Elämäsi top 10 elokuvat

Elokuvat on listattu oman elämän kronologisessa järjestyksessä. Kyse ei siis ole kymmenestä absoluuttisesti parhaasta elokuvasta, vaan kymmenestä aikoinaan suurimman vaikutuksen tehneestä.



Raiders of the Lost Ark (Steven Spielberg, 1981)

Lapsuuden suurin elokuvakokemus. Olin kuusivuotias kun MTV3 esitti tämän televisiossa. Muistan tarkkaan, sillä ala-aste alkoi juuri niihin aikoihin, ja jatko-osat piti katsoa nauhalta koska täytyi mennä nukkumaan aikaisin. Katsoin kaikkia trilogian elokuvia kasetilta niin monta kertaa, että jossain vaiheessa isä tuumasi homman olevan jo epätervettä ja nauhoitti kasetit yli. Sen jälkeen niitä haettiin sitten joka toinen viikonloppu vuokraamosta.



You Only Live Twice (Levis Gilbert, 1967)

Tämä oli ensikosketukseni Japaniin. Näin elokuvan noin 7-vuotiaana isän videonauhalta. Muistan katselleeni elokuvaa joskus myöhemmin ala-asteikäisenä ja tuumanneeni, että onpas ihmeellinen maa; joskus aikuisena menen vielä käymään siellä. Unohdin tosin Japanin myöhemmin ja 12-vuotiaana unelmoin USA:ssa asumisesta. Todellinen Japaniin hurahtaminen tapahtui Bounce ko galsin myötä vuosia myöhemmin. You Only Live Twice on kuitenkin yhä suosikki-Bondini, vaikka Goldfinger ja From Russia with Love ovatkin periaatteessa parempia elokuvia.



Blade Runner (Ridley Scott, 1982)

Elokuvan Director's Cut versio esitettiin maikkarilla kun oli 13-vuotias eli yläasteen ensimmäisellä luokalla. Muistan kuinka katsoin elokuvan nauhalta niin monta kertaa, että lopulta jätin sen kesken arviolta yhdeksännellä katselulla kun muistin joka kuvan ja repliikin ulkoa. Upea elokuva, jonka näkeminen 35-milliseltä jonain päivänä on yksi elämäni suurimpia haaveita.



Bounce ko gals (Masato Harada, 1997)

Tässä täytyy olla jotain ironiaa – tai ehkäpä vain rehellisyyttä – kun elinikäisen Japanihurahduksen synnyttänyt elokuva kertoo koulutyttöprostituutiosta. Kyseessä oli Nelosen R&A ‑sarjan televisioesitys, jota katsoin haltioituneena 14-vuotiaana. Japani oli jossain määrin tuttu Playstation-pelien kotimaana sekä muutamasta elokuvasta, mutta Bounce ko galsin sekoitus suurkaupungin modernia sykettä, aasialaisia tyttöjä ja eksoottista kulttuuria jossa oikea ja väärä sekoittuivat omituisella tavalla oli jotain aivan uutta suomalaisen pikkukaupungin pojalle. Nyt olen asunut Japanissa neljä vuotta ja tunnistan monia elokuvan kuvauspaikkoja koska ravaan itse samoja Shibuyan katuja (elokuvateatteriin, ei koulutyttöjen pikkuhousuja ostamaan).







Pulp Fiction (Quentin Tarantino, 1994)

Koetin tämän elokuvan näkemistä ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Yritys tyssäsi kuitenkin isän vastustukseen. Protestoin katselukieltoa selittämällä elokuvan olevan kielletty vain alle 12-vuotiailta, mutta isä sanoi minun erehtyneen. Ja oikeassa hän olikin: olin sekoittanut elokuvan Plump Fiction ‑nimiseen parodiaversioon, jonka videokasetin olin nähnyt Prismassa. Pulp Fictionion katselu onnistui seuraavan televisioesityksen yhteydessä 2001. Tuohon aikaan televisiossa oli otettu käyttöön K-15 leima kaikelle lapsilta kielletylle kamalle, ja olin sopivasti juuri täyttänyt 15-vuotta pari viikkoa aiemmin. En seuraavana päivänä pystynyt keskittymään koulussa mihinkään, kun odotin vain kotia pääsyä ja elokuvan katsomista uudelleen.



