Markus Sorsa

The Rift (Uhka syvyyksistä, 1990)

Ohjaaja:

• Juan Piquer Simón

elokuva arvostelu

Ohjaus: Juan Piquer Simón

Juan Piquer Simón lienee elänyt vahvaa James Cameron ‑fanituskautta, kun hän halusi tehdä elokuvan Uhka syvyyksistä: se on nimittäin epäilemättä myyty tuottajalle fraasilla "Aliens meets The Abyss". Ja kuten hyvin tiedämme, eihän noin lupaavalta kuulostavaan vieheeseen voi kukaan täysjärkinen b‑tuottaja olla nappaamatta.

Heti alussa mennään kuitenkin Francis Ford Coppolan alueelle: kaksi tummiin aurinkolaseihin ja samansävyisiin pukuihin pukeutunutta agenttia tunkeutuu luvatta merenrannan luksusasuntoon. Sängystä löytyy lakanan alta mytty. Kun sen päälle kaataa Schweppesiä, paljastuu kauhea näky: krapulainen Jack "Hollywood Beat" Scalia ja hänen legendaarinen kasaritukkansa. Vastentahtoinen Scalia, elokuvassa Wick Hayes, raahataan tyylikkääseen risaiset farmarit – kälyinen nahkatakki – iso tukka ‑lookiin pukeutuneena armeijan kihojen toimistoon kuulemaan, että hänen suunnittelemansa sukellusvene Siren 1 on karahtanut karille jossain Norjan vesillä. Aivan oikein: Wick Hayes onkin siis jonkinsortin insinööri!

Armeijan teknikot ovat Hayesin toiveitten vastaisesti varustaneet hänen kiulunsa ydinreaktorilla ja suunnanneet avomerelle jo mainituin seurauksin. Sikamaiset kaksinaamaiset militanttikihot vetoavat häikäilemättä Hayesin isänmaalliseen velvollisuudentuntoon ja saavat tämän lopulta suostumaan mukaan tutkimusretkelle etsimään Siren kakkosella kadonnutta Siren ykköstä. Tästä siirrytäänkin sitten Norjaan ja Trondheimiin.

Retkikunnan miehistö on varsinainen muukalaislegioona: mukana on norski, ranskis, afro-jenkki, italiaano sekä ilmeisesti vaihto-oppilaina pari gestapo-koulukunnan sakua. Onpa mukaan raahattu hemaiseva meribiologi-misukin, joka tietysti sattuu olemaan Hayesin ex‑hoito ja nykyisen huuruisen olotilan syy. Laivan kapteeni on tietysti sieltä särmimmästä päästä, mikä luonnollista onkin, onhan roolin saatu kiinnitettyä itse legendaarinen R. Lee Ermey. Ainakin kapteenilla riittää munaa, koska hän jopa kuittaa Hayesin eittämättä vaikuttavan hiuskasvuston laivaston ohjesäännön vastaisena!

Elokuvan juoni kulkeekin sitten esikuviensa viitoittamalla polulla, eli mitä syvemmälle sukelletaan, sitä äkäisempää örkkiä vastaan tulee. Matkan aikana riitaisa miehistö hitsautuu yhteen ja synkkiä salaisuuksia paljastuu.

Tuliko nyt jollekin mieleen, että mitäs erikoista tälläisessä elokuvassa voi olla? Halpis rahastusyritys menestyneiden esikuvien vanavedessä? Niinpä, mutta kun senkin voi tehdä joko hyvin tai huonosti. Uhka syvyyksistä tosiaankin toimii juuri niinkuin b‑genreleffan pitääkin: siinä on hyväksi havaituista elementeistä koottu juoni, tuttuja ja turvallisia ratoja kehittyvät henkilöhahmot, actionia juuri oikeissa paikoissa ja niin edespäin.

Kaiken kaikkiaan Uhka syvyyksistä onkin erittäin tasapainoinen ja viihdyttävä elokuva. Henkilöhahmot ovat sen verran lihaisasti luonnosteltuja, kehittyviä ja sympaattisia, että heidät oppii tuntemaan ja heidän puolestaan jopa jännittää. Parasta elokuvassa on kuitenkin tietysti juuri se parhaimmille b‑leffoille ominainen rentous ja pakottomuuden tunne, joka syntyy varmaan ainakin osittain siitä tunteesta, että tekijät ovat tiedostaneet, etteivät he oikeasti kilpaile samalla viivalla efekteillä ladattujen Hollywood-pingotusten kanssa. Tämä havainto on vapauttanut Simonin työryhmineen panostamaan kerrontaan henkilöiden kautta ja se kyllä jälleen kerran tuo pisteet kotiin. Lopullisen pisteen i:n päälle tuo elokuvan hyvin siedettävä kesto: koko homma veivataan läpi reilusti alle puolessatoista tunnissa: tempo pysyy reippaana ja kaikilla on kivaa!

