Markus Sorsa

No. 1 of the Secret Service (No 1 – salaisen palvelun paras, 1977)

Ohjaaja:

• Lindsay Shonteff

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lindsay Shonteff

Suomalaiset videoharrastajat muistanevat Brittiläisen Lindsay Shonteffin ehkä parhaiten Likaisesta Harrietista. Valveutuneimmat ovat ehkä myös nähneet sen jatko-osan Kaupungin paras etsivä (The Swordsman / Zapper's Blade of Vengeance, 1975). Näissähän Linda Marlowe seikkaili itsensä kaikkien hyvän maun omaavien elokuvanystävien sydämiin ikiajoiksi. Ohjaaja Shonteff on jonkinlainen Englannin Spede Pasanen, ylpeä oman tien kulkija joka nettisivuillaankin jaksaa tarinoida siitä, miten vuosien saatossa häntä ovat väärinkohdelleet niin BBC, ITV kuin Columbia Pictureskin.

On tietenkin erittäin osuvaa, että juuri Shonteffin kaltainen sopeutumaton visionääri tekee pilaa brittien kiiltokuvasankari James Bondista. Shonteff on erittäin leimallisesti 60/70-lukulainen tekijä ja sellaisenaan aina valmis manifestoimaan sen aikakauden svengaavaa elämäntyyliä. Jos ei nimittäin tietäisi Salaisen palvelun parhaan olevan vuodelta 1977 voisi kyllä päätyä pitämään sitä ainakin kymmentä vuotta ikäistään vanhempana. Mitään kasarikaikuja on turha pelätä löytävänsä.

Charles Bind on siis salaisen palvelun agentti numero 1. Hän on parantumaton naistenmies ja riskejä kaihtamaton seikkailija aina pilke silmäkulmassaan. Roger Moore ‑koulukunnan edustaja, siis. Salaisen palvelun parhaassa Bind saa vastaansa ylikansallisen rikollisjärjestön K.R.A.S.H:in sekä mielipuolimiljonäärin nimeltään Loveday, joka on päättänyt puhdistaa maailman superrikollisista, etenkin asekauppiaista. Bond-elokuville tyypillisesti pääpahis tykkää leikkiä sankarimme kanssa kissaa ja hiirtä, ja vähäisemmätkin apukonnat on kiitettävän perusteellisesti valittu, kuten aiheeseen tietysti kuuluu.

Shonteffin elokuvissa, näkemäni otannan perusteella (5 elokuvaa), parasta on kerronnan liike; toiminnan ja tapahtumien rytmitys pelaa juuri niin kuin toimivassa viihteessä pitääkin. Niin myös Salaisen palvelun parhaassa. Alun henkilöesittelyt hoidetaan ripeästi, tarina käynnistetään aikailematta ja se kehittyy nautittavasti loppua kohden. Kun perusasiat ovat kohdallaan on ainakin hyvät mahdollisuudet, että lopputulos on onnistunut. Ja helppohan Salaisen palvelun parasta onkin suositella. Tärkeintähän tällaisissa parodioissa on, ettei unohdeta tehdä sitä omaa elokuvaa esikuvan pilkkaamisen varjolla.

Aitojen James Bond ‑elokuvien leimallinen piirre on sankarin ja tapahtumien kosmopoliittisuus. Se vaatii budjettia. Siis käydä kuvaamassa yhtä elokuvaa Nizzassa, Verbierissä, Kingstonissa ja Hongkongissa. Sitä ylellisyyttä Shonteffilla ei ilmeisesti ole käytettävissään ollut ja samalla parodia menettääkin yhden ulottuvuuden alkuperäiseen nähden. Bond-parodialle ei tee hyvää se, että liikutaan lähinnä akselilla Lontoo-Manchester. No, käydään Salaisen palvelun parhaassa sentään Ranskassa, mutta sekin näyttää elokuvassa lähinnä Essexin Southendiltä. Eli tästä pienoinen mutta ymmärrettävä miinus. Plussaa sen vastapainoksi tulee musiikeista. Erittäin viisaasti Shonteff on päättänyt jättää parodiointinsa kohteen erittäin tunnistettavan musapuolen kokonaan käsittelemättä vaan sen sijaan on päätynyt aina toimivaan grooveen. Yeah baby!

Shonteffin valitsema tyylilaji on sitäpaitsi vaikea. Siis parodia. Vielä erikoisempi valinta on toteuttaa toimintakohtaukset slapstick-komediana. Monen kädettömämmän ohjaajan käsissä tämä olisi kohtalokas virhe, mutta Shonteffilla tuntuu olevan lahjoja ja etenkin tyylitajua sen verran, että homma pysyy kiitettävän hyvin lapasessa. Jos siis sentyyppisestä meiningistä ylipäänsä pitää. Kiitosta on myös jaettava sille, miten Shonteff on jaksanut kehitellä Bindin ja mielipuolimiljonäärin välille jopa John Woon tietyt teokset mieleentuovan kunnioitukseen perustuvan suhteen. Se lisää aina mukavasti jännitettä, koska selväähän on se, että molemmat eivät voi lopussa voittaa.