Markus Sorsa

Il giustiziere della strada (Death Warriors – kuoleman soturit, 1983)

Ohjaaja:

• Giuliano Carnimeo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Giuliano Carnimeo

Eletään noin vuotta 3000. Ydinsota on tuhonnut maapallon otsonikerroksen. Kasvit ovat lakanneet kasvamasta ja niiden myötä on kuihtunut myös yhteiskunnallinen järjestys. Jäljellä on vain olemassaolostaan aavikolla taistelevia pieniä ryhmiä, toiset rauhanomaisempia ja toiset onneksi vähemmän.

Vedestä on tullut kultaakin kalliimpi hyödyke. Sen hallinta vuonna 3000 tuottaa samanlaisia rikkauksia omistajalleen kuin öljyn pumppaaminen meidän aikanamme, näin tokaisee epätavallisen filosofisen hetken koittaessa yksi päähenkilöistäkin. Eräs tuhosta selvinneistä yhteisöistä koettaa pitää pelastamiaan kasveja hengissä. Tähän tarvitaan tietysti sitä vettä. Mutta mitä tehdä kun oma kaivo tyhjenee?

Onneksi tämä rauhaa rakastava viherkasveja harrastava porukka omaa kartan veden luo. Matka on oleva vaarallinen, hallitseehan aavikkoa strutsinsulkiin pukeutuva kalju rosmopäällikkö Crazy Bull joukkoineen. Huhujen mukaan juuri tämä tiukkoja aforismeja heittelevä kelmi on vastuussa edellisen vedenhaku-operaation hiekkaan valumisesta. Mutta pakko mikä pakko, valmistellaan uusi säiliöautosaattue matkaan ja toivotaan parasta.

Mutta jo ensimmäisen mutkan takana Crazy Bull ja rantakirppuarmeijansa iskevät. Tuhosta jäävät henkiin vain salamatkustajaksi piiloutunut pikkuinen, isätön Tommy-poika, sekä hamsterinsa, joiden harteille koko ihmiskunnan vegetatiivisen perinnön pelastaminen lankeaa. Onneksi ennepitkää Tommy ja karvainen kaverinsa törmäävät aavikolla vaeltelevaan moraalittomaan seikkailijaan Alieniin. Ehkä kaikki toivo rehusadon pelastamisesta ei olekaan vielä menetetty...

Elokuvan historia tuntee sankan joukon suuria sankareita jotka toimivat laillisen ja laittoman välisellä harmaalla vyöhykkeellä: Ethan Edwards, Tom Doniphon, Harry Callahan, Shane, Max, Tony Saitta, seitsemän samuraita... Lista jatkuu epäilemättä lähes loputtomiin. Yhteistä näille kaikille herroille on se, että he eivät mahdu elämään yhteiskunnan ahtaiden normien sisäpuolella, mutta toisaalta myöskään se yhteisö, jota he kukin tahollaan auttelevat ei selviäisi ilman heidän panostaan. He kaikki toimivat tavoilla, joita suojelemansa yhteiskunta ei voi hyväksyä, mutta mitä ilman se varmasti tuhoutuisi. He toimivat yhteisönsä lakien ulkopuolella, monissa tapauksissa ainoana erotuksenaan roistoista vahva moraalinen selkäranka ja tietoinen valinta olla "hyvän" puolella. Kuoleman sotureissa Alien on tyyppiesimerkki tällaisesta hahmosta.

Alien on ennen vanhaan sotinut Crazy Bullin joukoissa, mutta sitten syystä tai toisesta varastanut tämän rakkaimman esineen, takoraudalla tuunatun muskelikärryn nimeltään Exterminator, ja siirtynyt freelanceriksi. Crazy Bullin vitutuksen kyllä ymmärtää, Exterminatorissa kun on enemmän hilavitkuttimia kuin Hasselhoffin mustassa kostajassa ja enemmän levikkeitä kuin Pamela Andersonissa. Crazy Bullin elämäntuskaa lisännee se, että sittemmin hän on joutunut matkustamaan taisteluihin mitä ilmeisimmin kuplavolkkarin tai jopa Taunuksen alustalle rakennetulla lasikuitukirpulla.

