Ilja Rautsi

Ernest Goes to Camp (Ernestin leirikesä, 1987)

Ohjaaja:

• John R. Cherry III

elokuva arvostelu

Ohjaus: John R. Cherry III

Sarjan aloittanut elokuva, jonka monet epäilemättä toivoisivat jääneen myös viimeiseksi. Jim Varneyn luomisintoa ei kuitenkaan niin vain pysäytetä. Ensimmäisessä elokuvassa kaava näyttää olevan jo melkein valmiina: Ernest sekoilee, sitten Ernest sekoilee vähän lisää, ja kun hän on sekoillut niin paljon, ettei kenenkään voisi odottaa enää kestävän tippaakaan lisää... Ernest vain jatkaa sekoiluaan. Ohjauksesta vastasi jo tässä varhaisessa vaiheessa tuo maestrojen maestro, kaikkien kyvyttömien sankari ja Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa samassa paketissa; John Cherry III. Versiot I ja II varmaankin räjähtivät ymmärtäessään joutuvansa tekemään Ernest-elokuvia loppuelämänsä, ja mallissa III tämä toimintapiirre estettiin poistamalla jotain olennaista otsalohkon alta. Cherry loi koko hahmon 80‑luvun alussa mainoksia varten. Ja koska Amerikka rakastaa idiootteja, hänestä tehtiin yhdeksän elokuvaa.

Ernestit ovat kaiken järjen mukaan kriittisen arvioinnin tuolla puolen, joten yhtä hyvin voisi vain yksinkertaisesti kertoa kunkin elokuvan tapahtumat. En kuitenkaan tahdo riistää lukijoilta kokemisen iloa, joten tulemme pitäytymään enemmän tai vähemmän tavallisissa, lyhyissä juonikuvauksissa. Elokuvan alussa kamera löytää Ernestin jokapaikanhöylänä vanhalle intiaanialueelle pystytetyllä lasten kesäleirillä. Kyllä, Ernest Goes to Camp, nimi ei ole sattumaa. Ernest-raukka haaveilee leiriohjaajan asemasta, mutta aivoilla varustetut leirinjohtajat ovat selvästi käyttäneet niitä, eivätkä salli tollolle sitä, mitä tollo parkuu. Leirille kuitenkin tuodaan joukko "nuorisorikollisia", eli 12‑vuotiaita poikia naurettavissa aurinkolaseissa, joita kukaan ei osaa käsitellä. Eikä siinä vielä kaikki, vaan leirin auvoista tulevaisuutta uhkaa myös Paha Kaivosyhtiö ja sen Äärimmäisen Paha Johtaja, jonka Äärimmäistä Pahuutta ohjaajanero Cherry ilmentää laittamalla hänet ampumaan pulloja kiväärillään! Jos minusta tulee koskaan noin paha, toivon jonkun ymmärtävän lopettaa taipaleeni maan pinnalla. Lopussa ajaudutaan ankaraan taisteluun leirin hallinnasta: penskat, Ernest ja Vanha Viisas Intiaani™ vs. Pahan Kaivosyhtiön ajattelemattomat työntekijät. Ratkaiseva voitonhetki alkaa siitä, kun Ernest rupeaa ampumaan työläisiä laskuvarjoilla varustetuilla kilpikonnilla. Ei, en ollut raahautunut syrjäiselle varjokujalle ostamaan tajuntaa laajentavia mömmöjä, katsoin vain amerikkalaista lastenelokuvaa. Ernestiä myös ammutaan, mutta koska Ernest uskoo stereotyyppisten intiaanien muinaiseen henkeen, eivät luodit voi häntä vahingoittaa! Ja koska minä uskon viime tiistaina hukkaamaani housunnappiin, syöksyy korvistani ketsuppia kun räpäytän silmiäni.

Jo tätä ensimmäistä tuotosta katsoessaan tulee väistämättä ainoaan loogiseen johtopäätökseen: Ernestin voisi pienellä uudelleenkirjoitusvaivalla korvata simpanssilla, eivätkä elokuvat juurikaan eroaisi nykymuodostaan. Kohokohtiin lukeutuu Ernestin rokotus, jonka aikana mies tunnustaa mm. olevansa Josef Mengele. Ei, minä en tiedä miksi, etkä tule sinäkään tietämään. Logiikka, vähän niin kuin kukat ja mehiläiset, ei ainakaan vielä kuulu Ernestin universumiin. Ensimmäisessä täyspitkässä seikkailussaan Ernest ei vielä kuitenkaan tavoita sitä kaikkein olennaisinta ernestmäisyyttä. Elokuva sisältää liikaa jaksoja, joissa Ernestiä ei tarvita tai joiden taustalla Ernest ei sekoile. Samaan kokonaisvaltaiseen tuskan tasoon katsojan sisimmässä se kyllä yltää, joten ei lainkaan hävettävä luomus siltä kantilta.

Ja näin urakan ensimmäisen etapin kunniaksi pari sanaa miehestä, josta tätä kaikkea voidaan kiittää – siis syyttää: hyvät naiset ja herrat, Jim Varney! Varneylla on pärstäkerroin, jonka kutsuminen vanhan sanonnan mukaan petolinnun peräaukoksi loukkaisi noiden ylväiden taivasten saalistajien anaaliseutuja. Kyllä, siinä on kaikki samat piirteet kuin kellä tahansa meistä; silmät, nenä, korvat, suu, jne. Mittasuhteet vain eivät täsmää ja varmasti normaalin oloisen kallon päälle on kääritty enemmän nahkaa kuin keskivertoperheellä on yhteensä. Tämä laajentunut orvaskesiklimppi venyy ja paukkuu joka suuntaan yhtä aikaa kuin tuore purukumi, eivätkä äänijänteet tahdo hävitä kamppailua. Ernest harjoittaa koko kehonsa jokaisella solulla Jari Sarasvuon tunnetuksi tekemää huomiotaloutta; häntä on mahdotonta olla katsomatta, niin vastenmieliseltä kuin ajatus tuntuukin. Ja tämä oli vasta ensimmäinen elokuva.

Ilja Rautsi

Ernest Saves Christmas (Ernest – joulun pelastaja, 1988)

Ohjaaja:

• John R. Cherry III

elokuva arvostelu

Ohjaus: John R. Cherry III

Oli vuosi 1988, ja oli kulunut kokonainen planeetan kiertomatka auringon ympäri edellisen Ernest-seikkailun jälkeen. Aika oli kypsä uusille haasteille, uusille käsikirjoittajille, samalle ohjaajalle sekä Jim Varneylle. Lasten kesäleiristä on kätevä looginen loikka suoraan jouluun, tuohon toiseen pyhään koko perheen perinteeseen. Ikävä kyllä Ernest ei tällä kertaa pääse juuri (omilla mittapuillaan) sekoilemaan, vaan pääasiassa onnistuu jatkuvasti tavoitteissaan melko ripeästi.

