"Magnumit on täällä aina valmiina" – Pekka Siitoin dokumenttielokuvissa
"Magnumit on täällä aina valmiina" – Pekka Siitoin dokumenttielokuvissa
Valtakunnanjohtaja Pekka Siitoimesta kertovat elokuvat, lyhytelokuva Vaaran merkki (1978), kohudokumentti Sieg Heil Suomi (1994) ja ruotsalainen dokumentti Båtresan (1995), kuvaavat natsijohtajaa ja tämän ajamaa järjestystä enemmän tai vähemmän koomisesti. Mutta mikä Siitoimessa yhä kiehtoo? Katsastus tunnetuimpiin Siitoin-elokuviin pyrkii löytämään Pekan kovan ytimen. Näin on marjat!
"Mutta kaikesta huolimatta, olen kivenkova rasisti, sadisti ja fasisti. Siitä minä nautin. Sääli on sairautta."
— Pekka Siitoin
Valtakunnanjohtaja Pekka Siitoimesta on kasvanut suomalaisen alakulttuurin merkkihenkilö, kulttihahmo, jonka naamalla myydään t‑paitoja ja pinssejä. Vuosina 1944–2003 elänyt Siitoin oli Suomessa harvinainen toisinajattelija sikäli, että elämänsä aikana hän ehti kokeilla puuhastelua niin monien jännittävinä ja vaarallisina koettujen asioiden parissa. Hän oli kuin Suomen Aleister Crowley, Mussolini, Jörg Heider ja Norton I samassa paketissa. Tunnetuin hän on johtamansa naantalilaisen uusnatsipuolueen kautta, mutta Siitointa kiehtoi myös okkultismi, "rivologia" ja omanlaisensa hengellisyys, joista hän kirjoitti laajan ja kiehtovan bibliografian. Nauravat natsit ‑yhtyeensä kanssa hän oli jopa levyttävä artisti.
Nykyään Siitoimen natsijohtajuus nähdään usein jokseenkin hullunkurisena, kylähullumaisena toimintana. Siitoimen lausahduksia esimerkiksi liikkuu runsaasti ääni‑ ja videoklippeinä netissä. Toki selvästi mieleltään epäbalanssissa olevan ukkelin kovaääninen vaahtoaminen "mutakuonoista", "mutanteista" ja viikinkien sodanjumalista kuulostaa hauskalta sekoilulta ilman kontekstia. Siitoin rakensi itse omaa henkilökuvaansa ja hänen binäärisessä maailmankuvassaan sarjakuvamaisen häijy natsihahmo oli se persoona, jota hän halusi ajaa esille.
On kuitenkin muistettava, että aikanaan Siitoimen puoluetta pidettiin aidosti uhkaavana tekijänä yhteiskuntarauhalle. Ensin 70‑luvun lopulla Siitoimen jouduttua vankilaan vasemmistolaisen kirjapainon tuhopoltosta ja myöhemmin, 80–90 ‑lukujen vaihteessa väkivaltaisen skinhead-ilmiön noustessa natseja todella pelättiin. Siksi on huomionarvoista, että eräät tunnetuimmat Siitoimesta kertovat elokuvat, lyhytelokuva Vaaran merkki (1978), kohudokumentti Sieg Heil Suomi (1994) ja ruotsalainen dokumentti Båtresan, jonka show'n Siitoin ryövää kuin varkain, on tehty juuri tällaisina murrosaikoina. Silti ne kaikki antavat Valtakunnanjohtajasta enemmän tai vähemmän koomisen kuvan. Teemme katsauksen näihin kolmeen tunnetuimpaan Siitoin-elokuvaan. Näin on marjat!
The Sign of Danger (O: Pirjo Honkasalo & Pekka Lehto)
Nuoret dokumentaristit Pirjo Honkasalo ja Pekka Lehto soluttautuivat ruotsalaisina uusnatseina Siitoimen Naantalin kotiin kuvaamaan tämän järjestön toimintaa. Elokuvan nimen mukaisesti dokumentaristit etsivät merkkejä siitä, että väkivaltainen natsiaate olisi uudessa nousussa. Mutta kovinkaan organisoidusta toiminnasta ei ollut kyse, natsit kun viettivät elokuvassa aikaa kuin kesämökillä, saunoen ja juoden. Välillä käydään vähän ampumassa metsässä, niin koomisen kömpelösti, ettei monelle kyllä tule mieleen, että natsivallankumous olisi oikeasti käsillä.