Markus Sorsa

Megaforce (Aavikkosoturit, 1982)

Ohjaaja:

• Hal Needham

elokuva arvostelu

Ohjaus: Hal Needham

Ei pidä pelästyä Thorn-Emin fixin takakannesta löytyvää "K.a. 16v." ‑merkintää, Megaforce sopii kaikille ihan pienille ipanoillekin. Paitsi jos he ovat tosikkoja, vakavissaan Megaforcea ei nimittäin katso se kuuluisa elävä erkkikään. Megaforce kuuluu niiden harvojen ja valittujen kasarihelmien joukkoon, jotka iskevät katsojaa päähän kuin tuore lahna. R.O.T.O.R. on toinen sellainen. Ne ovat elokuvia, joiden katsomisen jälkeen ei voi olla aivan varma ovatko ne tehty tosissaan vai parodiaksi.

"Maailmassa on niin paljon sotia" lauloi Pelle Miljoona aikanaan. Tämän on myös tajunnut Megaforcen nokkamies Ace Hunter (Spin Cityn Barry Bostwick). Hänelle se vaan merkitsee osapuilleen seuraavaa: "maailmassa on niin paljon sotia joissa voi pitää hauskaa." Megaforce on kansallisvaltioiden yläpuolella toimiva absoluuttista hyvää sotilasoperaatioiden muodossa tekevä organisaatio, jossa sotilaat edustavat kaikkia vapaita kansakuntia ja pukeutuvat tyköistuviin lycra-haalareihin.

Jossain päin maailmaa Henry Silvan johtamat kommunistit veivaavat dominoteoriaan pohjautuvalla taktiikalla pikkuvaltioita yksi toisensa perään oman ideologiansa alle. Seuraavana kohteena olevan kansakunnan uljaimmat sotilaat kenraali Byrne-White (Ritari Ässän Edward Mulhare) ja nätti eversti Zara tulevat vieraiksi Megaforcen salaiseen kallioon louhittuun päämajaan tähtäimessään estää Silvan vehkeilyt Megaforcen joukkojen avulla.

Komentaja Hunter suostuukin operaatioon ja alkaa valmistelu. Ainoan kuprun matkaan tuo eversti Zaran orastava feminismi, hän kun haluaa mukaan operaatioon. Hunter antaakin naikkosen suoriutua kaikista harjoitustehtävistä kiitettävin arvosanoin, ennen kuin kertoo tälle, ettei miehistön moraalin tähden voi ottaa naista mukaan operaatioon. Kuten kunnon feministi ikään, Zara ymmärtää tilanteen välittömästi ja tunnustaa ikuisen rakkautensa Hunterille. Lopun aikaa tämä supersotilas nähdäänkin vain heittelemässä lentosuukkoja Acen suuntaan...

Kirjasin tuon edellisen sattumuksen kokonaan, koska siitä mielestäni käy hyvin ilmi Megaforcen meno ja meininki. Vuosi oli 1982, ja se näkyy.

Jos haluaisi sanoa jotain syvällisempää Megaforcesta, voisi esimerkiksi ottaa esille koko järjestön toimintaperiaatteen: Megaforce tekee kirurgisia sotilasiskuja kehitysmaihin tukien "oikeassa" olevia hallituksia "väärää" ideologiaa edustavia vastaan. Ohjaaja Needham käyttää aikaa ja vaivaa monessa kohtaa näyttääkseen, miten kehitysmaalaiset sotilaat ehtivät ulos ajoneuvoista ja rakennuksista ennen kuin Megaforcen pommit iskevät. Yhtään Megaforcen sotilasta ei kaadu, yhdenkään vihulaisen kuolemaa ei näytetä. Megaforce järjestönä on samaan aikaan USA:lainen märkä uni siitä, miten YK:n pitäisi toimia ja etiäinen siitä, miten USA:laisten käymiä sotia on Megaforcen valmistumisesta lähtien televisioitu. Megaforcen moraali on rikkumaton: kaikkien vapaiden kansakuntien sotilaat ovat hitsautuneet yhdeksi teknologialtaan ylivoimaiseksi, valtiorajojen yläpuolella toimivaksi pikkupoikien sotaleikki-järjestöksi, joka omaan itsestäänselvään hyvä/paha käsitykseensä pohjautuen tuhoaa materiaalia muilla mantereilla.

