Jari Mustonen

A Clockwork Orange (Kellopeliappelsiini, 1971)

Ohjaaja:

• Stanley Kubrick

elokuva arvostelu

Ohjaus: Stanley Kubrick

Anthony Burgessin romaani Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange, kirja 1962) on oiva osoitus taiteen kollektiivisesta luonteesta. Alkujaan kirjailijan henkilökohtaisen tragedian inspiroimasta kokemuksesta kehittyi aikansa kipupisteisiin osunut tulevaisuutta kohtaan suuntautuva kirjallinen dystopia. Siinä kirjailija esittää ihmiskunnan (anti)sosiaalisen elämäntavan kehittyvän omanlaiseksi nuorisokapinaa synnyttäväksi uskonnoksi. Vuonna 1971 oli Stanley Kubrickin vuoro siirtää tämä uskonto filmille.

Ohjaaja valitsi filmatisointinsa lähtökohdaksi – kuvaajansa John Alcottin tallentaman – pop‑ikonisen ja futuristisen kuvamiljöön, jota hallitsee muusta ajan elokuvataiteesta vieraannuttava värimaailma ja lavastus. Samoin näyttelijöiden roolit hän pakotti ylikorostetun hedonismin sävyttämään paatokseen. Vaikka nykysilmin tarkasteltuna Kellopeliappelsiinin kohuttua väkivaltaa on helppo avata laajempaan kontekstiin, ja sen radikaalius on vähentynyt, ei teoksen behavioristinen sanoma ole juurikaan taittunut.

Juoni kietoutuu hyväosaisten vanhempien kasvattaman Alex DeLargen ympärille, joka johtaa väkivaltaista, köyhiä hakkaavaa ja naisia raiskaavaa huligaanijoukkoa. Elokuvan ensimmäiset 40 minuuttia keskittyvät tähän "nautinnolliseen" klassisen musiikin sävyttämään väkivaltaan, mitä seuraa Alexin vankeus ja sittemmin kuntoutusohjelma, jossa hänestä yritetään aivopestä kunnon kansalainen.

Kellopeliappelsiinin teemat ovat vuosisadan takaisia. Briteissä nimittäin 1700‑luvun alussa kohahdutti väkivaltainen The Mohocks ‑nuorisojengi, joka huvikseen omassa ylemmyyden tunnossa terrorisoi Lontoon kaduilla vähempiosaisia. Tältä osin tarina toimii porttina menneisyyden ja nykyisyyden traumojen välillä. Ihminen ei ole kaikkien vuosisatojen kuluessakaan kehittynyt mieleltään, vaikka niin itselleen uskottelee.

Kubrick esittää Kellopeliappelsiinissa haasteen myös elokuvataiteen sisäisille konventioille hyödyntämällä Gene Kellyn popularisoimaa "Singin' in the Rain" ‑melodiaa ultraväkivaltaisessa, alistavassa kontekstissa. Tällä keinolla hän laajentaa teoksensa koskettamaan makrokulttuuriin vakiintuneita sisäistyksiä. Lyömällä toisiaan vasten kulttuuriin iskostuneita mielikuvia, aiheuttaa Kubrick mielleyhtymiä, jotka kertovat jotakin epämukavaa kulttuurista. Yhdistämällä klassisen hyväntuulisuusmelodian raakaan väkivaltaan, alkaa ensin mainittu vaikuttaa teennäiseltä ikään kuin väkivalta olisi lajimme perusolemus ja Laulavat sadepisarat (1952) petosta. Tuskin on vieläkään kehittynyt sukupolvea, joka ei haltioituisi Kellopeliappelsiinin vulgaarista, kapinaa uhkuvasta ulkoasusta (tosin saman haltioitumisen voi löytää myös Ken Russellin Paholaisista (The Devils, 1971), samoin kuin esim. Alejandro Jodorowskyn 70‑luvun töistä) ja toisaalta ei olisi ollut kauhistunut tavoista, joilla Alexia kahlitaan. Myös itsemurha ja auktoriteettikapina ovat vahvasti läsnä.