Ernest (Jim Varney) ajaa elokuvan alussa taksia tuttuun tyyliinsä, eli sähläten. Lentokentältä mukaan kyytiin sattuu itselleen seuraajaa etsivä Joulupukki (Douglas Seale). Mies pestiin on entinen tv‑tähti Joe Curruthers (Oliver Clark), jota samaan aikaan kosiskellaan jouluaiheiseen kauhuelokuvaan Santa's Slay. Mukaan menoon tulee vielä kotoaan karannut teinityttö Pamela (Noelle Parker), joka on kadottanut uskonsa jouluun. Pelastuuko joulu? Sulaako Pamelan sydän? Saako Jim Varney sydänhalvauksen liiallisesta ilmeilystä?

Ernest Saves Christmas on osittain askeleen lähempänä Ernestin mainosjuuria, sillä yhteen kohtaukseen on otettu mukaan subjektiivisen kameran esittämä Vern, Ernestin hyväntahtoisen kohelluksen uhriksi joutuva kaverihahmo. Voi sitä riemua ja historian siipien havinaa, kun Ernest puhuu suoraan Vernille eli kameralle ja repii jostain syystä tämän taloa kappaleiksi. Toisaalta taas elokuva on pelkkä perusamerikkalainen joulutarina, johon Ernest on ängetty mukaan. Pamelan ja Joulupukin ongelmiin keskitytään yhtä paljon kuin Ernestin perinteiseen show'hun, eikä tämä tyydytä kammottavan naamanvääntelyn vakiokiintiöön tottunutta vaativaa katsojaa.

Vaan ei hätää, Ernest Saves Christmas saa nimittäin kunnian olla elokuvasaagan ensimmäinen osa, jossa Ernest ahtautuu (hulvattomasti aina kätevästi mukana oleviin) moninaisiin valepukuihinsa pelastaakseen tilanteen ja kuluttaakseen lisää aikaa 90 minuutin kestosta, jota ei tosiaankaan ole helppo täyttää näillä mädäntyneillä eväillä. Täällä he ovat kaikki; likainen australialainen mies; niljakas virkailija; sekä tietysti kaikkien rakastama ikisuosikki, vanha kärttyisä mummo niskatuen ja kävelylaitteen kera. Jim Varneyn kouristeleva yhden miehen näytös on yksipuolisuuden loppumaton runsaudensarvi, kyltymätön komediakulkue helvetistä, joka tempaa kaikki sen näkevät mukaan infernaaliseen matkaansa, jossa ei näy päätä eikä häntää vaan pelkästään Varneyn jatkuvassa muutoksen tilassa elävät vastenmieliset kasvot. Tässä elokuvassa Varney tunkee naamaansa entistä intensiivisemmin suoraan kameraan; tarkkailijaansa, ystäväänsä, rakastajaansa – yleisöön, joka ei koskaan tuomitse häntä, vain rakastaa jokaista ihopoimun irvokasta pullistumaa. Tällä kertaa ilveily ei ole oikeastaan edes huvittavaa miltään tarkkailutason kannalta, vaan se näyttää oikeasti pelottavalta. Ei voi edes toistaa mielessään tämän olevan pelkkää elokuvaa, sillä takaraivossa sykkii inha tieto siitä, että tuo ruudulla riehuva kuminen variksenpelätti ei ole mikään erikoisefekti, se on ihan oikeasti olemassa oleva ihminen. Eli ei tämä mies ole mikään harmiton pelle, hän tekee todellista ja tahallista tuhoa suoraan katsojan aivosoluille. Lähemmin katsottuna Ernest ei ole enää hyväntahtoinen juntti, hän on kierojen avaruusolioiden ilkeämielisille geneettisille kokeille altistettu Forrest Gump, joka elää omassa vääristyneessä amerikkalaisiin televisio-ohjelmiin perustuvassa keinomaailmassaan. Hän on Twin Peaksin Bob Disneylandissa.

Ohjaaja Cherry on taas nähnyt suunnatonta vaivaa tuodakseen katsojan silmien eteen puolitoista tuntia mitätöntä ja latteaa kuvamateriaalia. Valaistus on niin lämmin, että nähdäkseen ihmisten ihon oikean värisenä, pitäisi television väriasetuksia pienentää ainakin 25 prosenttia. Taustalla kävelevillä ekstroilla on kaikilla eriväriset räikeän yksiväriset paidat. Lopputulos: Ernestin tausta näyttää joukolta liikkuvia erimuotoisia väripalikoita. Kaikki myös hikoilevat koko ajan – se voi johtua toki auringosta, mutta todennäköisempi syy on kolme kuumaa lamppua paistamassa suoraan naamaan.

Mutta hoi! Onko Ernest Saves Christmas sittenkään pelkkä harmittomaksi tarkoitettu lastenelokuva, jossa diabolinen Varney vääntelee epätodellista pärstäänsä umpimielisen ohjaajan iloksi? Vai onko se sittenkin salakavalaa propagandaa? Yleisen hyvän nimissä Elitisti tutkii asiaa:

Elokuvassa nykyinen Joulupukki aloitti työnsä 1889, ja hänen mukaansa Joulupukit vaihtuvat noin kerran vuosisadassa. Heidän voimansa loppuvat ja tilalle on pakko löytää uusi ihminen suorittamaan tärkeää työtä, joka koostuu rekiajelusta maailman ympäri ja hyödyttömän krääsän jakamisesta nappisilmäisille kakaroille. Pukilla on nyt kiire, koska hän on jo ehtinyt ylittää voimavaransa. Lopussa hän siirtää joulupukkiutensa Joen kehoon (tämä ilmenee sinisenä valomassana). Miettikäämme hetkinen: mistä tässä oikein on kyse? Mikä on tuo valomassa? Onko se kenties Pukin sielu? Vaiko Joulun Pyhä Henki? Jotain kivaa ja säihkyvää? Vai onko sittenkin kyseessä ulkoavaruudesta peräisin oleva vihamielinen parasiittiolio, joka imee ahnaasti ihmisten mehukkaita aivoenergioita kunnes keho on pelkkä kuori ja on aika siirtyä seuraavaan isäntäruumiiseen ennen kuolemaa? Samalla tämä ilmiselvästi planeettaamme invaasiota varten kypsyttävä avaruushirviö vakuuttaa kallisarvoiset lapsemme olomuotonsa hyväntahtoisuudesta, näin minimoiden potentiaalisen vastarinnan kun hänen kansansa saapuu maahan avaruuden syvän ja kylmän kuilun halki. Ja Ernest eli Jim Varney pohjustaa tätä karmivaa ja vääjäämätöntä hyökkäystä auttaessaan loista siirtymään seuraavaan isäntäänsä. Teoriaa tukee se, että ilmiselvästi parasiitin loppuun kuluttama nykyinen Joulupukki toimii halki elokuvan suorastaan käsittämättömän tyhmästi. Esimerkkinä mainittakoon hänen saapumisensa Amerikkaan passin avulla, jossa hänen nimenään on, kyllä, Joulupukki. Amerikan tulliviranomaiset tosin osoittautuvat vielä tyhmemmiksi päästäessään hänet sisään, mutta ainakin tämä selittää parasiittiteorian lisäksi sen, miksi vuoden 2001 terroristi-iskut onnistuivat. Käykää siis vastarintaan! Älkää uskoko Joulupukkia! Katsokaa Ernestejä ajatuksen kanssa ja pyrkikää syvempään totuuteen!