The Killer (John Woo, 1987)

Olin tullut 15-vuotiaana myös jossain määrin tietoiseksi, että idässä tehtäisi parempaa toimintaa kuin lännessä. Ensimmäinen hankinta oli luonnollisesti The Killer HK Videon kahden levyn ranskapainoksena huuto.netistä. Kokemus oli upea ja pidän elokuvaa edelleen yhtenä maailman parhaista elokuvista. Kahlasin samana vuonna muutkin Woon keskeiset honkkarit läpi. Muistan tunteneeni niiden jälkeen usean vuoden ajan syvää masennusta selaillessani videovuokraamojen Norris/Stallone-tarjontaa (toki opin myöhemmin jälleen nauttimaan niistäkin). Ja elokuvan ainoa oikea versiohan on Version Longue, jossa toiminta on paljon paremmin editoitua kuin normaaliversiossa ja mukana hienoja uusia kohtauksia!



Kill Bill Vol. 1 (Quentin Tarantino, 2003)

Olin snadisti alaikäinen elokuvan tullessa teattereihin, joten kasvatettiin kavereiden kanssa partaa muutaman viikon ajan ihan varmuuden vuoksi. Kokkolassa ei ollut esityksiä vielä ensi-illan aikaan, joten kaverien kanssa matkattiin Vaasaan. Myöhemmin elokuva tuli nähtyä myös Kokkolassa neljä kertaa uudestaan. Elokuvan Japani-DVD oli puolestaan ensimmäinen suoraan ulkomailta tilaamani levy. Se saapui samana päivänä, jolloin olin lähdössä luokkaretkelle Roomaan. Soitin kavereille, että leffa tuli, jos aloitetaan klo 18 niin ehditään katsoa ennen kuin lähden reissuun. Näin toki tehtiin ja elokuvan jälkeen suuntasin koulun pihalle venaamaan yöbussia Helsinki-Vantaalle. Elokuva toimi myös erinomaisena opastuksena genre-elokuvaan: tilaukseen lähtivät Shaw Brossit, Chibat, Lady Snowbloodit, Lone Wolfit, Thriller, Truck Turner ja luoja ties mitä muuta. Muutamia noista olin tosin ennättänyt hankkia jo aiemmin, mutta en muista tarkalleen mitä.



Sukeban Deka II: Legend of the Girl in the Iron Mask (1986)

Huijaan sen verran, että ujutan väliin yhden televisiosarjan. Koulutyttöjä, omaperäisiä toimintajaksoja sekä eeppisiä syntikkasävellyksiä yhdistäneet Sukeban Deka ‑sarjat olivat ammattikorkeaopiskeluaikojeni huikein löytö. Kaikki kolme sarjaa ovat upeita, mutta Legend of the Girl in the Iron Mask oli niistä ikimuistoisin. Muistan, kun posti toi yhden tilaamani DVD-setin aamulla kahdeksan maissa ja mietin, että pitäisikö mennä kouluun ranskan tunnille vai jäädä kotia katsomaan Sukeban Dekaa. Eihän siitä kouluun menosta mitään tullut. Ranskakin sai jäädä kesken muutamaa viikkoa myöhemmin.







Love Exposure (Sion Sono, 2008)

Tämä elokuva kosketti nuoren miehen sielua. Olin juuri rantautunut Japaniin ja DVD oli julkaistu hieman aiemmin. Poimin sen mukaani kaupasta ja kävelin saman tien ostamaan television elokuvan katselua varten. Jokunen päivä myöhemmin sylkäisin riisit pöydälle yliopiston ruokalassa kun kuulin meidän koulun oppilaan tulleen pidätetyksi tyttöjen pikkuhousujen salakuvauksesta. Tyyppi oli harjoittanut veikeää harrastustaan vastapäätä sijaitsevassa lukiossa (en tiedä miten mies oli sinne päässyt). Kuulin uutisesta kun vastapäätäni istuneet tytöt juttelivat siitä. Hei eivät olettaneet, että kaltaiseni ulkomaalainen ymmärtäisi tosatsun kaltaista erikoissanastoa, mutta totuus oli toista: Sonon elokuva oli opettanut.