Alienin arkisesta päivärytmistä sen sijaan on vaikea sanoa juuri mitään, ilmeisesti hän ajelee yksikseen ympäriinsä satunnaisesti taistellen hyvisten ja pahisten välisellä harmaalla vyöhykkeellä ja odottaen jotain tapahtuvaksi. Kohdatessaan Tommyn alkaa Alieninkin elämän jatsivuodet olla loppumassa ja isällisen vastuunkannon aika alussa. Vielä kun yhtälöön saadaan mukaan hemaiseva seikkailijatar Trash, on ydinperhe kasassa ja maailman tulevaisuuden pelastaminen siirtyy oman voiton tavoittelun sijalle agendan ykköseksi. Eli sanomaakin piisaa, vaikka sitten sitä konservatiivisempaa.

Kaiken tämän "sisällön" ohella onneksemme ohjaaja Giuliano Carnimeo on myös panostanut toimintaan isolla kädellä. Vaikka hiekkakuoppa-romurallin määrä ei tässäkään tapauksessa täysin korvaa laatua, on armottomasta yrityksestä nostettava hattua, nimittäin sitä toimintaa kyllä piisaa ja tasaiseen tahtiin. Ja myönnettävä on toki sekin, että muutamat autostuntit ovat erittäin näyttäviä. Kaiken lisäksi Carnimeo on maustanut asfalttisoturixploitaationsa sopivan leikkisällä sävyllä: missään vaiheessa homma ei mene liian vakavaksi tai pitkäpiimäiseksi, vaan kielen päällä tuntuu kaiken aikaa annos kepeää veijarimaisuutta. Tämä tietysti ei ole kaikkien synkistelijöiden mieleen, mutta minusta se on se ratkaiseva tekijä jonka ansiosta Kuoleman soturit toimii mainiosti kelpo viihteenä.

Kuoleman soturien melko nimettömästä näyttelijäkaartista on nostettava esiin yksi tuttu kasvo: aavikolla erakkona elävää entistä astronauttia Papillonia esittävä Luciano Pigozzi. Tämä erityisesti Antonio Margheritin elokuvissa usein nähty karvanaama (Italian Peter Lorre, sanotaan) on mukana Kuoleman sotureissa keskivaiheen henkilöhahmoja syventävissä puheliaissa leirinuotiokohtauksissa, ja velmulla veijarimaisuudellaan kantaa nekin kunnialla maaliin.

Loppuun vielä pari huomiota: vuoden 3000 ihmiset ovat aika rohkeita kulkiessaan aavikolla vähissä vaatteissa huolimatta siitä, että ydintuho on hävittänyt ilmakehän otsonikerroksen. Toisaalta, voihan olla että aina kuvan ulkopuolella Alien ja kumppanit sipaisevat nahalle suojakerroin 12000:tta, mistäs sitä tietää. Toinen pointti liittyy autonhankintaan. Jos joku teistä rakkaista lukijoista harkitsee autonsa vaihtamista lähiaikoina, suosittelen uudemman mallin sijasta harkitsemaan vanhempaan siirtymistä, sillä olen nähnyt vuoden 3000 autokannan, ja siellä ei ollut yhtään 70‑lukulaista uudempaa enää käytössä. Pistää miettimään...

Ilja Rautsi

Wheels of Fire (1985)

Ohjaaja:

• Cirio H. Santiago

elokuva arvostelu

Ohjaus: Cirio H. Santiago

Vastakohtien viehätys toisiaan kohtaan on loppumaton energianlähde elokuvien rakastavaisten riitelyille, etenkin kun pari ei vielä tajua rakastuneensa toisiinsa. Kulunutta kaavaa tuputetaan yleensä käsittämättömän puhkikuluneena noin joka toiseen kokonaisvaltaisesti lahjakkuudesta riisuttuun hirvitykseen, mutta toisinaan teemasta irtoaa odottamattomia bonuspisteitä elokuvalle joko parivaljakon kemian tai upean nokkelan sanailun muodossa. Ydinpommin jälkeiselle aavikolle sijoittuvasta Wheels of Firesta on ensin mainittua turha etsiä tiuhalla kammallakaan, eikä jälkimmäisestäkään varsinaisesti ole tietoa – sen sijaan tarjolla on räväyttävän töykeää ja rujoa mielipiteenvaihtoa parastaan tarkoittavien mutta käsikirjoituskyvyllisesti hieman rajoittuneiden kädellisten toimesta.