Loppuarvosanaan vaikutti itse Ernestin suhteellisen vähäinen osuus elokuvan tapahtumiin, sekä läpinäkyvä yritys altistaa pahaa-aavistamaton kriitikko planeetallemme vihamielisten vieraiden olioiden irstaalle propagandalle.

Ilja Rautsi

Ernest Goes to Jail (Ernest joutuu poseen, 1990)

Ohjaaja:

• John R. Cherry III

elokuva arvostelu

Ohjaus: John R. Cherry III

Eli Ernest joutuu poseen, kuten ansioitunut suomentaja on elokuvan suuressa viisaudessaan päättänyt nimetä. Olisi melkein oletettavaa, että kaksi elokuvaa naamanvääntelijätollon seikkailuista riittäisi ammentamaan hahmon potentiaalin tyhjäksi, mutta ei. Ernest saapui kirjaimellisesti räjähtäen 90‑luvulle, sillä mikään ei pysäytä dynaamista duoa Varney-Cherry, jotka itse asiassa pääsevät tässä osassa vasta kunnolla vauhtiin. Voin kertoa, että yrttilikööri tuli tarpeeseen.

Nyt törmätessämme Ernestiin joulun pelastuksen jälkeen, löydämme hänet siivoamasta pankkia. Ja sähläämästä. Ernest saa kirjeen, jossa hänet kutsutaan valamiespalveluun. Tätä kautta nerokas pääjuonemme käynnistyy, sillä tuomittavana oleva konna huomaa Ernestin ylväiden piirteiden olevan identtiset hänen linnassa istuvan rikollispomonsa kanssa. Seuraa uskomaton vaihdos, sekoilua, draamaa, sekoilua, naamanvääntöä ja sekoilua. Tämän monipuolisen keitoksen lisämausteina nähdään Russ Meyerin vakiokasvo Charles Napier sekä elokuvasta riippumatta aina samaa tuuheaviiksistä junttia esittävä Randall "Tex" Cobb. "Texillä" on tällä kertaa tosin tavallista hassumpi tukkalaite, joten katsojan kyllä kelpaa!

Ernest Goes to Jail on elokuva, jossa Ernest todella puhkeaa kukkaan. Tästä alkaa varsinainen kultakausi sekoilun ja... hmmm, sekoilun suhteen. Varney vääntää naamanuppinsa kaakkoon ja puskee ilmeillään läpi todellisuuden seinän. Ernestin mummo-valeasukin pääsee täyteen vauhtiin. Aivan kuin Varney itsekin olisi miettinyt päänsä puhki, kuinka ihmeessä saisi pärstästään vielä tavallista vastenmielisemmän. Ilmiselvä vastaus löytyy naisten vaatteista, läjästä ties mistä löytyvää meikkiä ja niskatuesta. Toinen innovaatio on katsojan vieminen Ernestin sirkusmaiseen kotiin, joka suorastaan pursuaa kaikenlaisia hulvattomia härveleitä ja vekkuleita keksintöjä. Täällä kaikkien suosikkiaikuislapsi saa riehua sydämensä kyllyydestä. Et ole elänyt, jos Ernestin hampaanpesu ja kylpysessio ovat näkemättä.

Tietysti sekoilun määrä kasvaa eksponentiaalisesti Varneyn päästessä tuplarooliin. Koomikko-leimaansa leipääntynyt Jim haaveili vakavasti otettavan draamanäyttelijän urasta ja saattoi kuulemma kuvaustauoilla heittää pitkiä Shakespeare-lainauksia tuosta vaan. Ikävä kyllä Varney ilkeän kaksoisolennon roolissa paljastaa melko lailla totaalisen kyvyttömyytensä vakavasti otettavuuteen esiintymällä yhtä hienovaraisesti kuin keski-ikäinen transvestiitti karaokessa. Möreä ääni ja toisen silmän jatkuva siristäminen ilkeällä tavalla toki viestivät hahmon sisäisestä pahuudesta, kuten geelillä taakse suoritut hiuksetkin.

Oudoin piirre elokuvassa on vanginvartijoiden asukokonaisuus: pinkinvioletit, jättimäisillä olkatoppauksilla varustetut univormut. Tämä yhdistettynä merkillisissä kohdissa soivaan romanttiseen musiikkiin ja suorastaan käsittämättömän räikeään valaistukseen johtaa vaikutelmaan, että kahjokomedian sijaan katsoisi Venezuelaan sijoittuvaa musikaalia homoseksuaalisesta vallankumouksesta. Kuten sanoin, varsin outoa. Kuumottava valaistus, Varneyn tuskan ilmaisut ja Cobbin loppuhuomautus toiselle vangille Ernestin erilaisuudesta heihin verrattuna tuntuvat tosin muutenkin viittaavan päähenkilön sisäiseen kamppailuun gay‑puolensa kanssa. Tietysti mielikuvaa ei juuri auta, että Ernestin koirankin nimi on Rimshot.

John Cherry tekee taas sen mitä häneltä odottaakin, eli kuvaa kaiken mahdottoman latteasti, lämpimillä värisävyillä ja staattisen televisiomaisilla otoksilla. Johnista saisi varmasti ihan pätevän porno-ohjaajan, mutta kenties arvon maestro voisi suosiolla ilmaista sisäistä luomisen paloaan vaikka kokoamalla pienoismalleja tai kasaamalla hulvattomia lumiukkoja.

Ernest Goes to Jail; idioottikomediaa vai tutkielma homojen asemasta yhteiskunnassa – päätös on sinun. Ernest kuitenkin sekoilee enemmän kuin tarpeellisen määrän, joten pisteet eivät voi olla syöksymättä katon läpi, todennäköisesti leikkisän musiikin ja hassunhauskojen ääniefektien sävyttäminä.

Ilja Rautsi

Ernest Scared Stupid (Ernest – kahjojen kingi, 1991)

Ohjaaja:

• John R. Cherry III

elokuva arvostelu

Ohjaus: John R. Cherry III

Vuonna 1922 arvostettu elokuvaohjaaja Friedrich Wilhelm Murnau toteutti haaveensa Bram Stokerin Draculan sovittamisesta elokuvan muotoon. Stokerin perikunnan vastustus johti Murnaun muuttamaan teoksensa nimen Nosferatuksi ja poistamaan samanlaisesta juonirungosta täsmällisimmät viittaukset Draculaan. Lopputulos on elokuvahistorian komeimpia kauhuelokuvia, joka ei ole menettänyt hohtoaan tänä päivänäkään. Vaan vähänpä herra Murnau osasi aavistaa, että jonain päivänä hamassa tulevaisuudessa dynaaminen duo John Cherry-Jim Varney tulisi kehittämään sekoilemiseen keskittyvän Ernestin ja varmasti vielä vähemmän Friedrich-parka vaivasi päätään ajatuksella, että pätkiä hänen mestariteoksestaan tulisi löytämään tiensä elokuvan Ernest – kahjojen kingi alkutekstijaksoon.