Mutta ei kukaan Megaforcea tuon takia katso, eikä se edes pahemmin häiritse katsomista, koska koko elokuva on niin naurettavaa pelleilyä, että se tuottaa jokaisella katsomiskerralla ainoastaan perhanan hyvän mielen.

"Parhaimmillaan" Megaforce on Bostwickin ja Silvan yhteisissä kohtauksissa. Sellaista ylinäyttelemistä en muista koskaan nähneeni. Etenkin Silva on karmaisevan huono. Kuitenkin juuri Bostwick varastaa koko shown. Bostwickin näytteleminen tuntuu sukukalleuksissa asti. Siis tuntuu sillä tavalla kuin hullu apina ja humalainen hevonen koittaisivat varastaa katsojan persikoita ninjatekniikalla.

Selvää on, että Megaforce, kuten R.O.T.O.R.:kin on "vedetty yli". Sen kohderyhmänä olivat ilmeisesti pikkupojat, koska internetin syövereistä löytyy kuvia elokuvan ajoneuvojen mukaan tehdyistä pikkuautoista. Se on kuitenkin isolla budjetilla tehtyä action-elokuvaa. Tästä syntyy se perimmäinen ristiriita, joka tekee Megaforcesta niin erikoisen tapauksen. Siltä puuttuu lokero, johon se mukavasti mahtuisi. Paitsi tietysti tämä: Megaforce on nopeatempoinen ja pirullisen viihdyttävä kalkkuna.

Esa Linna

R.O.T.O.R. (R.O.T.O.R. Police Force, 1987)

Ohjaaja:

• Cullen Blaine

elokuva arvostelu

Ohjaus: Cullen Blaine

R.O.T.O.R (eli Robotic Officer Tactical Operation Research) on Dallasin poliisilaitoksen salassa pidettävä, kehittelyn alla oleva robottipoliisi, jonka perimmäisenä tarkoituksena on pelastaa yhteiskunta itse aiheuttamaltaan tuholta. Operaation ja "Tactical Operations Labin" päällikkönä toimii pitkänhuiskea ruutupaitaan, stetsoniin, bootseihin ja tyköistuviin farkkuihin pukeutuva ranchin omistaja Barrett Coldyron (cold iron, get it?), jonka silmälasivalinnat kruunaavat koko komeuden. Kantrin soidessa soundtrackilla Coldyron juottaa hevoselleen kahvia, syö porkkanaa ja pudistelee päätään ihmetellessään elämän ihanuutta. R.O.T.O.Rin rahoittajat painavat kuitenkin niskan päälle ja yhtäkkiä metallikytän täytyisi olla valmis kuudessakymmenessä päivässä, vaikka pelkästään prototyypin laskeminen liikkeelle veisi vuosia. Coldyron ajautuu riitoihin rahakirstun päällä istuvan senaattorin kanssa ja saa potkut, kun taas apulaisensa määrätään johtotehtäviin. Kaikki menee hirvittävällä tavalla vikaan, kun jivea puhuva intiaani-wannabe talonmies Shoeboogie(?) asettaa korvalappustereoidensa kuulokkeet R.O.T.O.Rin kammion päälle ja yllättävä sähköisku herättää keskeneräisen lainpuolustajan kohtauksessa, joka muistuttaa huvittavalla tavalla Rockyn heräämistä The Rocky Horror Picture Showssa. Tällä kertaa lasikammiota esittävästä heiluvasta pleksikuvusta nousee nahkaan pukeutunut, tanakka ja viiksekäs keski-ikäinen mies – joka on, uskokaa tai älkää, kohtalokas R.O.T.O.R.! Lienee tarpeetonta sanoakaan, että komea kansikuva lupaa vähän toista.

