Jari Mustonen

Sensività (The House by the Edge of the Lake, 1979)

Ohjaaja:

• Enzo G. Castellari

elokuva arvostelu

Ohjaus: Enzo G. Castellari

70‑luvun lopulla pienen budjetin elokuviin profiloitunut Leonora Fani kohtasi viimeaikoina monille Kunniattomista paskiaisista (1978) tutuksi tulleen Enzo G. Castellarin, italialaisen genre-elokuvien tee‑se‑itse-miehen. Kun vuosikymmenen alkua hallinneet naistähdet (mm. Barbara Bouchet ja Edwige Fenech) olivat jo siirtynyt selkeämmin seksikomedioiden pariin, hallitsi Fanin nimi tuolloin yhäti raaistuneen italialaisen genre-elokuvan nousua ja hänestä tulikin Castellarin seuraavan ohjauksen kantava voima.

Sen suurempaa merkkipaalua Sensivitàsta (tutummin The House by the Edge of the Lake tai Kyra: The Lady of the Lake) ei Fanin saatikka Castellarin uralle muodostunut. Elokuva kärsi alusta alkaen täysin tolkuttomasta käsikirjoituksesta, jota Castellari ei sen pahemmin kyennyt paikkaamaan. José María Nunesin hahmottelema kevyttä okkultismia ja erotiikkaa sisältävä tarina saa alkunsa, kun nuori nainen katoaa mystisesti pienen kylän lähellä sijaitsevan järven pohjaan. Vuosia myöhemmin kylään palaa Lilian (Fani), joka joutuu heti alkutöikseen pakenemaan ulos talostaan salaperäisen huppupäisen hahmon pelotellessa häntä kirveen kanssa. Kun vielä kaikki miehet keiden kanssa hän rakastelee kuolevat, käy hänelle selväksi, että jokin hänen elämässään on pahasti vialla ja hänen on selvitettävä häntä vainoavan pahuuden lähde.

Lukuun ottamatta muutamia yksittäisiä otoksia ja elokuvan musiikkia – jonka sävelsivät Guido ja Maurizio De Angelis (mm. Keoma, Milano trema – la polizia vuole giustizia) – lopputuloksena valkokankailla nähtiin toisen sukupolven Manaajaa ja halpoja tuotantoarvoja sisältävä keitos, joka lepää täysin Fanin harteilla. Yksiulotteiseksi kirjoitettu henkilöhahmo ei silti anna juuri liikkumavaraa ja Fani lähinnä siirtyy kohtauksesta toiseen, voimakkaasti eläytyen. Castellarin kerronta hajoaa sekin satunnaisiksi, heikosti alustetuiksi tapahtumiksi vailla selkeää punaista lankaa tai rakennetta. Lopussa silti kiitos seisoo. Sensivitàn päättää rehti tyttötappelu, jossa riitapukarit jakavat nyrkkiä ja monoa toistensa naamaan kuin mitä karkeimmissa italowesterneissä – siinä sivussa vaatteetkin osoittautuvat hidasteiksi.

Castellarin jälkeen Fani jatkoi edelleen uraansa provosoivien elokuvien parissa, ja moni muistaakin hänet mm. Mario Landin väkivaltaisesta Giallo a Veneziasta (1979). Sittemmin hän näytteli toista pääosaa myös Yasuzo Masumuran Eden no sonossa (1980), myöhäisvuosiaan eläneen japanilaisohjaajan The Blue Lagoon (1980) ‑tyylisessä fantasiassa.