Jos kahdeksankymmentäluvun videomarkkinoiden menestyskonsepti pitäisi pukea muutamaan sanaan, ne olisivat eittämättä toiminta ja väkivalta. Ajan henki ja arvomaailma rakensivat lihaksikkaista toimintasankareista kostoon perustuvan oikeudenkäytön esikuvia. Sopiva raaka-aine elokuviin löytyi yleensä kamppailu-urheilun parista näyttelijäkoulujen ollessa kyvyttömiä täyttämään moista erikoistarvetta.
Esteettisellä raamikkuudella ja kamppailutaidoilla saattoi päästä jo pitkälle, verbaalisia kykyjä ei niinkään tarvittu. Näyttelijä sai olla rehellisesti oma sulkeutunut itsensä, kunhan toiminnan alkaessa kaikki tulisi selkärangasta. Toimintatähden karisma syntyi osaltaan siitä tunteesta kun katsoja tiesi, että hahmo on samaan aikaan tappotaitoinen sekä reaalimaailmassa että kameran edessä. Näyttelytaitojen puuttuminen toimi vastaansanomattomana todisteena siitä, ettei kaikki ole vain elokuvaa.
Toimintatähden evoluutiossa keskeinen seikka on eräänlainen pysähtyneisyys. Toimintatähdeltä odotetaan aina samojen tuttujen stereotypioiden vahvistusta ja toistoa. Ja kun tarpeeksi elokuvallista toistoa on tehty, niin hänestä on parhaimmillaan muodostunut instituutio, joka määrittelee elokuvan sisällön jo pelkällä nimellään. Maustetta tähän soppaan antavat yleensä näyttelijän tavaramerkeiksi muodostuneet maneerit sekä arvomaailma, joka aina jotenkin heijastuu katsomoihin roolien takaa. Parhaimpina esimerkkeinä tästä lienee Steven Seagalin ylimielisyys tai Chuck Norrisin oikeistolaiskonservatiivinen totisuus.
Tänään, vanhojen tähtien iän pyöriessä jo 60‑vuoden ympärillä tilanne on kaksijakoinen: nykytilanne, jossa trendikkäät näyttelijäpellet Matt Damonista alkaen käyvät kuukauden salilla ja tekevät toimintaelokuvan nykytekniikkaa hyödyntäen osoittaa, että toimintaelokuvasta on tullut liian salonkikelpoinen. Se ei enää esittele samaan tapaan ohjaajiensa tai näyttelijöidensä ideologis-poliittisia väkivaltafantasioita kuin aikoinaan.
Toisaalta B‑luokan toimintaelokuva haalii edelleen lihaskimppuja WWE:n ja UFC:n kaltaisista kamppailuliigoista pitäen ainakin jotenkin vanhaa perinnettä yllä. Punisher: War Zonen (2008) kaltaisissa elokuvissa taas hengittää vieläkin se vanha pöyristyttävä väkivaltaisuus joka verhotaan oikeutetun koston toiminnalliseen retoriikkaan.
Jean-Claude Van Damme kuuluu eittämättä niiden harvojen oikeiden toimintatähtien joukkoon, joiden roolivalinnat yksipuolisuudesta huolimatta ansaitsevat kaiken kunnioituksen. Viime vuosien hiljaiselon jälkeen uusia mielenkiintoisia nimikkeitä on taas tulossa: Universal Soldier: Regeneration (2009) Dolph Lundgrenin kera sekä oman tuotantoyhtiön nimikkeet Karate (2010) ja The Eagle Path (2010) antavat ainakin epäsuoran lupauksen nykylinjan muuttumisesta. Mikä siis onkaan parempi aika käydä läpi kolme käänteentekevää ajankohtaa hänen parikymmentä vuotta kestäneellä urallaan.