Disneyn suht koht (ja vähemmän) tunnetuissa piirretyissä mukana seilannut Cullen Blaine vastaa elokuvan ohjauksesta, joka on tyritty lähes jokaisessa kohtauksessa. Jo alkupuolella nähtävä ja lopetukseenkin liittyvä kohtaus ei sovi muihin elokuvan tapahtumiin mitenkään. Todennäköisesti tämä on ollut vaihtoehtoinen alku, joka on unohdettu lopulliseen versioon, tarkistamatta mitä käsikirjoituksessa oikeasti tapahtuu. Elokuvan alku lupaa kohtuullista budjettia tyylikkäällä ilmakuvauksella, mutta totuus paljastuu piakkoin karmaisevien lavasteiden ja uskomattoman huonojen näyttelijöiden päästessä vilauttelemaan taitojaan. Viimeistään Coldyronia esittävän Richard Gessweinin ilmestyminen ruutuun kirvoittaa sopivassa kaveriporukassa komean naurunremakan. Jos tämä mies ei pääse pukille, ei sitten kukaan. Toinen mieleen syöpyvä ilmestys on tohtori Steelea esittävä bodattu naisen irvikuva Jayne Smith, joka hirvittävällä tukkalaitteillaan, miehekkäällä olemuksellaan ja uskomattoman tyylittömällä garderobillaan ylittää jopa Gessweinin. Ohjaaja Blaine ei ole kuitenkaan luottanut Gessweinin ja kumppaneiden ääniin, vaan palkannut ääninäyttelijät erikseen. Voi vain kysyä miksi. Soundtrack on luku sinänsä – syntikkamusa on äärimmäisen lahjatonta, mutta saattaa sytyttää karmeudessaan ja soundiensa puolesta electronican hardcore-harrastajat.

Ilmeisesti R.O.T.O.R. ei ole runsaista, äärimmäisen noloista (mutta meitä roskan ystäviä ilahduttavista) vitseistä ja one‑linereista päätellen täysin vakavissaan tehty. Uskalletaanpa dialogissa heittää viittauksia jopa Terminatoriin ja R.O.T.O.Rin omaan pieneen budjettiin. Tekijöiden huumoria kuvastaa myös roolihenkilöiden nimeäminen tekijöidensä mukaan. Coldyronin assistentti on nimeltään Houghtaling, joka taas on ohjaaja Blainen aiemmin käyttämä pseudonyymi. Muitakin vastaavia tapauksia löytyy, mutta parempiakin bongaamisen arvoisia asioita R.O.T.O.R. on toki täynnä. Robottipoliisin voimakkuutta esittää kohtaus, jossa viiksimies kävelee salin läpi muovituoleja väistämättä. Tuolit estävät R.O.T.O.Rin eli "näyttelijä" Carroll Brandonin liikkumista niin, että kömpelön töksähtelevästä tuolien tönimisestä kasvaa yksi hervottomimmista hetkistä. Robokytän korvat taas eivät kestä auton tööttäystä, joka aiheuttaa muhevien viiksien alta paljastuvan tuskaisen irvistyksen ja liittyy loppuratkaisuun. Homoeroottista latausta löytyy taistelukohtauksesta, jossa bodattu parimetrinen viiksimies repii hihattoman paitansa nahkapukuisen ja niin ikään viiksekkään R.O.T.O.Rin edessä. Ennen kaksikon halausta edellä mainittu bodaaja lausuu kiihkeät sanat, jotka saavat vannoutuneen heteroelitistinkin housut pullottamaan: "Have a real man now, asshole!"

Jokseenkin käsittämättömäksi tapaukseksi muodostuvan R.O.T.O.Rin tekovuodeksi on lopputeksteissä merkitty 1988 ja useissa muissa lähteissä 1989, joten selvät RoboCop‑ ja Terminator-vaikutteet löytää tyhmempikin katsoja. Kaiken totaalisen ja sydäntä lämmittävän huonouden lisäksi elokuva yllättää loppuratkaisullaan. Koska dialogissa yritetään pureutua hyvin huonolla menestyksellä syvälle eettisiin kysymyksiin, repliikeistä tulee lähes kuolemattomia. Lopetetaan siis tämä ihastuneisuuden ja hämmentyneisyyden välimaastossa kirjoitettu arvostelu tohtori Steelen ohjeisiin, joita Coldyron voisi käyttää taistellakseen R.O.T.O.Ria vastaan, jos sattuisi ne vain ymmärtämään: "You will have to allow yourself to fail. Use your failure against him. Your failure, is his failure. Your weakness, is his weakness. Only then, can you do something."