Tarina alkaa "joskus kauan sitten" tapahtuvalla manausmenolla. Ernestin (Jim Varney) esi‑isä Phineas Worrell (Jim Varney) on hautaamassa lapsia syövää pahaa peikkoa (Jim Varn– äh, kuka lienee) suuren puun alle. Peikko vannoo kostoa ja suoritamme hypyn nykyaikaan. Ernest sekoilee taas ja peikko pääsee irti, vainoten kaupungin lapsukaisia. Uskooko kukaan Ernestiä vai onko kaikki liian myöhäistä? Kumpi on rumempi, Jim Varney vai säkillinen yhteen hitsattuja apinoita?

Valitettavasti maestro Cherry loikkaa tällä elokuvalla vankilariehumisen sekoiluasteesta askeleen taaksepäin, kompastuu kuviteltuun kuolleeseen kilpikonnaan, lyö naamansa tennismailaan, tipahtaa jyrkänteeltä, rysähtää maankuoren läpi ja löytää itsensä kiinalaisten keskeltä parvi pikkulintuja pyörimässä päänsä ympärillä – Ernest ei nimittäin tällä kertaa pääse sekoilemaan sydämensä kyllyydestä. Juoni raivaa tilaa ärsyttävän lapsilauman temmellykselle ja tekee Ernestistä lähinnä väärin ymmärretyn sankarin, eliminoiden näin Ernest-elokuvien koko raison d'etren eli Varneyn käsittämättömän naamavärkin, jonka käänteisiin ja väänteisiin voisi upottaa kokonaisen merijalkaväkipataljoonan. Peikkopahis myös langettaa alun historiallisessa osuudessa hirvittävän kirouksen Worrellin suvun ylle, manaten jokaisen sukupolven tyhmemmäksi kuin sitä edeltävän. Näin tarpeettomasti selitetään Ernestin persoonallisuuden kulmakivi, eli sähläilevä idioottimaisuus, okkulttis-geneettisellä horinalla. Emme hyväksy tällaista mysteerisyyden viitan riisumista Ernien luisilta harteilta.

Kiinnostava piirre tapauksessa sen sijaan on Ernestin tunnustus, ettei hän koskaan tuntenut isäänsä kovin hyvin. Äitiä ei sarjassa ole vielä kertaakaan mainittu, joten lienee turvallista olettaa elokuvan "peikon" olevan itse asiassa Ernestin oidipaalisen rakkauden fyysinen ilmentymä, joka patoutuneisuuden rumentamana nousee maan povesta vainoamaan Ernestiä totuuden viiltävällä valolla. Teoriaa tukee se, että ainoa keino voittaa peikko ja sen jälkeläiset on ruiskuttaa niitä äidillisesti maidolla tai tarjota ilmestyksille puhdasta rakkautta. Joko näin, tai sitten tekijät vain tajusivat, että on pakko keksiä jotain Varneyn värkkiä groteskimpaa uskotellakseen yleisölle kyseessä olevan sankari. Peikon nenän paikalla roikkuvat mädäntyneet kivekset onnistuvatkin paikoitellen tuudittamaan siihen uskoon, ettei se Jim‑veijari nyt niin pahalta sittenkään näytä – kunnes Varney avaa suunsa.

Muuta mainitsemisen arvoista on Ernestin tässä ennen näkemättömiin mittasuhteisiin venyvä skitsofrenia. Yleensä tämä kynttilävahavariksenpelätin sentään vaihtaa asua (jossain määrin) loogisessa ajassa hypätessään yhteen monista hulvattomista rooleistaan, joiden kautta hän kommentoi tilannetta absurdiin sävyyn. Tällä kertaa Cherry & Co. ovat kuitenkin päättäneet heittää järjen sinne jorpakkoon jonne Varneyn muori dumppasi tämän aivokuoren ja laittaa Ernestin hahmot keskustelemaan keskenään monessa hulvattomassa kohtauksessa. Ottaen huomioon, ettei asunvaihto ole (ainakaan tällaisissa arkirealistisissa psykodraamoissa) niin nopeasti mahdollista, saavumme surulliseen johtopäätökseen: Ernest on psyykeltään vakavasti sairas, jopa oidipaalisuuden lisäksi.

Cherry uskoo yhä vakaasti lattean lämpimän televisiovalaistuksen kaiken kattavaan voimaan, eikä onnistuisi puristamaan kauhutunnelmaa räpellyksestään sen enempää kuin minä appelsiinimehua kivenmurikasta. Roolitusrintamalla mennään yhtä masentavissa sävyissä ja kakarat näyttävät kuuluvan lähinnä hammastahnamainoksiin tai mieluummin vahakabinettiin. Ainoa merkillinen valopilkku sössöttävien pallinaamojen valtameressä on menneiden vuosien laulajatähtönen ja yksi 60‑luvun Batman-sarjan (1966–1968) Kissanaisista; Eartha Kitt. Puettuna rääsyihin ja isoon valkoiseen peruukkiin Kitt tuntuu tajuavan, että ainoa tapa edes yrittää tulla huomatuksi Varneyn venyvän ja paukkuvan persnaaman läsnä ollessa on ylinäytellä koko sydämestään.

Ernest Scared Stupid loppuu kuvaan, joka vähintäänkin herättää kiinnostusta seuraavan osan (ikävä kyllä tältä osin toteutumattomasta) sisällöstä. Peikon puupalikaksi muuttama Rimshot-koira nimittäin palaa entiseen olomuotoonsa ja säntää Ernestin ammottavaan syliin. Molemmat nuolevat toisiaan pidättelemättömällä intohimolla ja suorittavat toimenpiteen, jonka visuaalisessa ja sensuurin alla elävässä mediassa voi tulkita johtavan ainoastaan seksiaktiin – pari vaipuu toisiaan syleillen kameran ohi maata kohti. Entinen Kissanainen katsoo suoritusta hämmentyneen paheksuvasti. Roll credits.

Ilja Rautsi

Ernest Rides Again (Ernest sekoilee taas, 1993)

Ohjaaja:

• John R. Cherry III

elokuva arvostelu

Ohjaus: John R. Cherry III

Eli Ernest sekoilee taas! Koskaan elokuvahistoriassa ei ole teoksen suomennettu nimi yhtä hyvin ja kattavasti kuvannut sen sisältöä. Platonin teorian mukaan kaikilla aineellisen maailman asioilla on olemassa toisella tasolla puhdas muoto, ideaalimuoto. Jos näin on, niin Ernest-elokuvien kohdalla ei tarvitse haikailla tätä immateriaalista ihmettä, vaan Ernestin ideaalimuotoa voi ihailla juuri tässä merkkiteoksessa. Ernest sekoilee taas on virstanpylväs ja suurmaestro John Cherryn uskomattomin saavutus. Se on yksinkertaisesti täydellinen Ernest-elokuva. Eli toisin sanoen yksinkertaisesti kammottava, mutta laatukriteerejä haikailevia ei tässä artikkelissa muutenkaan hemmotella.