Sisällysluettelo
Bloodsport (1988)
O: Newt Arnold
Street Fighter (1994)
O: Steven E. de Souza
Replicant (2001)
O: Ringo Lam
In Hell (2003)
O: Ringo Lam
*) Artikkelin otsikkoon liittyvä anekdootti tulee No Retreat, No Surrender ‑elokuvan (1986) kuvauksista. Pääosaa esittänyt Kurt McKinney epäonnistui eräässä elokuvan kamppailukohtauksista. Tästä suivaantuneena Jean-Claude Van Damme täräytti varoittamatta ja voimaa säästelemättä potkun mokaajan kasseille.
Bloodsport (1988) – B‑luokan amerikkalainen unelma
Bloodsport oli elokuva, joka nosti Jean-Claude Van Dammen kuuluisuuteen ns. yhdessä yössä. Tänä päivänä kulttisuosiota nauttiva elokuva on eräänlainen Rockyyn (1976) ja Sylvester Stalloneen henkilöityvän Hollywood-unelman B‑luokan vastine. Samalla tavoin odottamaton menestys oli vuosien yrittämisen ja sinnikkyyden tulosta, jossa ratkaisevia hetkiä olivat myös kameran ulkopuolella tehdyt toimet.
Jean-Claude Van Damme saapui 80‑luvun alussa lähes kielitaidottomana yhdysvaltoihin. Ensimmäiset vuodet menivät hanttihommia tehden sekä studioita ja elokuva-alalla työskenteleviä ahdistellen. Sinnikkyydestä huolimatta puoli vuosikymmentä meni ilman kummallisempia tuloksia: käteen jäi vain muutamia pieniä sivuosia kuten Chuck Norrisin järjestelemä pieni rooli Missing in Actionissa (1984).
No Retreat, No Surrender (1986) avasi hieman portteja eteenpäin, mutta varsinainen läpimurto tapahtui lopulta Menahem Golanin kanssa. Notkeiden otteiden ja potkujen esittely kadulla sekä toimistossa johti lopulta tarjoukseen Bloodsportin pääosasta. Esteeksi tosin melkein muodostui se, että Van Damme oli jo lupautunut Predatorin (1987) osaan. Kuvauspaikalla klaustrofobiaa teeskennellen mies sai lopulta haluamansa potkut McTiernanin projektista ja pystyi vastaanottamaan roolin.
Bloodsport kuvattiin nopealla tahdilla, mutta Cannon hyllytti elokuvan. Menahem Golan piti elokuvaa täytenä roskana. Pettymys oli tähdenalulle armoton ja johti lopulta siihen, että Van Damme pyysi lupaa saada leikata koko elokuva uusiksi. Lupa heltisi sillä ehdolla, että urakka suoritettaisiin öisin, kun studio oli tyhjillään. Yllättäen Menahem Golan piti uutta versiota parempana ja antoi sille mahdollisuuden Malesiassa ja Ranskassa.
Elokuva menestyi yli odotusten ja Cannon alkoi valmistautua Yhdysvaltojen ensi-iltaan. Samaan aikaan Van Damme lähetteli Bloodsportin julisteita kamppailu-urheiluseuroille ja ‑saleille. Vauhdikas hyppypotkukuva herättikin suurta kiinnostusta ja elokuva sai valmiiksi potentiaalista fanipohjaa alan harrastajilta.
Bloodsport itsessään on halpa kopio Enter the Dragonista (1973), eikä siinä ole juonellisesti mitään erikoista. Elokuvan kulttisuosio johtunee pelkästään siitä, että uusi sukupolvi halusi omat sankarinsa ja he löysivät sen Van Dammesta. Erikoisena anekdoottina kannattaa mainita, että elokuvan vastustaja Bolo Yeung esiintyi myös esikuvassa Enter the Dragon edellisen sukupolven sankarin Bruce Leen kanssa.