Elokuvan värimaailma luonnonmukaistuu hitaasti sitä mukaa, kun päähenkilön itsenäisyyden minäkeskeistä suojaa riisutaan pois. Valkoisen pop‑idyllin alta paljastuu tällöin siniharmaa todellisuus, joka ei ole vapaa väkivallasta mutta näyttää sen kauttaaltaan turmelevana ja lopullisena. Alexista moutoutuu pelkäävä ihminen. Toisin sanoen yhtenä elokuvan teemana voi nähdä pelon, joka altistaa kohti kuuliaisuutta. Tämä olisi ollut kuitenkin Kubrickille saati Burgessille liian sovinnaista, joten he jatkoivat vielä askeleen pidemmälle. Kellopeliappelsiinin loppupuoli käsittelee väkivallan eri näkökulmien mahdollistamaa valintaa.

Suurin ongelma elokuvassa on aivopesua seuraava "karman polku". Se toimii toki bergmanilaisena tekojen seuraamusten hyytävänä tutkielmana (Neidonlähde, 1960), mutta myös kapinan tuhoavana vieraannuttavana elementtinä viedessään katsojan teatteridraamaa muistuttavaan alleviivattuun dramaturgiaan. Ongelma on, että Kubrickin valinta siirtää Alexin toteuttamaan ennalta määrättyjä profetioita, mikä estää teosta kehittymästä jo mainittujen Russellin ja Jodorowskyn töiden kaltaiseksi loppuun saakka hiotuksi sylkäisyksi. Sen sijaan elokuva taantuu kosiskelemaan yleisöään peilinkirkkailla kuva-asetelmillaan hukaten lopullisen iskuvoimansa lineaariseen jatkumoon.

Kellopeliappelsiini jakautuu lopulta dramaattisesti kahtia. Radikaalia pop‑teosta voi loppua kohden alkaa tarkastella arvonihilismiin verhottuna "sovitustarinana", joka on teemoiltaan turhankin kirkas. (Juuri sellaisen Paul Thomas Anderson yritti toistaa elokuvassaan There Will Be Blood, 2007). On kuin ohjaajan impulsiivinen kerronta ei pystyisi katkaisemaan kirjallisen alkuperäisteoksen kahletta – esim. vuonna 1980 Kubrick loi ratkaisevasti uusiksi Stephen Kingin teoksen Hohto. Kellopeliappelsiini sulautuikin sittemmin varsin helposti osaksi valtavirtaa televisiouusintoineen ja omine populaareine ominaisuuksineen. Alex DeLargen radikaalius tiivistyi näin pelkäksi helpoksi referenssiksi. Vaikka Kellopeliappelsiini lukeutuu ohjaajansa tärkeimpiin töihin, ei se ole lähellekään hänen parhaansa.

Kellopeliappelsiini jatkaa yhä elokuvien Tri Outolempi (1964) ja Avaruusseikkailu 2001 (1968) jalanjäljillä. Puikoissa on se sama visionääri, jonka nimen vuoden 1956 elokuvakriitikot olivat The Killingin yhteydessä kehottaneet kirjaamaan ylös. Samaan aikaan elokuva on kuitenkin koko ikänsä nauttinut lievää ilmestymisensä aikaisen kontroversaaliuden ruokkimaa yliarvostusta.

On kuitenkin myönnettävä, että koska Kubrick onnistui tunkeutumaan itsenäisenä tekijänä nimen omaan mainstream-elokuvan maailmaan, avasi hän oven 70‑luvun populaarikulttuurin alitajuntaan ja ajoi sieltä maailmaan elokuvataiteeseen liittyviä pelkoja. Väkivallan peto joka tällöin heräsi, ei enää koskaan vaipunut aloilleen.