Markus Sorsa

I predatori di Atlantide (Atlantiksen kostajat, 1983)

Ohjaaja:

• Ruggero Deodato

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ruggero Deodato

Atlantis, tuo tarunhohtoinen vajonnut manner on kiehtonut tarinankertojia jo antiikin Kreikan ajoista lähtien. Ja tähän pitkään kunniakkaiden bardien ketjuun halusi ilmeisesti liittää nimensä vuonna 1983 myös Ruggero Deodato, mainio italialainen elokuvataiteilija, joka parhaiten ihmislihaa riepovista alkuasukaseepoksistaan muistetaan. Leikki leikkinä, kyllähän Deodato kuuluu ihan siihen italo-ohjaajien eturiviin ja onkin pidettävä jonkinlaisena siunauksena sitä, että mies halusi urallaan tehdä tämän yhden sci‑fi‑toimintaelokuvankin. Nimittäin miehen filmografiaa tutkailemalla voi epäillä, että sci‑fi ei kuulunut miehen intresseihin. Niinpä siis jäimme ilman elokuvaa "Avaruuden viimeiset kannibaalit" (Vai onko Al Bradleyllä joku sen niminen kyhä?)

Eikä Atlantis Interceptorskaan tietenkään mikään avaruusodysseia ole, onpahan vaan tieteisfiktiivisellä jipolla maustettu rehti toimintapätkä. Hilpeät veikot Mike (Chris Connelly) ja Wash, joka uskonnollisuuteen herättyään haluaa kovasti kaikkien kutsuvan häntä nimellä Mohammed (Tony King) tekevät yhdessä Miamissa kidnappauskeikan, jonka palkkiorahoja miehet aikovat seilata tuhlaamaan Trinidadiin. Matkan varrella he sattumalta osuvat paikalle kun Amerikan salaisen palvelun tai vastaavan organisoima tiedemiesryhmä yrittää porauslautalta käsin nostaa merenpohjasta neuvostoliittolaista sukellusvenettä. Vaan eivät onnistu, Kurskin sijasta sedimentistä kohoaa Atlantis. Syntyvän tsunamin johdosta porauslautta kaatuu ja kaverusten on pelastettava tiedemiehet veneeseensä. Ja siitäpä alkaakin kovasti post-nuke maisemalta näyttävässä kaupungissa tapahtuva silmitön action-osuus vastustajina prätkäjengin tavoin käyttäytyvät atlantiksen asukit. Ja hyvä niin.

Atlantis Interceptors tuottaa joka kerralla allekirjoittaneelle niin paljon puhdasta lapsellista riemua, että mitään kovin kriittistä analyysiä tässä ei ole tarjolla. Se ei ole hyvä elokuva siksi, että se herättää ajatuksia, tai usuttaa katsojan puita halailemaan tai muuhun maailmaa parantavaan hippitoimintaan. Itse asiassa elokuvan ainoa message tuntuu olevan luokkaa: "tapa atlantislaisia tai tule tapetuksi". Eri kohdissa elokuvaa sekä söpö tiedenainen että mekaanisesti lahjakas professori pohtivat onko oikein lahdata vihulaisia hetkeä ennen kuin mossauttavat yhdeltä sellaiselta ajattelimet asfaltille. Arvatkaapa tuleeko epätodellinen tunne, kun katsoo itsensä George Hiltonin miettivän kaksi kertaa ampuako vai ei!

Kiitokset Atlantis Interceptorsin hyvyydestä pitää jakaa kolmelle taholle. Ensiksi on mainittava Tito Carpin jouheva käsikirjoitus. Tapahtumia riittää ja jokaiselle henkilölle on varattu riittävästi kirjallista lihaa luiden ympärille, että he tulevat katsojalle tutuiksi. Tässä tietenkin olennaisena osana on onnistunut roolijako, Deodato on löytänyt juuri oikeat naamat Carpin hahmoille. Etenkin pääpari Connelly/King on mainio ja jo mainittu rohkea veto pistää revolverisankari Hilton näyttelemään nelisilmäistä proffaa on jo itsessään nähtävyys. Kokonaisuuden kruununa kimaltelee kuitenkin Deodaton mainio ohjaus. Alusta loppuun tarina laukkaa eteenpäin kuin kiimainen hirvi. Deodato annostelee sopivasti kireää actionia ja syventävää suvantoa luoden erittäin tasapainoisen ja omaleimaisen kokonaisuuden. Sääli, ettei Ruggero sitten enää viitsinyt genren parissa työskennellä. Henkilökohtaisesti olisin mieluummin toivonut näkeväni "Atlantis Interceptors kakkosen" kuin vaikkapa karsean Body Countin.