Cherry on tajunnut (ja tietysti sittemmin unohtanut), ettei Ernest tarvitse mitään sellaisia perinteisiä tarinaan tai hahmomotivaatioon liittyviä seikkoja kuin työ, rakkaus tai kehitys. Hän vain on ja sekoilee. Heti alkutekstien aikana karataan jonnekin hämäränä rajamaille reippaan Ernest-tunnarilaulun raikuessa sarjan historiallisia kuvia (joihin on muokattu mukaan Varneyn turvonnut päänuppi) taustalla. Kotikatsojaa ajatellen mukana on tietysti karaoketekstit.

Tästä meno senkun yltyy kameran poimiessa Ernestin vaeltelemassa keskellä metsää ja, kas kummaa, puhumassa itsekseen hassuilla äänillä ilman mitään syytä. Hän etsii aarteita ja leikkii Indiana Jonesia. George Lucas lienee ainakin ollut otettu, sillä uusissa Tähtien sodissa paskaläjiin kompasteleva Jar Jar Binks on aivan ilmetty Ernest P. Worrell, joskaan ei aivan yhtä ruma. Mukaan tulee juonikin, johon liittyy arka historian professori, tämän pirttihirmu vaimo, rikas ja paha arkeologi, kaksi pölynimurikauppiasta (joiden esittäjät päätyivät myös Ernestin inttisähläilyyn), muinainen kanuuna sekä Englannin kruununjalokivet. Paljon aineksia kenelle tahansa, mutta miten niistä selviytyy herra "osaan kääntää kameran näyttelijöihin" Cherry?

Tuttuun tyyliinsä tietysti, vailla huolen häivää tai lahjakkuuden hippustakaan. Hei hoo ja tervemenoa, soppaan heitetään kaikki ainekset ja annetaan Varneyn törmäillä niihin iljettävästi ilmeillen puolisentoista tuntia – ja kansa hurraa. Tässä saagan osassa Ernestin sekoilut ovat niin hienosti keskiössä, ettei kuitenkaan voi liian ankarasti Cherryä haukkua, vaikka kuinka tekisi mieli. Elokuvassa ei nimittäin liene tilanteen tilannetta, joka ei ainakin jollain tasolla ratkeaisi Ernestin törppäilyn kautta. Millään ei ole mitään syytä, eikä asiayhteyksistä haluta edes kuulla. Myös niskatukimummo kärrätään jälleen päivänvaloon, arvattavin ja katsojan henkisen terveyden kannalta kivuliain seurauksin. Parhaita hetkiä lienee kuitenkin kohtaus, jossa Ernestin proffakamu tarttuu tätä poskista ja väännellen kääntelee kumista kammotusta ympäriinsä, sekä myöhemmin koittava huipennus, jossa pahiksen junttiapurit yrittävät kiskoa Englannin kruunua Ernestin päästä. En ehkä uskaltaisi kurottautua niin pitkälle jyrkänteen reunalta, että kutsuisin näitä esimerkkitapauksia hauskoiksi, mutta niihin sisältyy tiettyä fysiikan lakeja uhmaavaa maagista vetovoimaa. Ihmisen ei ole tarkoitus käyttäytyä niin, enkä toistuvista yrityksistä huolimatta millään kykene mielessäni visioimaan kyseisten kohtausten kirjoitushetkeä. Mitä John Cherryn päässä oikein tapahtuu? Pyöriikö miehen aivoissa 24 tuntia vuorokaudessa kuvia siitä, mihin asentoihin hän voisi seuraavaksi ulkomuodollisesti pilalle vatkattua kamuaan venyttää? Voisiko Charlie Kaufman kirjoittaa tästä elokuvan?

Ernestin kanuunaralli ansaitsee jo oman kappaleensa. Elokuvassa nimittäin on minuutteja jatkuva jakso, jossa muovailuvahamies Varney ajelee ympäriinsä ilmeisesti tuulen voimalla eteenpäin rullaavan tykin ns. penisosalla istuen. Palkintoja ei jaeta niille, jotka arvaavat ilmeileekö herra hullunhauskasti koko kierroksen ajan. Joku saattaa myös päätellä, ettei koko säntäilyllä ole mitään tarkoitusta, mutta ei nyt ammuta kaloja tynnyrissä.

Teemaksi Cherry ja Varney tarjoilevat tällä kertaa jatkuvasti muokkautuvan historian, rohkeutensa löytämisen sekä ystävyyden tärkeyden tässä kylmässä ja julmassa maailmassa. Ernestille tämä on totta kai ekstravaikeaa, lähinnä johtuen siitä pikku seikasta että hän on helvetin ärsyttävä, tolkuttoman vastenmielinen ja tunkee naamansa jatkuvalla syötöllä toisten puhekupla-alueelle. Nysvöproffa kuitenkin pääsee tästä huomattavasta esteestä yli ja vanha kunnon Ernie löytää itselleen ystävän. Hänestä tulee myös hetkeksi Englannin kuningas, ja jos asiaa tarkemmin ajattelee niin Varneyn ja prinssi Charlesin muodottomissa kallon yli pingotetuissa ihopoimuissa on kyllä sitä jotain samaa luotaantyöntävyyttä.

Ernest sekoilee taas oli monien uskomattomien ansioidensa ohella myös sarjan viimeinen Amerikassa teatterilevitykseen päässyt osa; tästä eteenpäin Varney sai tunkea turpaansa kiinni kameraan ainoastaan suoraan videolaarien pohjalle päätyvissä pelleilyissä. Aikakauden loppu siis, mutta millainen loppu!

Ernest sekoilee taas: Ernest sekoilee. Vitusti. Koko ajan. Täydet pisteet. Tappakaa minut nopeasti.

Ilja Rautsi

Slam Dunk Ernest (1995)

Ohjaaja:

• John R. Cherry III

elokuva arvostelu

Ohjaus: John R. Cherry III

Nyt kun Ernest on jo leireillyt, pelastanut joulun, joutunut poseen, ollut kahjojen kingi ja sekoillut taas, mitä onkaan luvassa seuraavaksi? Aivan... koripalloa! Olin ennen tämän tapauksen katsomista elänyt pari kuukautta ns. Ernest-vapaata elämää, lähinnä mielenterveydellisistä syistä, mutta koko ajan kolkuttava omatunto yhdistettynä sairaalloiseen mielenkiintoon (sekä outoon velvollisuudentuntoon) pakotti jälleen astumaan syöverin reunalle ja tuijottamaan syvyyteen. Syvyys tuijotti takaisin, mutta sen lisäksi se kiljui, väänteli naamaansa ja kompasteli hullun lailla. Hypoteesini on, että näin ei koskaan käynyt Nietzschelle.

