolle. Puistossa työskentelee Abner Devereaux (Anthony Zerbe), jonka vastuulla on puiston oma tuotekehitys. Työskentelytilat tällä miehellä on maan alla (katsojalle selvääkin selvempi vihje hahmon moraalittomuudesta). Viime aikoina uusia laitteita ei puistoon kuitenkaan ole ilmestynyt, ja puiston omistaja onkin tästä hieman huolissaan.

Toisaalla huvipuistossa huvittelee nuoripari, Melissa (Deborah Ryan) ja Sam (Terry Lester). Sam työskentelee puistossa ja eksyy vahingossa Devereauxin laboratorioon ja katoaa. KISS saapuu puistoon (tähän mennessä KISS nimeä on toistettu jatkuvasti, ihan kuin vain siksi, ettei katsoja unohtaisi kyseessä olevan KISS-elokuva) ja törmää surulliseen Melissaan. Melissa on surun murtama Samin katoamisen johdosta, jolloin KISS lohduttaa häntä altaan äärellä laulamalla kappaleen "Beth" ("Beth" kertoo poikaystävästä, joka haluaisi hengailla vain kavereidensa kanssa). Eikä biisistä lauleta mitään pelkkää kertosäkeistöä, vaan koko (hirvittävä) kappale. Herkkää, kaunista ja varmaan lohdullista kuunneltavaa surevalle tyttöystävälle:

"Beth I know you're lonely, and I hope you'll be alright, 'cause me and the Boys will be playin' all Night"

Mainittakoon tässä vaiheessa, että yhtyeen jäsenet eivät ole mitään tavallisia hevareita, vaan eräänlaisia supersankareita, jotka saavat voimansa omistamistaan talismaaneista. Jokaisella jäsenellä on jokin oma erikoiskykynsä: Demon (Gene Simmons) osaa syöstä tulta. Space Ace (Ace Frehley) osaa teleportata lyhyitä matkoja. StarChild (Paul Stanley) osaa ampua silmistään säteitä. Catman (Peter Criss) osaa varmasti myös jotain, mutta elokuvasta se ei tunnu käyvän ilmi (Cat‑sanan tunkeminen satunnaisesti lauseisiin saattoi tosin olla hänen uniikki kykynsä). On lisäksi oletettavaa, että lisää kykyjä löytyy henkiseltä puolelta. Ainakin Melissan he erottivat normaalista KISS-bändäristä välittömästi: "I sense you are looking for something, and it is not Kiss!"

KISS haistaa palaneen käryä ja aloittaa huvipuiston tutkimisen. Tästä eteenpäin homma onkin sekoilun, kloonien, ihmissusi-apina-androidien ja rock'n'rollin varassa. Loppuun asti pusketaan vailla järjenhiventä. Abner Devereauxin halua tuhota KISS ja huvipuisto sen mukana ei edes yritetä selitellä (ehkä syy on yksinkertaisesti vain se, että hän on paha tiedemies).

KISS Meets the Phantom of the Park todistaa viimeistään, että typeryydellä ei ole rajaa. Aika pian elokuvan alussa katsojan valtaa epäusko, joka muuttuu pian epätodellisuuden tunteeksi. Itkun ja naurun raja on erittäin häilyvä seuraavan 90 minuutin ajan.

Jo elokuvan nimi KISS Meets the Phantom of the Park jää mietityttämään. Mikä hiton phantom? Toinen kansiteksti on yhtä outo: "This Dynamic Rock Group Makes Their Film Debut Battling a Demented Genius Inventor." "Demented"? Mitään tähän viittaavaakaan ei elokuvasta löydy.

Positiivisia seikkoja elokuvassa ovat alusta loppuun soitetut kappaleet, joita ovat mm. "Shout It Out Loud" ja "Rock & Roll All Night." Näistä kappaleissa on ihan oma esihistoriallinen fiiliksensä.