Elokuvan "Based on true story" ‑lauseen taustalla on myös mielenkiintoinen tarina. Jean-Claude Van Dammen roolihahmo Frank Dux toimi elokuvassa avustajana. Hän oli omien sanojensa mukaan oli voittanut vastaavan kumite (suom. vapaaottelu tms.) ‑mestaruuden 70‑luvulla. Asian todenperäisyyttä on jälkeenpäin hankala varmistaa, se kun perustui lähes vuosikymmenen vanhaan Black Belt ‑lehden artikkeliin, huhuihin, Frank Duxin omiin sanoihin, muutamiin valokuviin ja muihin hieman epämääräisiin todisteisiin. Oli tarina totta tai ei, sillä ei kuitenkaan ole merkitystä. Juuri tämänkaltainen tarpeeksi epämääräinen hanke toimi mainiona markkinointimetodina. 80‑luvulla huhujen ja legendojen välinen raja oli todella häilyvä.
Suosio yllätti Cannonin, mutta vielä tyytyväisempi studio oli siihen, että uudella tulokkaalla oli usean elokuvan sopimusvelvoite. Seuraavat elokuvat olivatkin saman kamppailuteeman kopioita. Ihmeen kautta Van Dammen ura ei kilpistynyt niihin, vaan pikemminkin vain vahvistui. Näistä väkivaltaisista B‑luokan elokuvista mies sai sen katu-uskottavuuden, joka johti uran ilmiömäiseen nousuun sopimusvelvoitteiden päätyttyä. Vain aniharva Cannonin kautta syntynyt tähti pystyi menestymään myöhemmin omin voimin.
Bloodsportin menestystarina jäi kytemään Jean-Claude Van Dammen aivoihin ja ensimmäinen ohjaustyö The Quest (1996) onkin käytännössä pelkkä Bloodsportin toisinto 1920‑luvulle vietynä: jälleen kerran jossain Aasiassa järjestetään kisat, jonne kutsutaan maapallon kamppailijoiden eliitti ja josta kukaan ei tiedä mitään. Elokuva osoittautui flopiksi; olihan kliseinen kamppailuaihe jo ryöstöviljelty Van Dammen omissakin elokuvissa.
Julkaisun aikoihin videosensuuri kävi meillä ylikierroksilla ja sen raivo kohdistui juuri Bloodsportin kaltaisiin nuorisolle markkinoituihin martial arts ‑elokuviin. Suomessa Bloodsport saattaakin olla yksi kaikkein aikojen leikatuimpia elokuvia (kesto 71 minuuttia; noin 21 minuuttia leikkauksia eli melkein neljännes koko elokuvasta).
Street Fighter (1994) – alagenren synty ja uran huippukohta
Vuonna 1994 Jean-Claude Van Dammella meni todella lujaa kaikilla elämänsä osa‑alueilla. Syksyllä 1994 ilmestynyt Timecop rikkoi ensimmäisenä (ja viimeisenä) miehen elokuvana 100 miljoonan taalan maailmanlaajuisen tuoton. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin ilmestynyt Street Fighter ylsi lähes samaan tuoden mukanaan yli kuuden miljoonan dollarin palkkakuitin (Timecopista irtosi puolet vähemmän).
Näinä vuosina Universal tarjosi erittäin rahakasta usean elokuvan sopimusta, jonka Van Damme kuitenkin torjui useampaan kertaan. Kokaiininkäyttö ja itseluottamus kasvoivat ja sama maanisuus, jolla ura oli saatu käyntiin alkoi vetää saavutettua menestystä vessanpöntöstä alas. 90‑luvun puolessa välissä yleisön kiinnostus fasistisiin toimintatähtiin alkoi hiljalleen hiipua, eikä Universalin kaltaisia tarjouksia enää sadellut. Seuraavasta elokuvastaan Sudden Death (1995) mies nettosi vielä viisi miljoonaa, mutta elokuva itsessään floppasi. Tämän jälkeen muutaman pikaisesti teatterilevityksessä käyneen tuotannon jälkeen ollaan päädytty tukevasti straight‑to‑video ‑linjalle.