Muutenkin mukavan kajahtaneen ja jatkuvasti menoaan parantavan postapokalyptisen rymistelyn ehdottomia kohokohtia on nimittäin lemmikkihaukkaansa lennättävän blondin sekä rasvatukkaisen päähenkilöapinan koskettava dialogituokio, jossa arvon parivaljakko ei vielä tajua rakastavansa toisiaan siksi, että käsikirjoituksessa lukee niin. "Senkin rasvainen huora!", huutaa hurmaava mies nahkatamineissaan, saaden naisen läppäisemään itseään. Sitten kieritään päällekkäin mäkeä alas kiivaasti räpiköiden. Mäen juurella mies on tietenkin päätynyt ns. dominoivaan asemaan ja vankan tilanteentajunsa avittamana repäisee typyn liivin auki ja alkaa juonen kannalta äärimmäisen olennaisen tissikourinnan. Sanomattakin lienee selvää, että kuka tahansa rasvaiseksi huoraksi haukuttu nainen syvällä sisimmässään kaipaa yhtä rasvaista miestä lääppimään paljaita rintojaan likaisilla käsillään.

Ja tietysti (kuten herran elokuvia katsoneet ovat varmasti jo aiemmin noteeranneet) koska Cirio H. Santiago on visionäärisistä ohjaajista säntillisimpiä, tästä herkästä hetkestä leikataan saippuatuokioon joka saisi Aaron Spellingin sisäisen elämän kurtistumaan pilaantuneeksi rusinaksi silkasta kateudesta; mies ja rasvainen huora hierovat toistensa kehoja ja hinkkaavat huuliaan yhteen auringonlaskun haikeasti sävyttämien pilvien keskellä ristikuvan ihmeen avulla kuin seitsemännessä taivaassa.

Oleellinen havainto tässä vaiheessa lienee: joo, ihan kivalta kuulostaa, mutta entäs se muu elokuva? Ai jaijai, prätkäjengiläisiä mustassa nahkassa autiomaassa, kultti joka tähtää avaruusmatkalla universumin kansoittamiseen, kääpiö joka horisee pelkkää siansaksaa ja viittomakieltä, vailla mitään muuta pointtia oleva psyykkinen nainen joka lukee hänen aatoksiaan, pakollinen hiekkakansa ynnä heidän rituaalinsa... osuvasti nimetyssä Wheels of Firessa on tavallaan kaikkea tarpeellista, itsetarkoituksellista alfauroskostomotiivia myöten. Plus vielä osuvan vastenmielinen pahis, joka kaapattuaan naisen käskee köyttää tämän auton konepeltiin ja ajeluttaa tissipariparkaa ympäri postapokalyptista aavikkoa vain koska pystyy siihen.

Lisäpisteitä irtoaa toki vielä kohtauksesta, jossa arvon ilkimys päättää raiskata edellä mainitun tissiparin, eli moralistisen päähenkilön pikkusiskon. Tyttöparkaa (eli tämän elokuvan arvomaailmassa ilmaistuna: lihanpalaa) pitelee maassa kaksi likaista jengiläiseukkoa sadistisesti kikattaen, samalla kun Herra Saasta laskee paisuneen kehonsa tämän erityiselimien välittömään läheisyyteen. Eipä siinä vielä mitään, tusinakamaa sinänsä, mutta lopputekstejä tiiraavat palkitaan kiintoisalla tittelöinnillä: kyseessä ovat "Scum Woman 1" sekä "Scum Woman 2". Näen parastaikaa mielessäni kiistan siitä, kumman Shakespeare-tulkin ansioluetteloon saa päätyä #1 ja kumman #2. Kenties tilanne on ratkottu spontaanilla Hamlet-tulkinnalla, kenties ei. Joka tapauksessa, olen juuri nyt totaalisen päissäni joten katsokaa itse tämä merkkiteos.