Kun nyt löydämme Ernestin (Jim Varney!), työskentelee hän (jälleen) siivoojana. Muuten mustien miesten muodostama porukka pelaa koripalloa vapaa-ajallaan ja Ernest tahtoisi kovin mukaan iloiseen joukkoon. Ernest-parkaa on jo teini-ikäisenä syrjitty, hän kun tuppasi jo silloin sähläämään hyväntahtoisin aikein mutta ikävin seurauksin. Ernestin historian salat siis avautuvat entisestään, Kahjojen kingissä selvisi herra Worrellin olevan peikon kirouksen alaisena esi‑isänsä tekojen kautta ja nyt raotetaan verhoa varhaisnuoruuden traumoihin. Sanomattakin lienee selvää hahmon syvyyden lähestyvän jo useimpia August Strindbergin näytelmiä. No, sakki syrjii taas Ernestiä, mutta ei hätä ole yhtä pahan näköinen kuin hän itse. Jumala nimittäin lähettää Ernestin avuksi Koripallon Arkkienkelin, jota esittää Kareem Abdul-Jabbar. Niille, jotka muistavat Kareemin Bruce Leen vastustajana Game of Deathista (1974) tai lentäjänä ZAZ‑tiimin Airplane!:sta (1980), voisi suositella katselun abortoimista tässä vaiheessa, mutta oletan jokaisen näin pitkälle päässeen olevan turvallisesti terveen suhteellisuudentajun tuolla puolen. Koripallon Arkkienkeli antaa Ernestille hassusti vikisevät taikakengät, jotka tekevät hänestä voittamattoman. Valitan, en edelleenkään keksi tätä omasta päästäni.

Vaikka puhuvista taikakengistä tulee iloisesti mieleen MC Hammerin 90‑luvulla pikaisesti elänyt ja kuollut animaatiosarja Hammerman (1991–1992), ei lohtu riitä pitkälle. Kengät tekevät tosiaan Ernestistä voittamattoman, mutta ne myös houkuttelevat paikalle pikkupoikia himoitsevan Saatanan, joka tekee kaikkensa viekoitellakseen Ernestin harhapoluille. Arkkienkeli vielä varoittaa kenkien väärinkäytöstä. Tätä enempää en kestä tapahtumia selostaa, mutta mainittakoon, että NBA‑jengiä vastaan tapahtuvassa korisfinaalissa noin puolet katsomosta koostuu räikeän päävärisistä pahvistandeista. Jouluosan väripalikkaihmiset on nyt kirjaimellisesti korvattu värillisillä palikoilla.

Muutama kuukausi ilman Ernestiä ehti jo poistaa lähes kokonaan ehdollistetun reaktioni Jim Varneyta kohtaan; olin jo alkanut, no, jos nyt en varsinaisesti pitää normaalina niin ainakin ehtinyt tottua herran venkoilevaan habitukseen. En voi väittää, että tauko olisi muuttanut kokemukseni neitseelliseksi, mutta tietty järkyttävä yllätysmomentti sisältyi hetkeen, kun Ernest ensi kerran valtasi kuvaruudun pärställään. Kyllä, siinä se taas oli; rumempi kuin elämä, ärsyttävämpi kuin Pekko, ja litisevän kumimaisempi kuin säkillinen käytettyjä kondomeja – Jim Varneyn naama.

Valitettavasti tällä kertaa kunnianarvoisan hra ohjaajaherra John Cherry III:n vaisto on pettänyt pahemman kerran. Ernest nimittäin sekoilee elokuvassa vain nimellisesti, onnistuen lähes koko ajan kaikessa mitä yrittää. Joku voisi väittää elokuvan Ernest sekoilee taas sisältäneen enemmän kuin riittävän annoksen sekoilua, mutta me Varneyn vannotut seuraajat vaadimme lisää! Sekoilun tilalla on tarjolla vain äärimmäisen puuduttavaa ja oksettavan lämminhenkistä lässynlääperhedraamaa. Sitä paitsi, Ernest ei edes asu samassa kahjoakin kahjommassa talossaan; missä ovat hullunkuriset köysiradat? Missä veijarimaiset pienoisrautatieviritelmät? Mitä tämä on olevinaan?

Niinpä tavallisen Ernest-sisällön loistaessa poissaolollaan joudumme tunkeutumaan syvemmälle elokuvan maailmaan kuin muuten olisi tarpeellista. Likaviemäristä löytyy: Ernest on ainoa valkoinen mies kokonaan mustassa siivoojaryhmässä, jotka kaikki osaavat tietenkin pelata koripalloa (heidän rytmitajustaan ei ole puhetta, mutta oletan sen olevan erinomainen). Mustat miehet ovat naimisissa mustien naisten kanssa ja Ernest on ihastunut valkoiseen naiseen. Rotuerottelu on siis kunnossa, mutta entäs rotuteoria? Ei hätää. Mustien miesten korisjoukkue ei pärjää hyvin, vaan he tarvitsevat valkoisen miehen (jopa alhaisimman mahdollisen valkoisen miehen) apua rakentaakseen kunnon ryhmähengen ja Todelliset Taidot. Saatana saapuu houkuttelemaan Suurta Valkoista Miestä naisen ja maineen varjolla, mutta mikä vielä pahempaa, hän näyttää Ernestille fantasian, jossa tämä käyskentelee ketjuilla varustetussa pöyhkeässä nahkatakissa muotinäytöksen päävetonaulana. Jos taikakengät ovat peniksen jatke, on tämä fantasia varoitus siitä, ettei kenkiä saa käyttää väärin – eli penistä ei sovi sulloa mieheen. Tutkimusmatka hra Worrellin gay‑puoleen siis jatkuu, päätä räjäyttävämpänä kuin koskaan. Naisenkin osoittautuessa pahaksi jää Ernestille enää platoninen toveruus maskuliinisen joukkueensa (lue: heimonsa) kanssa. Jopa pahvinen yleisö tukee tätä: vain mies ja joukkue ovat tärkeitä ja todellisia, muut ihmiset ovat kaksiulotteista massaa.

Ja kuka kehtaa väittää, ettei Ernest olisi tärkeä osa amerikkalaista elokuvahistoriaa? Loppuun vielä lähes vakioksi muodostunut sananen Cherryn ohjaajankyvyistä: muu elokuva on tuttua unettavan tasaista televisioilmaisua, mutta kohtaus, jossa Paholainen koettaa vietellä sankariamme limusiinin takapenkillä ansaitsee erityismaininnan. Yhtäkkiä valaistus onkin vihreä! Ja heti perään punainen! Kamera kieppuu ja heiluu, kuin ilmentäen Ernest-paran sielunelämää! Miten mieletöntä, suorastaan todellista kinemaattista magiaa.