90‑luvun alkuvuosiin liittyy myös mielenkiintoinen tarina Van Dammen melkoisen suuresta osuudesta paitsi parjattuihin kamppailupelifilmatisointeihin myös niiden peliesikuviin. Tyylilajin voidaan katsoa syntyneen 90‑luvulla Street Fighterin myötä samaan aikaan kun one‑on-one ‑kamppailuihin perustuvat kolikkopelit elivät kultaisia vuosiaan.
Palataan kuitenkin vielä hieman taaemmas aikaan, jolloin pelejä vasta kehiteltiin. 90‑luvun alussa pelintekijät Ed Boon ja John Tobias pyysivät Van Dammea peliprojektiin, jonka pääosaan oli kaavailtu digitalisoitua Van Dammea. Mies kuitenkin joutui kieltäytymään kunniasta luvattuaan jo itsensä vastaavaan peliprojektiin (josta ei kuitenkaan koskaan tullut valmista). Boon ja Tobias muunsivat ideaa ja projektista syntyi myöhemmin Mortal Kombat (Midway Games, 1992). Peliin sisällytettiin Johnny Cage, hatarasti Van Dammeen perustuva hahmo, jonka perusliike otettiin Bloodsportista.
Mortal Kombatista tuli ensimmäinen vakavasti otettava kilpailija samaan aikaan suursuosion saavuttaneelle Street Fighter II ‑pelille (Capcom 1991), jossa monet klassiset mätkintäpelien toiminnot esiteltiin ensimmäisen kerran (hyökkäyskombot olivat muuten alun perin ohjelmointivirhe joista tuli myöhemmin alan de facto ‑standardi). Mortal Kombat ja Street Fighter kävivät kovaa keskinäistä kilpailua pelisalien ulkopuolellakin. Molemmista oli suunnitteilla filmatisoinnit samoihin aikoihin ja molempiin pyydettiin myös Van Dammea.
Jean-Claude Van Damme kieltäytyi Mortal Kombatista (1995) ja Johnny Cagen roolista. Street Fighterin roolin hän hyväksyi ja produktiosta tuli historian ensimmäinen kamppailupeliin perustuva elokuva. Yksinkertaisen juonen keskeisessä osassa oli tunnistettavat (peli)hahmot, joiden ympärille oli kasattu hatarasti hienoisista fantasiaelementeistä koostettu maailma. Samasta yksinkertaisesta kaavasta veistetään vielä tänäkin päivänä samankaltaisia elokuvia kuten useat Mortal Kombat ‑elokuvat sekä Dead or Alive (2006) ovat osoittaneet. Dead or Alive tosin yritti "uudistaa" genreä tuomalla siihen puolialastomat naiset.
Street Fighter ‑tuoteperheeseen liittyy vielä yksi pelillinen ja elokuvallinen erikoisuus joka kannattaa mainita: itse elokuvasta valmistui aikoinaan myös peli nimeltä Street Fighter: The Movie (Capcom 1995). Pelissä elokuvan hahmot (mm. Van Damme ja Kylie Minogue digitalisoituina) mätkivät horisontaalisesti etenevässä pelimaailmassa. Street Fighter: The Movie lienee maailman ainoa peliin perustuvan filmatisoinnin peliadaptaatio.
15 vuotta myöhemminkin kamppailupelit ja niihin perustuvat elokuvat elävät oudossa ja kieroutuneessa symbioosissa keskenään. Street Fighter IV ‑pelin (Capcom 2009) ilmestymisen myötä julkaistiin myös elokuvasta erikoisversio Blu‑rayllä ja tupla-dvd:llä. Pelimäisellä kansikuvalla varustettu julkaisu sisältää promomateriaalia pelistä, muutamia surkeita ekstroja sekä tietysti itse elokuvankin. Elokuvan osa ei nouse kovinkaan korkealle paketissa, mutta se ei liene tarkoituskaan; filmatisoinnit ovat olleet aina pelkkää markkinointi‑ ja lisämateriaalia peleille.