Wolfguy: Enraged Lycanthrope (Kazuhiko Yamaguchi, 1975)

Sonny Chiban kaikkien aikojen riemastuttavin elokuva, jonka katsoin Tokiossa Sonny Chiba festivaalilla kolme kertaa samana päivänä. Ihmissusikaratea, salaisia laboratorioita, konepistooleja, psyykkisillä voimilla miehiä palasiksi repivä nainen... mieletöntä! Yksi katsoja tuli itse asiassa mielisairaaksi elokuvan lopussa ja poistui salista mielipuolisesti nauraen ja henkeään haukkoen. Kokemusta paransi entisestään mahtava festivaalikokemus julisteineen kaikkineen sekä tietenkin Chiban tapaaminen (mikä todellisuudessa tapahtui kyllä eri päivänä, mutta kokonaisuus on fuusioitunut mielessä yhdeksi ikimuistoiseksi klimpiksi). Mahtavaa, että vielä aikuisiällä syntyy tällaisia kokemuksia.

Nyt tuli mietittyä asiaa kun näin Love Exposuren. Siitä unohtumattomasta neljän tunnin kokemuksesta tulikin uusi into katsella leffoja, lista varmaan muuttuu pian ;) En pysty listaa tekemään "parhaista" leffoista, enemmän niistä mitkä ovat jääneet tai mitkä juuri nyt tulevat mieleen

The Killer (John Woo)
Love Exposure (Sion Sono)
ChungKing Express (Wong Kar-Wai)
Blade Runner (Ridley Scott)
Hardware (Richard Stanley)
Kolme väriä: Sininen (Krzysztof Kieślowski)
El Topo (Alejandro Jodorowsky)
Melancholia (Lars von Trier)
Profondo Rosso (Dario Argento)
Brazil (Terry Gilliam)

Päivitetään vastaamaan tämän hetken tuntemuksia, vaikka referointi kymmeneen tuntuu lähes yhtä typerryttävältä kuin mahdottomaltakin. Listalle nostettujen välittömät vaikutukset on henkilökohtaisella tasolla kuitenkin niin kiistattomia, että yhdenkin pois rajaaminen tuntuisi itsepetokselta. Alleviivaa sekin, ettei nyky elokuvista oikeastaan yksikään ole onnistunut voittamaan allekirjoittanutta puolelleen siinä määrin, kuin mihin nyt mainituista liki jokainen jo perussävyltään yhä yltää, vaikka esimerkiksi The Revenant'n kaltainen poikkeusyksilö on monellakin tapaa mielestäni erinomainen esimerkki edukseen erottuvasta elokuvallisesta kerronnasta paskan harmaan valtavirtausvan keskellä.

Laajempi analysointi kysyy aivosoluja aivan liikaa, jotta kaiken vähääkään oleellisen jaksaisi erikseen tähän hätään summata, joten nimet puhukoot puolestaan.





2001: A Space Odyssey – Avaruusseikkailu 2001 (1968)

Ai no korîda – Aistien valtakunta (1976)

Alien – Kahdeksas matkustaja (1979)

Apocalypse Now – Ilmestyskija. Nyt. (1979) Laajennettu versio

City Lights – Kaupungin valot (1931)

Dances With Wolves – Tanssii susien kanssa (1990) Laajennettu versio

Once Upon a Time in America – Suuri gangsterisota (1984)

Taxi Driver – Taksikuski (1976)

The Thing – 'Se' jostakin (1982)

The Wild Bunch – Hurja joukko (1969)