Markus Sorsa

Colpi di luce (Tappava säde, 1985)

Ohjaaja:

• Enzo G. Castellari

elokuva arvostelu

Ohjaus: Enzo G. Castellari

Light Blastia ei kyllä parhaallakaan tahdolla voi kuvailla puhdasveriseksi sci‑fi‑elokuvaksi. Se on itse asiassa hyvinkin perinteinen toimintaleffa sci‑fi‑maustein, eli se sopinee myös sci‑fi‑rajoitteisille lukijoillemme. Toisaalta se on nimenomaan se pieni hyppysellinen tieteisfiktiota joka tekee Light Blastista niin unohtumattoman elämyksen. Eli: paikka tämänkertaisessa selektiossa on ehdottoman ansaittu.

Enzolle siirtyminen 80‑luvulle oli ilmeisesti hieman tuskattomampaa kuin monille muille aiempien vuosikymmenten italo-ohjaajille, sen verran saumattomasti miehen filmografia ohittaa tuon monille vaikean taitekohdan. Samaa lähdettä tarkastelemalla voisi ehkä myös väittää, että Light Blast on viimeinen todella mielenkiintoinen tuotos miehen mittavalla uralla. Tämä on toki subjektiivista ja pitkälti makuasia. Ajallisesti kuitenkin tuo 80‑luvun puoliväli alkoi jo olemaan Italialaiselle genre-elokuvalle joutsenlaulujen aikaa. Light Blastin erottaa niiden kirjavasta joukosta erityisesti se, ettei se kuulu aikakauden suosikkigenrejen (barbaarileffat ja postnuke-leffat) elokuviin. Katsojan onneksi Enzo on vielä tilannut musat De Angelisin veljeksiltä. Pojat ovat jälleen kerran onnistuneet mainiosti päivittäessään 70‑luku grooveaan 80‑luku soundeihin, etenkin kun Enzo ei ole säästellyt tiukkaa musaa vaativissa takaa-ajoissa.

Light Blast alkaa kahdella hyvin toteutetulla henkilöesittelyllä: ensin hullu tiedemies testaa uutta keksintöään tavaravaunussa bylsiviin teineihin. Sen jälkeen megaloistava toimintastara Erik Estrada suorittaa pizzan kotiinkuljetuksen alushoususillaan asiakkainaan panttivankeja pitävät rosmot. Eli ruumiita tulee kivasti jo ennen varsinaisen tarinan käynnistymistä.

Itse juoni on taas toissijainen asia ja toimii lähinnä viitekehyksenä ammuskelulle ja autoilla kaahaamiselle. Hullu tiedemies kiristää San Franciscon kaupungilta miljoonia taaloja huipputehokkaalla laserpyssyllään. Kaupunki on kitsas maksaja ja usuttaa parhaimman miehensä kimahtaneen proffan perään. Ei tarvitse omata tutkintoa teoreettisessa fysiikassa pystyäkseen kuvittelemaan miten tästä edetään the endiä kohti.

Light Blast lainaa sangen miellyttävällä tavalla Dirty Harrya: esimerkiksi jo Estradan esittelykohtaus sisältää rapeita reploja kuten: "Maggots like you make me like my job." Ja onhan jo koko rakenne (mielipuoli kiristää Friscon kaupunginisiä, tarvitaan liipasinherkkä kyttä hoitamaan homma kotiin) jollain kummalla tavalla tutun oloinen. Mutta kuten olen jo ennenkin todennut: joskus tutut ja turvalliset ratkaisut ovat ihan OK, etenkin kun pääasia on tuottaa varauksetonta iloa ennakkoluulottomalle katsojalle. Tämä ihmisryhmä ei siis edelleenkään sisällä tosikoita...

Hieno mauste sopassa ovat hilpeällä tavalla vanhentuneet efektit: siinä missä luodinreikiä simuloivat pössähdykset ovat asianmukaisia ja mukavan lihaisia, ovat lasersäteen eteen sulavat uhrit ehdottomasti viehättävän koomisia. Ja onhan se proffan laseri ihan helvetin hieno vilkkuvine valoineen ja äänitehosteineen.