Kamppailupelien edelleen korkealla pysynyt suosio takaa kuitenkin sen, että jatkossakin näitä elokuvia ilmestyy ruudulle tasaisin väliajoin. Vuoden 2010 aikana ilmestyy filmatisointi siitä "kolmannesta suuresta" eli Tekkenistä (Namco 1994). Tarvitseeko muuten sanoa, että loppuvuodesta 2009 ilmestyi Tekken 6 konsoleille...
Street Fighterin voidaan perustellusti sanoa olleen miehen uran huippuhetki. Käytetään mittareina sitten palkkakuittia, suosiota tai elokuvien menestystä. Ehkäpä erikoisin saavutus realisoitui kuitenkin populaarikulttuurin reuna-alueilla; Bloodsportin, Street Fighterin ja Van Dammen rooliminien jättämä kädenjälki kamppailupelien ja pelifilmatisointien alkuaikojen evoluutiossa on valtaisa. Mikään ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että näinä uransa kirkkaimpina hetkinä Jean-Claude Van Damme teki uransa surkeimman elokuvan.
Pelijuonensa lisäksi elokuva oli jonkinasteinen kyseenalainen edelläkävijä myös PG‑13-kohderyhmälaskelmoinnissa. Alhainen ikäraja ja sen mukaan rakennettu toiminta oli kuitenkin jotain täysin muuta, mitä mentiin hakemaan Van Dammen elokuvilta. Suomessa miehen nimi oli ikärajoista riippumatta jonkinlainen punainen vaate tarkastamolle ja niinpä tästäkin leikattiin minuutin verran materiaalia – niin käsittämättömältä kuin se kuulostaakin.
Replicant (2001) / In Hell (2003) – välitilinpäätös
2000‑luvulle tultaessa takana oli halpa-elokuvien kausi, menestymisen kausi, oma ohjaus sekä useat yhteistyöt etulinjan Hongkong-ohjaajien John Woon, Tsui Harkin ja Ringo Lamin kanssa. Mukaan mahtui myös monta omituista valintaa kuten Mel Gibsonin stunt-doublena tunnetun Mic Rogersin ainoa ohjaus Universal Soldier: The Return (1999).
Hard Targetin (1993), Double Teamin (1997) ja Knock Offin (1998) kaltaiset hyperaktiiviset teokset peilasivat hyvin myös sitä siviilielämän kaaoksista maanisuutta, jota siivitti liiallinen kokaiininkäyttö ja ihmissuhdeongelmat. 2000‑luvulla villit vuodet olivat jo takanapäin ja samaan tapaan elokuvissakin koitti jonkinlainen seestyneisyyden kausi. Tällä kaudella syntyivät Ringo Lamin ohjaamat Replicant ja In Hell. Samaan tapaan näidenkin elokuvallista sisältöä voidaan verrata Van Dammen reaalielämän ja elokuvauran eri vaiheisiin.
Replicant on oudohko kiteytys Van Dammen tunnetuimmista maneereista ja elokuvallisista outouksista. Se sisältää paljailla pakaroilla ja atleettisuudella patsastelua, notkeudella bostailua ja yksinkertaisen roolihahmon.
Kuten niin monasti toimintaelokuvissa, Van Dammen kaltaiset näyttelijät ovat yleensä parhaimmillaan esittäessään hieman jälkeenjääneitä hahmoja. Replicantin sympaattisen vajakin hahmo sopii miehen kykyihin täydellisesti, onhan hänen katseessaankin ollut aina jonkinlaista koiranpentumaista eksyneisyyttä.
Replicantissa toistuu myös jo viidettä kertaa miehen outo viehtymys kaksoisrooleihin (Double Impact, 1991; Timecop, 1993; Maximium Risk, 1996 ja The Order, 2001). Ei voi olla myöskään mainitsematta Replicantin pienimuotoista scifi-virettä, joka on usein ollut taustalla miehen menestyneimmissä teoksissa (Universal Soldier, 1992; Timecop ja Street Fighter).
Replicant on kaikessa omituisuudessaan eräänlainen tilinpäätös Van Dammesta tai oikeastaan niistä anekdooteista, joista miehen rooliminä ja menestyksen konsepti aikoinaan rakennettiin.