Ilja Rautsi

Land of Doom (Tuomittujen maa, 1986)

Ohjaaja:

• Peter Maris

elokuva arvostelu

Ohjaus: Peter Maris

Post-apokalyptinen Mad Max ‑johdannaiselokuva ei vaadi paljoa toimiakseen: hiekkakuoppa, fetissinahka-asuja, päräyttävästi pimpattuja prätkiä, edes vähän karismaattinen pallinaama pääosaan, mielisairas pahis sekä tietysti räjähdyksiä, räjähdyksiä, räjähdyksiä. Hommasta luulisi selviytyvän vaikka tynnyriin suljetun orangin, mutta umpitumpelolla Alien Speciesillä (1996) sittemmin hämmentänyt Peter Maris ei vain osaa. Herra iskee kätensä kakkakasaan ja viskoo isoja kourallisia kohti katsojaa. Sitten särkee päätä ja on paha olo.

Sankarina on karismasta iloisesti riisuttu töröleuka Garrick Dowhen ja hänen aluksi vastahakoisena heilanaan sönköttää alusvaatekatalogista ulos kävellyt Deborah Lennard. Juonen puutteessa pari säntäilee edestakaisin kalliorykelmän vierestä autiomaahan ja takaisin. Taustalla vonkuu hetkestä riippumatta siihen sopimaton musiikki ja kohtausten vaihtuessa on vaikea muistaa mitä edellisessä tapahtui, saati miten se mahdollisesti liittyy juuri silloin pyörivään materiaaliin. Leikkaajaa käy sääliksi ja mies lienee vetänyt perskännit puhtaasta euforiasta saadessaan hyppysiinsä ne nelisen kuvaa jotka koko puolestatoista tunnista oli mahdollista laittaa peräjälkeen niin että touhu vaikuttaa edes jotenkin sujuvalta.

Videon takakansi informoi tiedonjanoisia hehkuvilla viisauden helmillä:

"Tarvitaan yksi atomipommi ja helvetin esikartano enkeleineen on valmis. Tuomittujen maassa taistelu elämästä ja kuolemasta on jokapäiväistä. Ihmiset elävät kuin villissä lännessä, ainoana poikkeuksena on se, että alla eivät korsku hevoset vaan prätkät. Vahvat selviävät hengissä. Heikoista tehdään sylttyä. Roskaväki ja jos jonkinsorttiset punkkarit pitävät valtaa. Tapa tai tule tapetuksi on laki, jota kaikki noudattavat. Toiset paremmalla, toiset huonommalla menestyksellä. Tuomittujen maa on elokuvana hurja juttu, hurja ennuste siitä, mihin olemme menossa."

"Jonkinsorttiset punkkarit" ovat tietysti esim. Death Wish ‑kvintetin maalailema uhka, joka tulee tuhoamaan maailman jos kunnon kansalaiset eivät saa ampua heitä vapaasti kaduilla, joten kaiketi tuohon ollaan sitten menossa. Prätkä"punkkarit" ovat toki elokuvan kiehtovin piirre ja ensimmäiset kymmenisen minuuttia jopa näyttävät varsin lupaavilta jengiläisten polttaessa kaupungin maan tasalle, raiskaten ja murhaten populaa kuin Sodomassa ja Gomorrassa karnevaaliaikaan. Meno latistuu sen jälkeen kuin seinään eikä oikeastaan mikään herätä kiinnostusta pahisten hillittömiä asusteita lukuun ottamatta.

Maris tosin menee tässäkin takuuvarmassa siirrossa metsään; ensin esitellään oopperankummitusmaisesti (jos Gaston Leroux vain olisi tajunnut sijoittaa tarinansa 1980‑luvun kuohkeimpaan homomuotiaikaan) maskin naamallaan pitävä pahuuden ruumiillistuma Slater – jonka pärstän sankari on onnistunut turmelemaan ennen elokuvan alkua – ja sitten unohdetaan koko tyyppi peuransarvilla stailattuun kammioonsa. Lopputaistelussa tämä tulevaisuuden ultimaattinen uhka juoksee verhon taakse heeroksen pöllittyä häneltä maskin naamalta – eikä tule enää esiin! Emmekä koskaan näe äijän naamaa. Hyvä veto Maris! Ohjaa niitä elokuvia, nuuhki sitä liimaa! Ei saatana mitä sontaa.