Cherry ei silti luota hahmojen opetusten ilmentämiseen sujuvalla kerronnalla, vaan pikemminkin heittää hetket katsojan silmille kuin vääntäisi vesihanan päälle. Vaikutus on sen mukainen. Mikäli olen tapani mukaan ymmärtänyt teoksen kaikki puolet 100% tarkkuudella, elokuvan sisällön moraali on: jos Jumala antaa taikakengät, voi Saatana tulla riivaamaan mammonalla, muotiguruhomoudella sekä kauniilla naisilla (jotka jäävät sitten synnin tielle, mutta hehän ovat vain naisia), mutta jos vain pysyy tiukasti rotuerottelun oikealla polulla ja uskoo sisimpäänsä, voi voittaa koripallo-ottelun. Itse elokuvaan liittyvä moraali on sitten seuraava: älä tee Ernest-elokuvia – nimittäin ei yksi, vaan kaksi tässäkin "elokuvassa" "näytellyttä" nuorta miestä on sittemmin päätynyt Uwe "Shitfinger" Bollin hirvitykseen House of the Dead (2003).

Liian vähän sekoilua, un point pour Varney.

Ilja Rautsi

Ernest Goes to Africa (Ernest Afrikassa, 1997)

Ohjaaja:

• John R. Cherry III

elokuva arvostelu

Ohjaus: John R. Cherry III

Koripallokohelluksen jälkeen astumme Ernestin vaiherikkaaseen elämään hänen kaivatessaan katsojan henkisen terveyden kannalta pelottavaa asiaa: naista. Oletan seksuaaliaktin ainakin jollain tasolla kuuluvan kauppaan, joten mietitään hetki tilannetta. Ernest ja seksi. Kukat ja helvetin ruma mehiläinen. Ihan ensimmäiseksi tarvittaisiin pää‑paperipussiyhdistelmää, mutta sen lisäksi naisen pitäisi olla vähintään sokea, kuuro, tuntoaistinsa kadottanut, henkisesti jälkeenjäänyt ja tynnyrissä kasvatettu umpiluupää. Miten kukaan voi pitää Jim Varneyta seksuaalisesti vetoavana? Vastaukset (vähintään 100 sanaa) voi postittaa tavalliseen osoitteeseen. Henkilökohtaisesti minua vaivaa vielä ajatus, että jossain päin maailmaa on aivan varmasti yksi homomies, joka pitää Varneyta viehättävänä, mutta ei kuljeta yhtään pitemmälle tätä ahdinkoa kasvattavien mielikuvien polkua kuin on tarve.

Ja kuten nimikin sanoo, Ernest päätyy elokuvassa Afrikkaan, jossa tapaamme jälleen edellisestä osasta tutuksi tulleita rytmitajuisia neekereitä. Tällä kertaa he ovat myös kannibaaleja, onhan kyseessä perhe-elokuva. Ernestin vie Pimeälle Mantereelle monimutkainen tapahtumaketju, johon liittyy ilkeä roisto sekä hänen kadonneet timanttinsa. Ernestin jojo näyttelee myös odottamatonta osaa hulvattomassa myllerryksessä.

Koriskatastrofin jälkeen on kerrottava hyviä uutisia: Ernest sekoilee taas! Voi pojat, kuinka hän sekoileekaan. Elokuva sisältää ainakin kuusi kohtausta, joissa Varney sulloo ylimääräistä (ja löysää) ihoa pursuavan pärstäkertoimensa niin lähelle kameraa kuin vain suinkin voi, ääntelee kuin kiimainen simpanssi ja heiluttaa lerputtavia huuliaan säädyttömällä tavalla suhteettoman pitkän ajan. Näiden hetkien kliimaksi nähdään jo alkupuolella Varneyn iskiessä naamansa kiinni ikkunaan ja mussuttaen jotain käsittämätöntä. Paitsi että pärstä näyttää entistä irvokkaammalta, kameran läheisyydestä johtuen syntyy myös illuusio, että Ernest yrittäisi tunkeutua televisioruudun läpi suoraan katsojan olohuoneeseen kuin Ringissä konsanaan. Käsite on niin pelottava, että sen ajatteleminenkin saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä.

Jos joku on huolissaan, niin ei hätää. Ernest kiskoo tälläkin kertaa päälleen niskatukisen mummovaleasunsa. Kaikkeen jo tottuneena koin silti yllätyksiä, sillä käsikirjoittaja-ohjaaja-visionääri Cherry tuo tuotokseensa mukaan yhteiskunnallista kannanottoa maskeeraamalla päähenkilötomppelinsa intialaiseksi palvelijaksi. Rikkaiden ja köyhien suhteita ei liene koskaan kommentoitu yhtä hienovaraisesti kuin Ernestin madellessa nelin kontin lattialla sopertaen hassunhauskalla intialaisaksentilla isäntänsä suuruudesta.

Eikä siinä vielä kaikki. Korottaakseen panoksia alun painajaismaisista seksivisioista Cherry on kirjoittanut kohtauksen, jossa Ernestin on naamioiduttava haaremitytöksi pelastaakseen potentiaalisen tyttöystävänsä ulkomaalaisjulmurin kynsistä. Klassisen väärinymmärryskomedian perinteitä noudattaen ilkimys alkaa tietysti vokotella Ernestiä innoissaan tämän ronskeista otteista. Varney näyttää hieman pöhöttyneeltä ABBAn naislaulajalta, jonka toiseen ranteeseen on ruiskutettu heroiinia ja toiseen testosteronia noin 40 vuotta ja sitten heitetty alas korkealta kalliolta. Mies suutelee Ernestiä. Miksi minä tarvitsen näitä kuvia päähäni?

Muuta mainitsemisen "arvoista": melkein koko elokuvan varastaa kohtaus, jossa miehen olisi tarkoitus ajaa autoa – jonka rattia herra käänteleekin antaumuksella – mutta sivuikkunasta harvinaisen selkeästi näkyvä staattinen tausta ikään kuin hieman rapisuttaa illuusion toimivuutta. Ja Ernest murhaa kultakalansa jätesilppurilla elokuvan alkuvaiheessa. Ikään kuin tämä ei vielä riittäisi, hän tapattaa kaksi miestä ampuen strutsinmunia heidän naamalleen isojen rintaliivien avulla autotakaa-ajon tiimoilla, suistaen kaaran jorpakkoon. Herra pahisherra pistää tosin paremmaksi hautaamalla kaksi autosta selvinnyttä apuriaan kaulaa myöten hiekkaan ja hihkuen innosta lemmikkisarvikuononsa rynniessä raukkojen yli. Niin, kuten sanoin, tämä on perhe-elokuva. Perhe-elokuva hassutellen sekoilevasta sarjamurhaajasta nimeltä Ernest.

