Elää ja kuolla Madridissa
Elitistin espanjalaista pääosin 70‑luvun elokuvaa ruotivan artikkelisarjan toinen osa on katsaus Zaráuzissa syntyneen, mutta Madridissa kasvaneen Eloy de la Iglesian kontroversaaliin elämään, jota leimasivat niin homoeroottiset rakkaussuhteet kuin aktiivinen, terveyden lopulta tuhonnut heroiinin käyttö. Parhaina vuosinaan hän ehti kuitenkin haastaa maansa kulttuurin rajat ja kasvoi tunnustetuksi ohjaajaksi, jota kriitikot rakastivat vihata, mutta jota suuri yleisö ihaili.
Katsaus Iglesiaan on samalla matka seksuaalisten tabujen laidoille. Laajemmin ohjaajan ura nostaa pintaan ajatuksen elokuvasta omanlaisenaan sovituksen välineenä, ikkunana joka sallii tarkastella elämän kipupisteitä turvallisen etäältä ja tunteiden kautta. Hän ehti parikymmenvuotisen aktiiviuransa aikana käsitellä maansa moraalia niin bi‑seksuaalisuuden, homouden, eläimiin ja alaikäisiin sekaantumisen kuin myös nuorisorikollisuuden ja pappien sekä poliitikkojen seksisuhteiden kautta.
Eloy de la Iglesia (1.1.1944–23.3.2006)
Toisen maailmansodan viimeisinä vuosina syntynyt Iglesias eli jotakuinkin puolet elämästään tiukan Francisco Francon aikaisen diktatuurin alaisuudessa. Sananvapaus niin julkisuudessa kuin taiteessa oli säädeltyä, mikä lienee antanut ohjaajalle hänen myöhemmän vaiheensa palon. Nuoresta Iglesiasta kasvoi ensin humanisti ja sitten kommunistisen puolueen jäsen ja lopulta taiteilija. Käytyään Pariisissa Institut des Hautes Etudes Cinématographiques nimisen elokuvakoulun palasi hän vihdoin 60‑luvulla kotimaahansa aloittaakseen uransa.
Jo alusta alkaen joutui tuolloin 22‑vuotias ohjaaja tiukkaan sanasotaan silloisten sensuuriviranomaisten kanssa. Ehdot luovuudelle kun haluttiin määritellä kieltojen ja rangaistusten kautta. Iglesialla kestikin liki viisi vuotta nousta esikoisensa Fantasía... 3 (1966) jälkeen suuren yleisön tietoon tehokkaasti rakennetulla trillerillään El techo de cristal (1971). Vain muutama vuosi myöhemmin hän oli jo yksi maansa rakastetuimmista ja tarkkanäköisimmistä tulkitsijoista, kapinallinen jonka yhteiskuntakritiikin kriitikot halusivat painaa villaisella.
Francolaisuuden asteittaisen kukistumisen myötä 70‑luvun lopulla, tuntui myös Iglesias menettävän jotakin elämästään. Rajat, joita vastaan hän oli rakastanut kapinoida, yksinkertaisesti katosivat, eikä hän koskaan löytänyt uusia. Lopulta kapinan kaipuun täytti heroiini, johon hän tuhosi uransa ja terveytensä 80‑luvun viimeisinä vuosina. Vain vajaassa vuosikymmenessä monista hänen käsittelemistään tabuista oli tullut arkipäivää ja lopulta pala Pedro Almodovarin sarkastista yhteiskuntakomediaa.
Kuollessaan keväällä 2006 Iglesias oli 62 vuotias ja ohjannut viimeisen viidentoista vuoden aikana vain kaksi elokuvaa. Heroiinin käyttö ei ollut vain katkaissut hänen uraansa, vaan myös vienyt mukanaan joukon hänelle läheisiä ihmisiä. Heistä muutamaa hän oli ollut nostamassa tähteyteen 80‑luvun alussa, kuten muun muassa José Luis Fernándezia ja José Luis Manzanoa (hänen rakastajansa), joiden molempien kohtaloksi koitui yliannostus. Ohjaajan omien sanojen mukaan hän ei ollut koskaan antanut arvoa omalle elämälleen – ja siksi kaivautui elokuvillaan ihmismielen pelkoihin, jotka moni haluaisi unohtaa.
Elokuvat – lasikatosta addiktioon
Eloy de la Iglesian monisyinen ura alkoi käytännössä El techo de cristalin myötä. Vaikka kyseessä on teos vailla sen suurempaa poliittista sanomaa, voi sen nimen jo nähdä vihjeenä ohjaajan kokemasta ja kuvaamasta maailmasta. "Lasikatto", näkymätön este uralle tai itseilmaisulle, avaa näkökulmaa elokuvan poikkeuksellisen intensiivisen lopetuksen ohella myös siihen itsensä kieltämisen todellisuuteen, jonka piirissä Iglesias varttui – tunsihan hän poikkeuksellisen voimakasta vetoa naisten sijasta miehiin.
Sosiaalisesta syrjäytymisestä aiheutunut kipu välittyi sittemmin oikeastaan ohjaajan kaikkiin teoksiin. Läpimurtoa seurasivat kauhuelokuvien keinoja hyödyntävät trillerit La semana del asesino (1972), Nadie oyó gritar (1973) ja Una gota de sangre para morir amando (1973). Vihdoin vuonna 1975 suuntasi Iglesia katseensa seksuaalisiin tabuihin elokuvassaan Juego de amor prohibido. Tällä kertaa vertauskuvina toimivat opettaja ja hänen kidnappaamansa kaksi nuorta, Julia ja Miguel, jotka päätyvät vanhan miehen leikkikaluiksi.
80‑luvulle tultaessa Iglesian maailma kääntyi pyörimään francolaisuuden sijasta maan perustuksia vavisuttaneen nuorisorikollisuuden ympärillä. Navajeros (1980), Colegas (Pals, 1982), El pico (1983) ja El pico 2 (1984) veivät ohjaajan samalla huumeiden katkeraan maailmaan, josta hän ei enää koskaan löytänyt takaisin.