Jaa niin, mukana on myös vinkuvaa jawa-kääpiöhiekkakansaa Tähtien sodasta, ruskeine huppuineen kaikkineen. Eihän se mitään pelasta, mutta kiva että kaverit saivat hommia. Aavikolla voi käydä aika pitkäksi.

Markus Sorsa

Survival 1990 (Selviydy hengissä 1990, 1985)

Ohjaaja:

• Peter McCubbin

elokuva arvostelu

Ohjaus: Peter McCubbin

Jo alusta asti on tuskallisen selvää, mistä Survival Earthissa on kyse: se on videolle kuvattu, tv:ssä esitetty, maailmanlaajuiseen videolevitykseen päässyt kanadalainen nollabudjetin tuuba. Elokuva alkaa uutiskuva-montaasilla, mistä voi päätellä jonkinlaisen ydin-onnettomuuden tapahtuneen vuonna 1986. Itse asiassa kyseessä on ilmeisesti ns. "rauhanajan ydinkatastrofi", sillä viittauksia sotaan ei juuri ole alun montaasin sienipilveä lukuun ottamatta.

Elokuvassa on tasan kolme puheroolia ja ehkä noin viisi kuvauspaikkaa. Silti tai juuri siksi tarjolla ei ole muuta kuin puhetta. Pääpari ja pariskunta John ja Miranda elää yksinkertaista elämää raunioituneessa rakennuksessa. John, entisessä elämässä yliopiston filosofian professori, elää pitkälti umpitylsissä muistoissaan ja vatvoo niitä jatkuvasti. Mainion aasinsillan loputtomiin pohdintoihin tarjoaa vaikka se, kun joku hiippari yrittää nitistää Johnin ruohonleikkurin terällä kuollen itse rytäkässä. John nappaa terän käteensä, istuu alas ja aloittaa höpinän muistelemalla miten ihanaa oli ajaa nurmikkoa. Miranda puolestaan ei pysty muistamaan mitään ajalta ennen reaktoriytimen sulamista. Mutta hänpä tykkääkin kylpeä purossa.

Tilannetta sotkemaan saapuu ennen pitkää maastopukuun verhoutunut, Jeff, yli‑ihmismäinen nihilisti, jonka näkökulma tappamiseen on niin erilainen humanisti-Johnin vastaavan kanssa, että tästä asiastahan on pakko käydä minuuttitolkulla umpitylsää keskustelua. Sitten tapahtuu täysin pohjustamaton, huonoudessaan hilpeä juonenkäänne ja sitten elokuva loppuukin. Survival Earthissa ei ole rakennetta. Siinä ei ole draaman kaarta, ei mitään ulkoista pakotetta mikä kohdistuisi päähenkilöihin, eikä siinä ole kirjoitettu henkilöille mitään tavoitteita. Oikeissa käsissä tällainen ei sinänsä ole este toimivan ja kiinnostavan draaman tekemiselle. Mutta kaikesta voi päätellä, että asteikolla 1–5 ohjaaja McCubbin on ns. "kädetön"... Kaikessa staattisuudessaan ja rytmittömyydessään Survival Earth muistuttaakin enemmän teatteritaltiointia kuin esimerkiksi tv‑draamaa, saati elokuvaa.

Provo-journalisti Michael Moore käsitteli aikanaan Bowling for Columbinessa (2002) sitä, miten amerikkalainen tv‑ohjelmisto eroaa kanadalaisesta. Hän tuli siihen tulokseen, että kun Amerikan puolella telkkarissa tapettiin massoittain porukkaa, Kanadassa esitettiin ohjelmia suojateistä. Tästä Moore sitten veti johtopäätöksiä USA:n ja Kanadan epäilemättä eriäviin murhatilastoihin. Moore saattaisi päätyä samaan johtopäätökseen vertailemalla USA:laisia ja kanadalaisia post-apocalypse elokuvia. Toisaalta itse olen vakuuttunut, että Johnin, Mirandan ja Jeffin jorinoiden kuunteleminen ajaa henkisesti tasapainoisemmankin tallaajan tarttumaan aseisiin. Kanadaa vastaan.