Hienoimmassa kohtauksessa naantalilainen puutaloidylli havahtuu normaalin uneliaasta kesäpäivästä natsimarssin säveliin. Siitoin kumppaneineen tekee alle kymmenen miehen kanssa marssin täydessä sotilaspuvussa läpi hiekkatien samalla vakavuudella kuin kyseessä olisi Pariisiin marssiva natsikolonna.
Ikimuistoinen on myös saunahetki Siitoimen ja tämän natsikumppanien kanssa. Natsit siegheilaavat joka kerta niin heittäessään löylyä kuin ennen jäähyllä veteen pulahtamistaankin. Vesi on kuitenkin kylmää ja tulee kova tungos laiturin rapuille takaisin löylyyn kiiruhtaessa. Sitten lauletaan natsien juomalauluja kunnolla nuotin vierestä. Tämän jälkeen Siitoimen aluekomentaja tekee ennustuksen tulevaisuudesta, ja ennustaa täysin oikein Berliinin muurin murenemisen runsaan kymmenen vuoden päästä kuvaushetken tulevaisuudessa.
70‑luvun aatteelliselle suomalaiselokuvalle tyypillisesti täytyy myös Lehdon ja Honkasalon alleviivata, mitä mieltä asioista pitää oikeasti olla. Lopussa näytetään mustavalkoisia valokuvia keskitysleirien uhreista ja käydään läpi Siitoimen vankilaan joutumisen yksityiskohtia. Natsijoukko oli käynyt räjäyttämässä kommunistien Tiedonantaja-lehden toimituksen, ja Siitoin tuomittiin viideksi vuodeksi ja seitsemäksi kuukaudeksi vankeuteen. Syynä tuomioon oli myös Pariisin rauhansopimuksessa kielletyn järjestön perustaminen.
On hieman sääli, että Vaaran merkki jäi niin lyhyeksi elokuvaksi, sillä kärsivällisyydellä ainesta täyspitkään dokumenttiinkin oltaisiin varmasti saatu. Tosin Honkasalon omat hermot pettivät siinä vaiheessa, kun Siitoin saapui kertomaan hänelle enneunesta, jossa molemmat ratsastivat valkoisella hevosella liekehtivällä kirkon alttarilla. Lienee siis ymmärrettävää että ohjaajapari häipyi kuvioista niinkin äkkiä.
3.5
(PI)
Siitoimen vankila-ajan jälkeen hän koki omassa elämässään tragedioita, kuten oman poikansa kuoleman auto-onnettomuudessa. Siitoin vajosi alkoholismiin ja natsismi alkoi viedä yhä enemmän sijaa okkultistisilta harrastuksilta. Tuoreemmissa Siitoin-dokumenteissa esiintyy selvästi alakuloisempi mies. Siitoin provosoi mielellään kanssaihmisiään julkisuudenesiintymisillään, mikä oli omiaan antamaan hänelle sekopäisen kylähullun maineen.
Viitisentoista vuotta Vaaran merkin jälkeen Siitoin koetti järjestäytyä muiden suomalaisten uusnatsien kanssa uuden "parlamentaarisen" puolueen, Kansallisen rintaman, perustamiseksi. Nina Stenrosin dokumentti seuraa pääasiassa näiden johtajaksi halajavaa Väinö Kuismaa. Tuo mies muistuttaa lähinnä juuri sitä liikunnan-, autokoulun‑ tai henkilökunnan koulutuspäivän opettajaa, jota olet aina inhonnut. Kuisma kertoo pettyneensä elämään, yhteiskunnan korruptioon ja yksipuoliseen mediaan.
Elokuvassa nähtävät natsit vaikuttavat lähinnä möliseviltä idiooteilta. Tukeva skini lausuu jokaisen repliikkinsä kuin kesäteatterin Shakespeare-harrastaja kädellään ilmaa huitoen. Eräs tukevasti juovuksissa tai piripäissään oleva, tai muuten vain psykoottinen pälvikaljumies julistaa olevansa Siitoimen alamainen. Samalla hän tuijottaa intensiivisesti kameraan hikikarpalot otsallaan. "Johtaja! Johtaja! Kuuntele!" hän räkyttää Siitoimelle. Jopa Siitoin tuntuu olevan hieman häpeissään, että joutuu olemaan näiden ääliöiden keskuudessa.