Ernest Goes to Africa on pätevästi (= kamera on päällä) videolle tallennettu järkyttävyys, joka saa kenet tahansa täysjärkisen ihmisen kyseenalaistamaan universumin perustotuuksia. Siinä ei ole lähtökohtaisestikaan mitään järkeä, mutta silti Cherry & Co. onnistuvat elokuvan edetessä sekoittamaan pakkaa jatkuvasti oudommaksi ja etovammaksi. Saastaa, paskaa, ongelmajätettä…vihatulla lapsella on monta nimeä. Mutta Ernest sekoilee, Ernest sekoilee vallan julmetusti – pisteiden on siis pakko olla korkeita.

Ilja Rautsi

Ernest in the Army (Ernest intissä, 1998)

Ohjaaja:

• John R. Cherry III

elokuva arvostelu

Ohjaus: John R. Cherry III

Nyt, viimeisen Ernest-elokuvan kynnyksellä, lienee sopiva hetki pysähtyä hetkeksi miettimään motiivejani tähän mielettömyyteen. Tai siis täsmennettynä: mikä minua vaivaa? Lyhyt ja pitkä vastaus ovat sama: en tiedä. Oletettavasti siinä kohtaa päätä, jossa normikansalaisella muhii ns. itsesuojeluvaisto, minulla on välkkyvä valokyltti jossa lukee "Jatka, jatka!" Oli miten oli, nyt Ernest on intissä!

Kaikkien suosikkitomppeli toilailee tällä kertaa töissä golf-kentällä. Asiakkaat yrittävät ymmärrettävästi osua ja upottaa Ernestin, tai kenties ainakin saada tämän harkitsemaan kasvoleikkausta tuhdilla pallomojauksella keskelle pärstää. Ernestin intohimot eivät kuitenkaan rajoitu naamansa tunkemiseen mahdollisimman lähelle kameraa golf-kentällä, vaan hän haaveilee myös urasta armeijassa päästäkseen ajamaan isoja rekkoja – kukapa ei? Samaan aikaan kaukaisessa Lähi-idän maassa, jonka nimi voisi ohjaaja Cherryn autenttisuudentäytteisen vision alla yhtä hyvin olla Turbaanilandia, ilkeä kansan suuri johtaja pelaa golfia ja satuttaa ihmisiä. Voi näitä paralleeleja.

Tilanteet kärjistyvät juuri tupajumin lailla katsojaa sinnikkäästi kiusaavan Ernestin liittyessä armeijan reserviin ja kuinka ollakaan, hänet kiidätetään suoraan keskelle kriisitilannetta johon sekaantuvat myös kikkarapäinen naisreportteri, valkoista kattia silittelevä Bond-pahis sekä Ernestiä piinaava eversti Gullet. Arvatkaa mitä sitten tapahtuu?

Ernest sekoilee! Ja pelastaa päivän ekstrakovilla pannukakuillaan. Voi herra Varney, hauskuus on toinen nimesi. Tällä kertaa El Grande Ernesto saa mm. punnertaa naama kiinni limaisessa meduusassa, Cherryn ottaessa jälleen aivan kaiken irti Varneyn naamavärkin ulottuvuuksista lähikuvien ihmeen kautta. Strutsinmunien ja rintaliivien puutteesta johtuen Ernie saa nyt tyytyä kiven näköisiin maamiinoihin ja isoon haaviin hulvattomissa murhapuuhissaan. Varsinainen tavaramerkkikohtaus on kuitenkin alkupuolen armeijakoulutussessio, jossa Ernest sulloo suunnattoman suunsa täyteen nallekarkkeja ja oksentaa ne kaikki eversti Ruokatorven pläsiin. Eversti ei aivan tukehdu. Jos minun pitäisi määritellä Ernest yhdellä kohtauksella, saattaisin käyttää tätä. Jos minun pitäisi sen sijaan määritellä ihmiskunnan arvo ulkoavaruuden lähettiläille, saattaisin polttaa kuvamateriaalin ja talloa tuhkat.

Vastenmielisimmästä päästä koko Ernest-saagaa on elokuvan ideologinen hirvittävyys, jossa vahvalla aksentilla varustettu kertojanääni horisee Suuresta Amerikkalaisesta Soturista, joka pelasti heidän maansa. Cherryn maailmassa ulkomaanpellet ovat symppiksiä mutta pohjimmiltaan alempia rotuja, jotka tarvitsevat valkoisen miehen laittamaan hommat kuntoon – niin koripallon, heimopolitiikan kuin sodankin alueilla. Oli se valkoinen mies sitten kuinka umpiluupää tahansa, hänen apunsa on korvaamatonta. Tällä kertaa Ernest saa kaverikseen paikallisen pikkupojan, jonka olisi tarkoitus olla köyhä, mutta joka näyttää lähinnä siltä, että hän slummailee huonossa (mutta puhtaassa) naamiaisasussaan Turbaanilandiassa, Beverly Hillsin kotikartanoonsa kyllästyneenä.

Ernestin inttiedesottamukset tekee poikkeukselliseksi muihin elokuviin nähden tietoisuus ääliön aiemmista seikkailuista. Leiristä puhuttaessa Ernest imittäin mainitsee olleensa kerran kesäleirin ohjaajana. Kaiken jatkumoon edes viittaavan totaalinen puute tähänastisista tapauksista ei ole valmentanut tarkkaavaista katsojaa tähän shokkiin. Ernestillä on menneisyys satunnaisten tarinan vaatimien takaumien lisäksikin! Juonen maailmanpoliittisuus sekä niskatukimummovaleasun totaalinen puute saavat myös kysymään, oliko Cherry jo hitusen kyllästynyt luomaansa hirviöön? Halusiko hän jotain suurempaa, jotain merkityksellisempää? Joko näin, tai sitten se vain unohtui. Elokuva toimii myös jälleen uutena aluevaltauksena renessanssimies Cherrylle; hän näyttelee kersanttia! Valitettavasti en voi pureutua roolisuorituksen tasoihin sen tarkemmin, sillä olin jo lopputekstien alkaessa unohtanut koko hahmon. Uusintakatselua kannattaa odottaa siinä missä Jim Varneyn ylösnousemustakin.

Historian siivet havisevat siinäkin mielessä, että 1998 valmistunut Ernest in the Army jäi hahmon joutsenlauluksi. Cherry & Co. ehtivät kuvata vielä yhden toilailuseikkailun, Ernest the Pirate, mutta Varneyn odottamaton kuolema helmikuussa 2000 löi naulan projektin arkkuun. Tupakanvastaisessa mainoksessakin esiintynyt mies kupsahti keuhkosyöpään ja jätti maailman nostamaan myyttisiin ulottuvuuksiin tuon yhden kadonneen Ernest-elokuvan, joka nyt Orson Wellesin Don Quijoten lailla elää ainoastaan mielissämme; täydellisenä ja koskemattomana. Miettikää nyt ihmiset, Ernest merirosvona. Eikä Ernest edes koskaan päässyt avaruuteen asti – jäämme pohtimaan, onko maailmassa mitään oikeutta.

Näistä haikeista tunnelmista poistuen muistutan kuitenkin vielä, että Ernest sekoilee intissä jopa tavallista enemmän, joten pisteet kattoon, pojat.