Paavo Ihalainen

Båtresan (1995)

Ohjaaja:

• Kåge Jonsson

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kåge Jonsson

Pohjimmiltaan Båtresan ei erityisemmin eroa siitä sunnuntai-iltapäivän "reality"-dokumenttien lajista, joissa seurataan tavallista arkea esimerkiksi lentoasemilla tai tullissa. Nyt näkökulmana on tavallinen päiväristeily Ruotsiin. Koska valmistumisvuotena oli 1994, ei Suomi ollut ehtinyt vielä juurikaan toipua lamasta. Dokumentin ruotsalaiset ohjaajat ovat huomioineet tämän ja elokuvan rankana on kontrasti onnellisten bättre folk ‑ruotsalaisten ja masentuneiden, tulevaisuutta kohtaan synkkien suomalaisten välillä.

Sattumalta dokumentin kuvaushetkellä suomalaiset natsit Siitoimen johdolla olivat paikalla pitämässä "laivaseminaaria". Jo ennen valtakunnanjohtajan astumista estradille elokuvassa on esitelty nuorisoa, joka ei usko löytävänsä Suomesta töitä, sekä puliseva alkoholisti. Jälkimmäinen manaa tuttuun persutyyliin ympäripäissään kaikki maahanmuuttajat maan rakoon ja esittää hatusta tempaistuja väitteitä yhteiskunnan kustantamista loistoautoista.

Pekan siegheilatessa kohti kameraa tapahtuu selkeä käännekohta, jonka kohdalla muuten tylsähkö dokumentti ottaa aivan uuden vaihteen silmään.

Siitoin esittelee satunnaisille risteilyvieraille viisikuukautisen vauvansa kuvaa ja mukana roikkuvaa murrosikäistä ja "germaanista" poikaansa Paulia. Hän vaikuttaa olevan erittäin karnevalistisella päällä (kenties Tax Free ‑puodin antimista), lausuen palopuheita natsimaisella kiihkolla likaisten hampaidensa välistä suoraan kohti kameraa. Täyslaidallisen saa Ruotsin "saastainen" ulkopolitiikka, sillä "90% ruotsalaisista ovat homoseksuaaleja." Myöhemmin nämä puheet pyörretään ja todetaan ruotsalaisten olevan viikinkien jälkeläisiä, vaikkakin pettureita. Ruotsalaiselle vastaanväittäjälle hän julistaa sormi ojossa "God natt, svenska, god morgon, finska", ja tämän hollantilaiselle miehelle "Juu aar juuden, animal-tyyp persoon."

Hupia saadaan etenkin ihmisistä, jotka provosoituvat Siitoimen hölmöilystä kunnolla. Humanistit uskovat velvollisuutensa olevan käydä väittämässä vastaan Siitoimelle, joka kertoo muina miehinä heille palvovansa Luciferia. Eräs matkustaja käy tuohtuneena tilittämässä risteilyisännälleen kokemuksiaan omalta (loma)matkaltaan Auschwitziin. Taustalla risteilyorkesteri soittaa Peppi Pitkätossun säveltä.

Huomattavaa on, että teos on satuttu kuvaamaan ilmeisesti Siitoimen jyrkimmällä kaudella. Natsikokouksessa hän julistaa skinheadien olevan "meidän miehiä" ja olevansa ylpeä siitä, että "Turussa hakataan joka viikko ravintola Safarissa mutakuonoja". Yleensä Siitoin on julkisissa haastatteluissaan irtautunut väkivallanteoista ja korostanut Saksan natsipuolueenkin nousseen valtaan parlamentaarisesti. Onko natsijohtaja jo kahden dokumenttielokuvan jälkeen päättänyt, että vetää roolinsa kunnolla överiksi, vai onko ruotsalainen kuvausryhmä sattunut paikalle todistamaan jyrkistyneen natsijohtajan aitoja karvoja? Muun elokuvan kaavamaisuudesta ja tönkköydestä päätellen epäilykset kohdistuvat ensimmäiseen vaihtoehtoon.