Stand-up

Russell Brand petrasi! Doing Life – Live (2007) on mielestäni koherentimpi, taitavampi ja selkeämpi setti kuin tuo aiempana mainitsemani vuoden 2006 Live. Tunnin mittainen setti meinasi alkaa tosissaan harmittamaan jo alussa, kun Brand alkoi lukea taas sitä kirottua sanomalehteään ja kommentoida joka lausetta vuoronperään. Mutta sen jälkeen show saa oikeinkin mukavat siivet, ja äijän verbaalista ulosannista paistaa huoliteltu älykkyys sen verran läpi, ettei hänelle vihainen voi olla. Kovin ajattomia toki tämänkertaisetkaan jutut eivät kaikki ole, ja nuo musiikkipalkintogaala-turinansa mies saisi jättää pois. Tekstittämättömyys ei tällä kertaa päässyt haittaamaan muuten kuin tuossa alun sanomalehtikatsauksessa.



Mutta Channel 4:lle tekemästään Russell Brand's Ponderland (2007) ‑sarjasta kannattaa ehkä aloittaa miehen tuotantoon tutustuminen. Ykköskauden dvd löytyy Brandin Menage A Trois ‑boksista. Osia on kuusi, ja jokaisessa Brand pohtii studioyleisön edessä eri aiheita, mm. lapsia, tiedettä ja lomailua. Sarja on toimiva yhdistelmä räävitöntä stand-upia ja täysin pimeitä brittiläisiä dokumentti- ja tietoiskupätkiä takavuosilta. Ja niiden kommentoinnissa Brand onnistuukin todella hyvin, toisin kuin sanomalehtipuolella. Myös dvd-extrojen poistetut jutut ovat ihan kunnollista kamaa.



Edit: Ponderlandin kakkoskausi on myös ihan näppärää settiä, muttei yllä aivan samaan terävyyteen kuin ykkönen. Konseptia ei onneksi lähdetty venyttämään tämän pidemmälle (näillä näkymin). Jos tämä tulee joskus Suomeen, nimi pitäisi suomentaa "Pähkinäsaareksi".



Brandille voisi ehkä tehdä hyvää sijoittaa esiintymisiinsä jonkinasteisinsa nyansseja: tällaisenaan äijä huutaa ja riehuu täysillä koko ajan, mistä syntyy väkisinkin kuulijalle ähky. Häntä on raskasta kuunnella, mutta onneksi sentään ainakin jossain määrin palkitsevaa. Jotenkin tuntuu, että Brand on vielä hieman kehitysvaiheessa, ehkä myös hieman hakoteillä ironisen(?) seksikkään julkisuuskuvansa kanssa. No, tarkennusta myöhemmin, kun katson nuo pari uusinta settiä päivänä jonain.

Billy Connollyn Live in London 2010 ‑tallenne on hyvä Connollyyn tutustumis ‑setti, sillä siinä tarjolla ovat myös brittitekstitykset. Superpapan esitys on varmaotteinen ja tasaisen herkullinen. Äijä on kyllä semmoisessa vedossa, että mainioita settejä on varmasti luvassa tulevinakin vuosina. An Audience With Billy Connolly, brittiläisen LWT:n estradiviihdeohjelman 50-minuuttinen jakso vuodelta 1985, oli myös sisällöltään ihan ok, mutta ohjelman toteutus onnistui risomaan. Connollyn yleisö on täynnä julkimoita, joita esittäviä inserttejä on ollut pakko ängetä mukaan joka kymmenes sekunti. Heistä joka toinen kuikuilee sivuille aivan kuin varmistaakseen, kuvataanko heitä, tai kuuluuko ylipäätään nauraa. Jotkut ovat selvästi pihalla Connollyn jutuista, ja heidän pärstiään on noloa katsoa ihan vain sen parinkin sekunnin ajan. Feikki gaalailtamaisuus paistaa liikaa läpi, jotta tästä pystyisi nauttimaan kunnolla ja spontaanisti.