Elokuva menettää kiinnostavuuttaan aina kun Siitoin ei ole kuvassa tai välittömästi läsnä. Kuisma jakelee lentolehtisiään Siitoimen oppien mukaan kadulla Alkon edessä, mutta ihmiset suhtautuvat häneen ymmärrettävän vihamielisesti. Baarijonolle jakaessaan hänen lappujaan läpsitään käsistä, sytytetään tuleen ja revitään Kuisman kasvojen edessä.
Kuisma pitää itseään syvällisenä ja viisaana ajattelijana. Tätä ilmaistakseen hän esimerkiksi lausuu runoja Kalevalasta. Hän kokee olevansa ainoa ihminen, joka kykenee palauttamaan raiteiltaan suistuneen yhteiskunnan takaisin kuntoon, mutta muut ihmiset eivät vain näe asioiden laitaa humanistisilta ajatuksiltaan. Tavallaan kyseessä on melko yksinäinen ja hämillään oleva henkilö. Mutta ei moista tyhjänpäiväisyyksiä jankuttavaa taukkia voi juuri millään tasolla sääliä. Ja natsit omien sanojensa mukaan halveksuisivat sääliä muutenkin.
Vaikka natsit esitetään elokuvassa kaheleina, myös Sieg Heil Suomi kantaa huolta heidän ideologiansa uudesta noususta. "Tietämättömyys on aktiivinen teko" lukee heti alkuteksteissä. Siitoin toteaa magnumien olevan "täällä aina valmiina" ja esittelee kameralle kookasta pistooliaan, jota hän säilyttää kirjoituspöytänsä ääressä. Arjalaisia hän lupaa olla ampumatta. Elokuvan tetsauskohtauksesta päätellen ei hän tai kukaan seuraajistaan osuisi kyllä mihinkään muuhunkaan.
Lopulta Kansallinen rintamakin hajoaa kuvan ulkopuolella kiistaan siitä, pitäisikö sen tunnuksena käyttää klassisia saksalaisia hakaristejä vai Kuisman itse suunnittelemaa "kalevalaista" tunnusta. Siitoin piti pintansa klassisten saksalaisten tunnusten käyttämisestä, sillä hän tunsi itsensä germaaniksi.
Pohjimmiltaan Båtresan ei erityisemmin eroa siitä sunnuntai-iltapäivän "reality"-dokumenttien lajista, joissa seurataan tavallista arkea esimerkiksi lentoasemilla tai tullissa. Nyt näkökulmana on tavallinen päiväristeily Ruotsiin. Koska valmistumisvuotena oli 1994, ei Suomi ollut ehtinyt vielä juurikaan toipua lamasta. Dokumentin ruotsalaiset ohjaajat ovat huomioineet tämän ja elokuvan rankana on kontrasti onnellisten bättre folk ‑ruotsalaisten ja masentuneiden, tulevaisuutta kohtaan synkkien suomalaisten välillä.
Sattumalta dokumentin kuvaushetkellä suomalaiset natsit Siitoimen johdolla olivat paikalla pitämässä "laivaseminaaria". Jo ennen valtakunnanjohtajan astumista estradille elokuvassa on esitelty nuorisoa, joka ei usko löytävänsä Suomesta töitä, sekä puliseva alkoholisti. Jälkimmäinen manaa tuttuun persutyyliin ympäripäissään kaikki maahanmuuttajat maan rakoon ja esittää hatusta tempaistuja väitteitä yhteiskunnan kustantamista loistoautoista.
Pekan siegheilatessa kohti kameraa tapahtuu selkeä käännekohta, jonka kohdalla muuten tylsähkö dokumentti ottaa aivan uuden vaihteen silmään.
Siitoin esittelee satunnaisille risteilyvieraille viisikuukautisen vauvansa kuvaa ja mukana roikkuvaa murrosikäistä ja "germaanista" poikaansa Paulia. Hän vaikuttaa olevan erittäin karnevalistisella päällä (kenties Tax Free ‑puodin antimista), lausuen palopuheita natsimaisella kiihkolla likaisten hampaidensa välistä suoraan kohti kameraa. Täyslaidallisen saa Ruotsin "saastainen" ulkopolitiikka, sillä "90% ruotsalaisista ovat homoseksuaaleja." Myöhemmin nämä puheet pyörretään ja todetaan ruotsalaisten olevan viikinkien jälkeläisiä, vaikkakin pettureita. Ruotsalaiselle vastaanväittäjälle hän julistaa sormi ojossa "God natt, svenska, god morgon, finska", ja tämän hollantilaiselle miehelle "Juu aar juuden, animal-tyyp persoon."