Puhdasta kalkkunaa sitten onkin elokuvassa enemmän kuin tarpeeksi: Genen rooli on lähinnä leijonamaista ärjyntää ja ihan kammottavaa "joukon pahis" ‑ylinäyttelyä. Ace toistelee jatkuvasti idioottimaisesti "auwk"‑huutoa ja kuulostaa mielisairaalta undulaatilta (KISS and Make‑Up ‑kirjan mukaan Ace Frehley ei elokuvan aikoihin kommunikoinut käytännössä mitenkään, vaan toisti myös todellisessa elämässä tuota "auwk"‑huutoa). Peter Criss virnistelee jatkuvasti kuin idiootti ja heittelee vitsejä, jotka saavat katsojan vain vaivautumaan. Paul Stanley tuntuu jopa oikealta näyttelijältä näiden mestareiden rinnalla, mitä nyt aina välillä muljauttelee oudosti silmämuniaan. Elokuvan ns. efektit ovat niin amatöörimäisen surkeita, että sanat eivät riitä niitä kuvaamaan. Ja dialogi on vähintään yhtä mestarillista kuin muutkin elokuvan osa‑alueet:

Paul: "If they were to fall into the wrong hands..." (Paul pelkää talismaanien joutuvan vääriin käsiin)
Gene: "There are no right hands but ours!!!"

Jos lopputulos ei mennyt ihan putkeen, ei tuotantovaihekaan mennyt ongelmitta. Ace Frehley häipyi kesken elokuvantekoa omille teilleen, joten osaan kohtauksista maskeerattiin musta (??) sijaisnäyttelijä. Ainakin kohtauksessa, jossa KISS kahakoi robottiapinoiden kanssa vuoristoradalla tämä on nähtävissä.

Peter Crissin äänenä elokuvassa on oikeasti ääninäyttelijä Norman Alden. Peter Criss ei ikinä ilmestynyt jälkiäänityksiin ja oli huhujen mukaan kuvauksien aikana jatkuvasti erinäisten kemiallisten aineiden vaikutuksen alaisena. Elokuva itsessään toimii kiistattomana todisteena, ettei hän voinut olla ainoa.

On vaikea saada kuvaa, kuinka tosissaan KISS tätä elokuvaa teki, koska he eivät ole kovinkaan innokkaasti kommentoineet kyseistä elokuvaa myöhemmin. Paul Stanleyta haastateltiin 70‑luvun lopulla Tanskassa, ja haastattelija mainitsi, että KISS Meets the Phantom of the Park on tulossa elokuviin lähiaikoina. Stanleyn ainoa kommentti tähän oli "olen pahoillani."

Harvoin KISS on tosin hävennyt mitään aikaansaannostaan (ainakaan sellaista, mistä olisi mahdollista saada rahaa) ja Gene Simmons onkin ollut enemmän kuin halukas julkaisemaan elokuvan dvd:llä. Hän ei kuitenkaan omista oikeuksia, eikä ole yrityksistä huolimatta onnistunut ostamaan niitä itselleen. Virallista versiota ei siis ole ilmestynyt, eikä välttämättä koskaan ilmestykään.

Katsojan suhtautumiseen vaikuttanee myös se seikka, onko hänellä minkäänlaista fanitaustaa. KISS-faneille tämä on todennäköisesti vain yksi älytön ja huvittava tempaus KISS‑ hauta-arkkujen, kondomien, Paul Stanley ‑stringien, keräilykolikoiden ja muun epämääräisen roinan keskellä. Ei‑faneilla lienevät käytössä skaalan molemmat ääripäät.

KISS Meets the Phantom of the Park on hämmentävä elokuva. Se on huono sanan varsinaisessa merkityksessä ja mielipuolisen viihdyttävä. Tämä on yksi puhtaimmista kalkkuna‑ ja/tai camp-genren edustajista ja ansaitsee todellakin kulttimaineensa.