Live 2002 on Dublin-painotteinen läpileikkaus Connollyn Britannian kiertueelta. Best of ‑mosaiikkimaisuus ei pääse häiritsemään, vaikka ehkäpä tätä olisi jonkin verran lyhentää voinut. Tekstitysten puute harmitti jälleen: aikamoinen lingvistinen rytmiekspertti saa kyllä olla, jos Connollyn ulosannista täydellä ymmärryksellä selviää ilman apuja. Tämänkertainen connollyismi oli tavallaan semmoista peruskamaa hyvässä ja pahassa: Dublinin keikan aloitus tuntuu jotenkin nahkealta kaupankäyntireissu- ja 60-luku ‑muisteloineen. Lisäksi suht maalaillen kerrotut vitsit, anekdootit ja källit eivät välttämättä kestä useampaa katselu-/kuuntelukertaa. Voi myös olla, että tämän kohdalla odotti alitajuisesti pisteliästä 9/11 ‑kantaaottavuutta, jonka mies lie tietoisesti karsinut pois. Semmoinen revittelevä kolmosvaihde, joka parhaista seteistä löytyy, puuttuu näiltä keikkatallenteilta, ja käteen jää hiukan liiankin mukavaa observaatiota.



Samalla lätyllä julkaistut Billy Connolly Bites Yer Bum (1981) ja Handpicked By Billy (1982) menivätkin sitten suht suvereenisti yli hilseen, vaikka kuinka koetti siristellä korvia. Sen verran oli taakia Connollyn skottimurre, ja kun ei tietenkään minkään valtakunnan tekstityksiä ollut, niin silkka kuullunymmärtämis-itsemurhahan tämä oli. Väittäisin silti, että nämä setit osoittavat Connollyn humorismin olevan vielä hieman hakusessa: hänellä on edelleen toinen jalka folk-laulajuuden puolella, ja ensinmainittu setti päättyy musiikkiesityksiin (, jotka toki ovat suht huikeita). Tietenkään musiikki ei ole pahaksi stand-upin puolella, kun muistetaan esim. nimet Sam Kinison ja Tim Minchin. Mutta huumoripuolella tämä varhais-Connolly on suht kertanauruilla kuitattu, Jeesuksen ja Juudaksen jälkeläisen näköinen vitsinkertoja. Ulosannin rytmityksessäkin on mielestäni parantamisen varaa. Kun yhteen pieneen, pöljään punchlineen päättyvää vitsiä alustetaan, kaulitaan ja käännetään kymmenen minuuttia, alkaa se Connollyn ajoittainen itselleen nauraminenkin jopa ärsyttää. Mutta kokonaisuutena mainioita, aikoinaan oikeinkin uskaliaita kuriositeetteja ovat nämä show't. Harmi vain, että niitä tekstityksiä olisi nyt tarvittu todella aikuisten oikeasti. Suosittelen siis näin varauksin.



Edellisten kanssa samaan kastiin niputtuu Billy and Albert (1987), joka on Connollyn ensimmäisen maailmankiertueen huipentuma Royal Albert Hallissa. Nopeatempoisempaan ja selkeämpään nyky-Connollyyn on edelleen matkaa, mutta onhan tämä hyvä esimerkki 80-luvun härskistä "äärihuumorista", joka on takuulla suututtanut ja kohahduttanut aikoinaan samalla, kun täällä päin on vielä tyydytty spedeilemään. 2010-luvun jälkiviisastelunäkökulmasta huumori on kuitenkin semmoista hieman yksitasoista peruskauraa, jonka sekaan kaipaisi enemmän pisteliästä älyä, joka nostaisi uudelleenkatseluarvoa. Eli ei olisi tiivistäminen taaskaan ollut pahitteeksi. Masturboinnista, seksistä ja kondomeista toki puhutaan, mutta rutiinien kestoihin nähden kovin heppoisin ja laahaavin eväin. Mukana on jopa häkellyttävän vitsimäistä, muilta kuultua kamaa: tuskinpa Connelly sitä "Opaskoiraa päänsä yläpuolella heiluttava ympärilleen katseleva sokea" ‑juttua on keksinyt?

Jotenkin tietty olisi toivonut, että Connolly olisi pitänyt banjonsa ja autoharppunsa seteissään: nyttemmin noita hypnoottisia, tilan täyttäviä soittimia ei enää ole Connellyn esityksissä kuultu. Hiukan sääli, sillä äijä on todella hyvä muusikko.