Hupia saadaan etenkin ihmisistä, jotka provosoituvat Siitoimen hölmöilystä kunnolla. Humanistit uskovat velvollisuutensa olevan käydä väittämässä vastaan Siitoimelle, joka kertoo muina miehinä heille palvovansa Luciferia. Eräs matkustaja käy tuohtuneena tilittämässä risteilyisännälleen kokemuksiaan omalta (loma)matkaltaan Auschwitziin. Taustalla risteilyorkesteri soittaa Peppi Pitkätossun säveltä.
Huomattavaa on, että teos on satuttu kuvaamaan ilmeisesti Siitoimen jyrkimmällä kaudella. Natsikokouksessa hän julistaa skinheadien olevan "meidän miehiä" ja olevansa ylpeä siitä, että "Turussa hakataan joka viikko ravintola Safarissa mutakuonoja". Yleensä Siitoin on julkisissa haastatteluissaan irtautunut väkivallanteoista ja korostanut Saksan natsipuolueenkin nousseen valtaan parlamentaarisesti. Onko natsijohtaja jo kahden dokumenttielokuvan jälkeen päättänyt, että vetää roolinsa kunnolla överiksi, vai onko ruotsalainen kuvausryhmä sattunut paikalle todistamaan jyrkistyneen natsijohtajan aitoja karvoja? Muun elokuvan kaavamaisuudesta ja tönkköydestä päätellen epäilykset kohdistuvat ensimmäiseen vaihtoehtoon.
Artikkelin täydellisyyden nimissä lienee syytä mainita, että synkempää kuvaa Pekka Siitoimen elämästä ja vaikutuksesta antaa Miki Brunoun dokumentti Isän valtakunta (2010). Siinä Siitoimen Båtresanista tuttu Paul-poika tilittää kasvustaan natsi-isän ikeessä ja kokemastaan aivopesusta. Muista dokumenteista poiketen lyhytelokuva paneutuu Siitoimen hahmoon muutenkin kuin pelkän natsismin kautta. Lyhytdokumentille vähemmän yllättäen vain pintapuolisesti raapaisten, toki.
Elokuvassa käydään pikaisesti läpi myös Pekka Siitoimen okkultismiharrastusta, näyttelijän ja kirjailijan uraa, hänen pyörittämäänsä filmistudiobisnestä ja tietenkin myös perhe-elämää. Paulin osuus näkyvän uusnatsihahmon jälkikasvuna ei tietenkään ollut kovinkaan kadehdittava ja perheessä kasvaneet sisäiset ristiriidatkin kävivät lopulta melko tuskallisiksi. Pahuudelle elämänsä siunanneen alkoholisti-isän katveessa kasvaminen ei ollut helppoa, ja Paul onkin nykyään melko surullinen hahmo.
3.0
(PI)
Missä vain Siitoimeen liittyvässä tekstissä on lähes pakollista suositella erinomaista Mesikämmenen blogia (toim.huom. blogi on valitettavasti sittemmin kadonnut netistä), joka on tehnyt mittavaa ja merkittävää Siitoimeen liittyvän aineiston tallentamista ja julkaissut jo yli 400 tekstiä Pekan elämästä ja teoista. Kiinnostavaa luettavaa ovat esimerkiksi Siitoin-filmin elokuvaprojekteista kertovat tekstit. Sivusto lähestyy Siitointa arvostaen häntä ja tämän tekemisiä puuttumatta politiikkaan. Blogi on tehnyt laajasti työtä sen eteen, että Siitoimen uusnatsiudesta riippumaton elämäntyö tulisi myös esille.
Pekan perintö siis elää yhä, mistä kertoo myös hänen okkultististen opustensa uusintapainosten loppuunmyynti. Todennäköisesti mies itsekään ei ole jäänyt hautaansa makaamaan, sillä hän väitti eläessään kykenevänsä uudelleensyntymään vampyyrina. Toivotaan siis, etteivät okkultistiset harrasteet olleet tämän suhteen väärässä.
"I äm sick, I want be sick. Because my god is Lucifer."