Jarkko Lehtola

Survival Zone (Eloonjääneiden vyöhyke, 1983)

Ohjaaja:

• Percival Rubens

elokuva arvostelu

Ohjaus: Percival Rubens

Etelä-afrikkalainen Survival Zone tuo oman versionsa tuhanteen kertaan läpikäytyyn "Homo homini lupus" ‑teemaan, jossa sivilisaation verhon pirstouduttua maailma vajonnut täydelliseen arvotyhjiöön. Percival Rubensin ohjaama halpa post-apocalypse ‑jännäri on hieman The Aftermath ‑elokuvan (1982) kaltainen sekoitus puhtaita moraaliarvoja ja täydellistä brutaaliutta.

Neutronipommien pudottua kaupungit ovat edelleen pystyssä – joskin ilman ihmisiä ja eläimiä. Muutamia ihmisiä on tietysti selvinnyt elossa ja yksi tällainen ryhmä on 5‑henkinen perhe. Perhe elää täydellisessä Disney-idyllissä: hevosilla ratsastellaan, leijaa lennätellään, maata viljellään ja paikallisena ostarina toimii lähistöllä sijaitseva autio kaupunki liikkeineen. Perhettä ei paljon huolet vaivaa, vaikka he ovat ainoat henkiin jääneet 1000 kilometrin säteellä (laskekaapa koko perheen eloonjääntitodennäköisyys näille olosuhteille). Leppoisa ja rauhallinen isä neuvoo estoitta häntä ihailevaa jälkikasvuaan ja perheen äiti suunnittelee perheenlisäystä. Hitto, ja taisipa Michael Landon käydä tuomassa perheelle tuoreita munia ja maitoa!

Tämän unelman ympärille kohoaa kuitenkin uhkaavia pilviä eläimellisen moottoripyöräjengin osuessa lähiseuduille. Nämä kirkuvat ihmiselukat viettävät vapaa-aikansa lähinnä tapellessa toisiaan vastaan, joskus kuolemaankin saakka. Koko jengi on johtajaansa lukuun ottamatta menettänyt puhekykynsä juotuaan myrkyllistä vettä. Mainittakoon, että jengin johtaja Bigman oli kyllä kieltänyt seuraajiaan juomasta saastunutta vettä, mutta nämä pirulaiset eivät olleet totelleet. On kuitenkin yksi asia, minkä he ottavat tosissaan ja se on nuorten naisten etsintä. Näitä on kuitenkin todella harvassa ja tällaisen saalin menettämisen muisteleminenkin saa joukkion johtajan huutamaan sydäntäraastavasti kädet levällään kohti öistä taivasta. No, vaikkei onni siis ollutkaan myötä nuorten naisten saalistuksessa, niin kiinni jääneille vanhemmille naikkosille jotain käyttöä sentään löytyy: heidät syödään. Jo ensiminuuteilla jengin ruokalistalle joutuu nunna-luostarin asukkaisto. Näissä merkeissä syntyy darvinistinen moraali-arvojen kamppailu, jossa kuolleen maailman moraali kirjaimellisesti haluaa syödä jatkuvuutta edustavan perheen. Tai jotain sinnepäin...

Karvaisia, mykkiä ihmisapinoitakin oudompi asia elokuvassa on kuitenkin 50‑lukulaisten perhearvojen korostamisessa. Tietynlaista tahatonta ironiaa löytyy monesti perheen käyttäytymismalleista, kuten täydellisestä välinpitämättömyydestä ulkomaailmaa kohtaan: ketään ei hetkauta, vaikka 5 miljardia ihmistä on kuolleina ympäri planeettaa, suurin huolenaihe sen sijaan tuntuu olevan mistä saataisiin tyttärelle mies tanssiaisiin. Onneksi sellainenkin elokuvan aikana löytyy. Arvomaailmalle on myös tyypillistä, että kodin koskemattomuuden rikkoutuminen johtaa täysin irrationaaliseen käytökseen. Muuten rauhallinen isä on valmis riskeeraamaan sekä oman, että perheensä hengen tilanteessa, jossa jengiläiset majoittautuvat perheen tilalle. Sisäisen Charles Bronsonin ottaessa ohjat myös muusta perheestä kuoriutuu esiin väkivallan ammattilaisia. Onhan kyse sentään kodista, uskonnosta ja isänmaasta.

