Paavo Ihalainen

Jäähyväiset presidentille (1987)

Ohjaaja:

• Matti Kassila

elokuva arvostelu

Ohjaus: Matti Kassila

Suomi on jäänyt enimmäkseen rannalle ruikuttamaan, kun muista pohjoismaista kotoisin olevat rikostrillerit ovat vallanneet maailmaa. Vaikka nykyään tehtaillaan lähinnä Vares-filmatisointeja, ja muuta halpaa tuubaa, on suomalaista genre-osaamistakin olemassa. Turhan vähälle huomiolle on jäänyt Matti Kassilan ohjaama presidentin salamurhatrilleri 80‑luvulta. Hämärien tekijänoikeuksien vuoksi se on nähty viimeisen 20 vuoden aikana harvoin. Kyseessä on yllättävän toimiva ja sulava teos, joka rinnastuu tietenkin Kassilan vanhoihin Komisario Palmuihin (1960–1969), vaikka nyt huumorin osuus on vähäisempi ja väkivalta karumpaa. Kassila ei kuitenkaan ota tarinaansa mitenkään turhan vakavissaan.

Pentti Kirstilän romaaniin perustuva elokuva on kertomus Amerikan mallin mukaan synkeämielisestä ja yksinäisestä, mutta karismaattisesta salamurhaajasta. Tappotyön suunnittelija, herrain klubin tarjoilija Asko Mertanen (Hannu Lauri) on tarinan keskiössä enemmän kuin häntä jahtaavat poliisit. Vihainen mies on saanut tarpeekseen porsastelevasta yläluokasta ja marisee näiden käytöksestä sekä yhteiskuntarakenteen epäoikeudenmukaisuudesta koko ajan kenelle tahansa lähelle sattuvalle. Kämpillään hän bodaa, lempii tyttöystäväänsä (Laila Räikkä), ajelee päänsä ja kiillottelee kiikarikiväärikokoelmaansa. "Täydellisyys on tavoitteeni" hän toteaa Jean-Claude Van Dammen kuva taustallaan. Lopullisena tavoitteena on herroista suurimman, Suomen tasavallan herra presidentin salamurha. Naisystävä haluaa myös osallistua miehensä tekemisiin, joten hän saa tehtäväkseen osoittaa kykeneväisyytensä tappamalla sattumanvarainen kadulla kulkija.

Toisilleen vittuilevat poliisit ovat autuaan tietämättömiä tästä kaikesta. Komisario Hanhivaara (Antti Litja) ja hänen erilaisia vitsikkäitä aivopähkinöitä rakastava kollegansa Siika (Aake Kalliala) tutkivat tahollaan tavallisen tarjoilijattaren murhaa, joka ei varsinaisesti liity Mertasen vihaan. Sattuman oikusta tapaus kuitenkin vaatii myös uhrin kollegan, Mertasen haastattelua. Asko osaa säilyttää kasvonsa ja piilottaa raivoavan mielipuolisuutensa sinivuokkojen kyselyssä. Tämän lisäksi hän onnistuu vielä piikittelemään sikoja aina kun pystyy.

Sujuva rikostrilleri on ajoitettu kuin kellopeli ja sykkii nopeasti eteenpäin. Tavoitteena ei ole tehdä synkkää psykologista tutkielmaa rikollisesti kieroutuneesta mielestä, vaan pyrkimyksenä on puhdas katsojan viihdyttäminen. Sen Kassila kyllä osaa. Vaikka elokuvan näkökulma ja rytmi ovat selvästi Hollywood-trilleritä mukailevia, ei silti olla päästy eroon kaikista kotimaista elokuvaa usein riivaavista riippukivistä. Pääosien osuvien roolitusten lomaan on pikkuroolit tungettu täyteen tunnistettavia kasvoja. Esimerkiksi Mikko Kivinen vilahtaa elokuvassa tuhtina teatterin apumiehenä, jonka pelastaa luodilta vain povitaskuun piilotettu tuhti Schulmädchen-pornolukemisto. Tätä sitten sairaalassa ihmetellään kiusallisen kauan monessa pätkässä. Joka kerran kohtaus tuntuu vievän enemmän huomiota juonen keskuksesta. Teatteriapumiehen kohtalo ei voi kiinnostaa noin paljon ketään, ja vitsi ei venyttämällä parane.

Vastapainona on silti paljon huikeita repliikkejä ja taidolla tehtyjä avainkohtauksia. Elokuva huipentuu yllättävän jännittävään ja toimivaan takaa-ajon soraisilla suomalaisilla maalaisteillä. Reunustava metsä peittää takaa-ajajilta näkymän, kun rikollinen esimerkiksi takaa-ajon mittaan surmaa passissa kyttäävät poliisit ja vohkii näiden ajoneuvon. Tietysti myös halvat 70‑lukulaiset neuvostovalmisteiset virka-autot keulivat metrin kokoisia loikkia mäissä ja sisältävät ralliauton vaihteet.

Katkeroituneen ja pakkomielteisen Mertasen hahmo on elokuvan kiehtovinta antia. Vihaa hohkaava Lauri tietysti vaikuttaa koko ajan hyvin epäilyttävältä, mutta on mukavaa, ettei hänen motiivejaan tai sekopäisyytensä syitä ole selitetty puhki. Mertasella on oma ideologiansa, joka vaikuttaa olevan melko kansallissosialistinen vahvemman-oikeudella-kampanja poliittisia keskittymiä ja korruptiota vastaan. Suurempi tavoite sallii toki myös viattomienkin surmaamisen harjoitustarkoituksessa. Hahmossa on niin Sakaalia (1973 & 1997) kuin Taksikuskiakin (1976), unohtamatta tavanomaista jurnuttavaa ja viinalle persoa syrjääntynyttä suomalaista miestä. Hahmon toiminta taas saa miinusta Bond-elokuvien konnilta tutusta tavasta ottaa päähenkilö vangiksi ja selvittää hänelle pahojen suunnitelmiensa yksityiskohtia sen sijaan, että vain rehellisesti antaisi luodin otsaan.

Kassila rinnastaa elokuvan kaksi erilaisista moraalisyistä tehtyä veritekoa keskenään, mutta ei alleviivaa asioita, mikä voi hämmentää katsojaa, joka on tottunut kotimaisten elokuvien tavalliseen suoraviivaisuuteen ja tiiviiseen kaikki liittyy kaikkeen ‑mentaliteettiin. Hieman ongelmallista on jälleen kerran se tosiasia, että pikkukylien Suomi ei ole yhtä pahuutta huokuva ja tuntemattomia täynnä oleva uhkaava miljöö kuin isommat suurkaupungit. Tappaja ei liiku Tampereellakaan usein ihmisten ilmoilla, vaan on lähinnä linnoittautunut omaan asuntoonsa, jonka kylmän valkoiset seinät uhkaavat kaatua katsojankin päälle.

Huomionarvoista on tietysti myös se, että presidentti Urho Kekkosta uskallettiin vähänkään arvostella vasta vuosi tämän kuoleman jälkeen. Ei elokuva silti mitenkään turhan ilkeä Urkkia kohtaan ole, sillä Tarmo Mannin esittämää presidenttiä ei edes kutsuta nimeltä. Hänet esitetään vanhana miehenä, jota kiinnostaa virallisissa tilaisuuksissa pönöttämisen sijaan saunominen ja keskiolut lähes perversseihin mittasuhteisiin asti. Ja tietysti saunomistoverit. "Kutsunko muita?", kysyy tamperelainen kauppaneuvos Ollila Kekkoselta. "Sinä riität", kuuluu vastaus.