One Night Stand Down Under vuodelta 1999 on napakka 40-minuuttinen, hyvä esimerkki hauskasti heittelehtivästä nyky-Connollystä. Tekstittämättömyyskään ei pääse hirveämmin nyt haittaamaan. Eihän tässä mitään kovin ikimuistoisia rutiineja viljellä, ja jutunkerrontaan tämäkin lipeää, mutta jossain määrin Australian Brisbanessa tallennettu keikka jäi mieleen positiivisella tavalla perusviihdyttävänä, Connolly-noviiseillekin soveltuvana settinä. Ainoa outo miinus liittyi dvd-julkaisuun. Kannessa lupailtu 50-minuuttinen Best of the Rest ‑kokoelmaclipshow ei löytynyt ainakaan meikäläisen kiekolta.

On ehkä kornia käyttää nykyään neljäkakkosia hullun lailla pinkovan

Eddie Izzardin viimeisen näkemättömän setin katselusta määritelmää "maratonin päätös", mutta se kuitenkin koitti kohdallani Stripped-dvd:n (2009) katsomisen myötä. Valveutuneimmat lienevätkin tämän show'n nähneet ihan livenä Suomessa. Onneksi vuodelle 2013 on luvassa lisää herkkua Force Majeure ‑kiertueen muodossa, ja Suomessakin mies on luvannut koukata. 11.4.2013 kalentereihin mustekynällä, eikö niin!



Izzardissa ei ole merkkiäkään väsähtämisestä. Pikemminkin Stripped on Izzardin uran 100-minuuttinen kulminaatiopiste, ja ainakin jokin vaihe hänen kultakaudestaan. Toki hänellä on Stripped-keikkaa kahdeksan kuukauden verran takana, kun tämä dvd on tallennettu, joten lähes yli-inhimillinen hioutuneisuus ei lie ihme. Mainittakoon, että Stripped-kiertue jatkui tämänkin jälkeen, yhteensä kaksi vuotta. Että taitaapi Izzard olla mieleltään pitkänmatkanjuoksija jokaisella osaamisalueellaan. Ja kyllähän jotain kestävyydestä kertoo myös se, että mies jaksaa naurattaa suurin piirtein kaksi kertaa kauemmin kuin mitä katsoja jaksaa nauraa. Itse ainakin väsähdin jo kolmen vartin kohdalla...



Stripped on Izzardin Se Setti, jossa koherenssi, sopiva häröily, mimiikka, sketsimäisyys, kritiikki sekä tähän asti hieman turhankin pidättynyt montypythonismi muodostavat hienon synteesin, jonka kruunaa upea, aiempia teemoja vaikuttavasti yhteen kurova lopetus. Izzardin henkeäsalpaava luento maailman ja ihmiskunnan historiasta menee heittämällä stand-up ‑settien TOP-5:eeni. Viimeistään tämä setti tekee selväksi, että kyllä tämä mies "kadonnut Python" on.

Ja eilen sitten tuli katsottua viimeinen näkemätön

Jimmy Carrin dvd. "Telling Jokes" oli perus-Carria mielestäni hyvässä mielessä, sillä niitä ajoittaisia rankistelun puolelle karkaavia ylilyöntejä myrkkyhuumorin puolelle ei tapahdu, hecklaajille piruilu on uskomattoman napakkaa, ja muutenkin tämä on kouluesimerkki siitä, miten yleisö pidetään hallussa. Tämä ja punakantinen "In Concert" voisivat mielestäni olla perusvarmimmat ja täten myös noviiseille suositeltavimmat Carr-setit. Jälkeenmainitun annoin just tunti sitten lahjaksi USA:ssa asuvalle ystävälleni, sillä mentaliteetilla että jos joku Louis C.K. on mielestänne häpeilemättömyyden huippu, niin tsekatkaapa tämä herra.