In Hell on teos, joka riisuu kaiken glorifioinnin toiminta‑ ja väkivaltaelokuvan päältä ja kuvaa kaiken huomattavasti rappioituneemmalla ja alkukantaisemmalla tasolla. Se ei sinällään ironisoi toimintaelokuvia, mutta Van Dammen läsnäolo ja toimintatähteyshistoria tuo väistämättä lisäkontrastia sen sisältöön ja oikeutetun koston tematiikkaan.
Sisällöllisesti elokuva on mielenkiintoinen sekoitus erilaisia teemoja. Se tuntuu olevan yhtä aikaa toimintaelokuva ja antitoimintaelokuva. Elokuvan tapa pyöritellä eri kliseisyyksiä ja kääntää ne hetken päästä päälaelleen on pelkästään virkistävää. Lähtökohtana alussa tapahtuva vaimon murha johtaa arvatusti oikeutettuun kostoon, mutta samalla myös välittömään yhteiskunnan rangaistukseen moisesta vigilantismista. Venäläiseen vankilaan jouduttua väkivalta on konkreettisesti joka päivä läsnä. Missään vaiheessa hahmo ei nouse toimintatähden moraalisen ylevyyden tasolle, vaan alun kapinallisuuskin päättyy aina merkityksettömälle turpiinsa saannille ja saastaiseen eristyskoppiin joutumiselle. Roolihahmo käy välillä niin pohjalla, että ainoaksi heiveröiseksi elämänlangaksi jää vain koiperhosen tarjoama sympatia.
Vankilassa ainoa tapa arvoasteikossa nousuun on väkivalta, joten pian nähdäänkin tahdon riemuvoittoa treenauksen ja kamppailujen merkeissä. Väkivalta itsessään ei ole aikaisempien elokuvien tapaan estetisoitua vaan brutaalia ja veristä mätkimistä. Ironisesti kuitenkin elokuva kyseenalaistaa äkkiä koko arvonnousun vankilan sosiaalisessa asteikossa ja siirtyy kannanottoon solidaarisuuden voimasta järjestelmää vastaan. Kaikkea tätä maustaa entisen NFL‑tähden Lawrence Taylorin suulla kerrotut komiikan rajamailla keikkuvat puolifilosofoinnit väkivallan olemuksesta. Hyvästä yrityksestä huolimatta elokuvan ansiot eivät siis nouse kovinkaan korkealle.
In Hell on kuitenkin Van Dammen parhaimpia 2000‑luvun tuotantoja, eikä sitä voi huonoksi sanoa muidenkaan vuosikymmenten mittareilla. Vain erilaiseksi.
Ehkäpä Van Dammelle kävi tosielämässä samoin kuin In Hellin roolihahmolleen, kaiken menestyksensä myötä hän muuttui joksikin toiseksi, kadotti itsensä ja löysi myöhemmin takaisin – monien väärien valintojen jälkeen. Reaalielämässä ympyrä sulkeutui vuonna 1999, kun hän palasi ex‑vaimonsa luokse. Myöhemmin pari avioitui uudestaan mitätöiden näin vuoden 1992 eron – ajan, jolloin Jean-Claude Van Damme huumaantui kaikesta siitä negatiivisestä puolesta, jota oli saatavilla menestyksen sivutuotteina.
Replicantissa ja In Hellissä on siis erikoista ja erityistä symboliikkaa. Ne myös päättivät erään uran teemallisista aikakausista ja tulevina vuosina nähtiin vain keskinkertaisia tuotoksia, joista puuttui kaikki aikaisempien vuosien raivo ja draivi. Samankaltaisuuden kaavan rikkoi vain taannoinen JVCD (2008). Ei ole kuitenkaan epäilystäkään, etteikö tulevaisuudessa Jean-Claude Van Dammen uraan voisi kirjoittaa vielä täysin uusia ja mielenkiintoisia lukuja.