Oikeastaan on harmi, ettei tässä kokoperheen opettavaisessa sadussa ole perheellä lainkaan koiraa, nimittäin elokuva voisi olla paljon tunnetumpi, jos sen nimi olisi "Lassie hilseisten kannibaaliraiskaajien armoilla".

Jarkko Lehtola

Equalizer 2000 (1987)

Ohjaaja:

• Cirio H. Santiago

elokuva arvostelu

Ohjaus: Cirio H. Santiago

Cirio H. Santiago tuskin jää historiaan elokuviensa laadun takia, mutta tuottamiensa post-apocalypse pätkien määrän vuoksi hän voi jäädäkin. 1986 valmistunut Equalizer 2000 kierrättää ensisijaisesti Asfalttisoturia, mutta hommassa haisee myös hieman Joe D'Amaton 2020 Texas Gladiators (1983).

Tarina sijoittuu tulevaisuuden Alaskaan, jossa öljylähteitä hallitseva "omistajat" ‑heimo kontrolloi ympäröiviä ihmisjoukkoja hallitsemansa raaka-aineen avulla. "omistajiin" kuuluu myös Slade (Richard Norton), joka menettää isänsä eräässä naapuriheimon kahakassa omien ampumien kranaattien toimesta. Slade jää kapinallisten vangiksi, pakenee, pelastaa naisen ja päättää kostaa entiselle heimolleen. Apuna hänellä on Equalizer 2000, ase, joka ratkaisee sen, kuka tulevaisuudessa hallitsee maailmaa. Tai näin ainakin takakansi väittää.

Ei Santiagon elokuvat ole ikinä juonellaan loistaneet, mutta nyt ollaan kuitenkin normaaliakin heikommilla jäillä. Juonta ei ole edes sen vertaa, kuin vuotta aikaisemmassa Wheels of Fire ‑ohjaustyössä. Yhtäläisyyksiä tähän elokuvaan on kuitenkin paljon: sama käsikirjoittaja, samat kuvauspaikat ja rooli-asut ajoneuvoineen (mm. Wheels of Fire ‑elokuvan sankarin ajama Mustang on elokuvassa täsmälleen samanlaisena) sekä liekinheittimineen. Kaikki kliseet ovat mukana alkaen melankolisesta yksinäisestä kostajasta, kahden minuutin rakkaustarinasta, pitkitetyistä takaa-ajoista ja moraalittomista jengeistä. Poissaolollaan loistavat valitettavasti kaikki tajuntaa räjäyttävät, mutta juonen kannalta epäoleelliset tapahtumat, joiden tarkoitus on vain mielipuolisen maailmankuvan vahvistaminen.

Toimintakohtauksia on verrattain paljon, jopa 2/3 koko elokuvan kestosta. Valitettavasti ne ovat kuitenkin vain itseään toistavia ihmisjoukkojen päättömiä ryntäilyjä tai päämäärätöntä ammuskelua tussahtelevien räjähdysten saattelemina. Epävirallinen pääosanesittäjä, superasekin on melko typerä tai naiivilla tavalla cool – näkökulmasta riippuen. Aseessa on 6 piippua ja sillä voi ampua raketteja ja luoteja. 4 piippua ovat tosin pelkkiä putkia (vaihtopiippuja?), mutta kaikesta huolimatta aseen vaikutus taistelukentällä on valtaisa: se saa aseen haltijat nousemaan herrojaan vastaan ja piipun etupuolelle jäävät joutuvat poikkeuksetta pakokauhun valtaan. Vaikutus on siis enemmän psykologinen. Jonkinlainen apokalyptinen Longinuksen keihäs siis.

Käsikirjoitukseltaan sekava elokuva ei onnistu herättämään kiinnostusta oikein missään vaiheessa. Ihan siedettävästä asfalttisoturilookista huolimatta elokuva on vain niin kertakaikkisen tylsä, ettei edes hippimäinen loppu onnistu nostamaan minkäänlaista hymyä naamalle. Oikeastaan ainoa katsottava asia elokuvassa on naispääosanesittäjä Corinne "Pet of the Year" Wahl.