Lisa Lampanellin "Take It Like A Man" ‑setti mykisti ainakin minut. Lampanelli on paitsi paras vastaani tullut naispuolinen stand-up ‑koomikko, myös elävä todiste siitä, miten eri levelillä rapakon takana ollaan satiirin ja ironian ymmärtämisen suhteen kuin täällä hysteerisessä puoliryssälässä. Yleisöään pikkusormensa ympärillä aivan suvereenisti pyörittelevä eukko voittaa ronskiudessaan jopa Jimmy Carrin, mutta kääntää varsinaissuomalaistyyppisen rääväsuisuutensa kauniiksi elegiaksi tasa-arvon puolesta.



Katsokaa ihmeessä:

http://www.youtube.com/watch?v=X4cBeYAa33I

On aika raportoida

Umbilical Brothers ‑aussiduosta, joka ehti taannoin heittää yhteensä kolme keikkaa Helsingissä ja Tampereella. Miesten show on ainutkertainen yhdistelmä täydellistä kehonhallintaa, mimiikkaa, imitointia, äänipelleilyä, huippuunsa rytmitettyä komiikkaa, stand-upia yms. Heidän dvd-saatavuutensa on ollut pitkään aussi-tilauskaman varassa, mutta nyt löytyi cdonilta Speedmouse-setti seitsemällä eurolla, mikä vinkkinäkin kerrottakoon.



Speedmouse(kin) panee täysin sanattomaksi. Moni täällä päin YouTuben kautta legendaarisiksi muodostuneista rutiineista nähdään, ja mukana on myös avustajana toimiva pelottava klowni Roadie. Pienet suvannot antaa anteeksi mukisematta, koska kenenkään fysiikka ja keskittymiskyky eivät haldaisi puoltatoista tuntia yhtäjaksoisesti mm. kaukosäädin-, hissifantasiamaailma- ja sermirutiinien kaltaisia timanteiksi hiottuja pieniä ihmeitä. Vastaavaa live-estradiviihdettä on taidettu nähdä viimeksi Marx-veljeksien toimesta?



Muutama f-sana kuullaan, mutta silti tämä on käytännössä mitä parhainta koko perheenkin viihdettä.



Näillä on hyvä alkaa:

Remote Control

Changing the Battery

Jimy Carrin Stand Up ‑dvd on tasavarma Carr-tuote. Itse setti ei ole parhaasta, viiltävimmästä päästä, eikä tätä välttämättä kannata ensimmäisenä Carrin settinä katsoa, mutta keskinkertaisimmillaankin mies on mainio ja hyllyynjätön arvoinen. Alkupuolella näyttäisi olevan jopa hieman hankaluuksia päästä vauhtiin, minkä vaikutelmaa tukevat jotenkin kömpelöt leikkaukset: on kuin vähän sieltä sun täältä olisi editoitu pois jotain vaisumpia pätkiä. Mutta extrat ovat erittäin mielenkiintoisia, etenkin Carrin masinoiman Comedy Idol ‑kilpailun dokkari.

Eddie Izzard kävi toissapäivänä 11.4. Helsingissä. Koko netti on ollut aiheesta täysin hiljaa, mikä on täysin veretseisauttavaa. Kuin koko keikkaa ei olisi ollut. Kai se oli? Kävikö teistä Elitisteistä kukaan katsomassa? Millaista matskua tämä uusin setti oli? Löytyikö Suomelle lokalisoitua irtoläppää tms. mukavaa?

Mutta että HS:kin on jättänyt huomiotta maailman parhaan elossaolevan stand-upperin visiitin. Ja blogistit, missä raporttinsa? On yksinkertaisesti väärin ja huolestuttavaa, että netin suomenkieliset kolkat ovat vain täynnä keskoskaappimärinää, eikä Izzardin Helsingin-keikasta näy sanaakaan! On aika sanoa että helvetti.

Olet väärässä. Hesari noteerasi ja arvosteli.

Okei, lähestymiseni oli fakkiintuneesti rajoittunut HS.fi:n julkiselle puolelle, jossa keikkaraporttia ei näkynyt, vaikka olisi ehdottomasti ansainnut. Ja jos nyt sitten on tuollakin, niin hyvin on piilotettu. Kiitos linkistä, ja happy end.

Näyttää vähän siltä, ettei joku oikein ollut sisäistänyt tuota heckling-kulttuuria. Mutta minkäs teet, kun kaikki muukin huumoriin liittyvä tulee tänne sata vuotta jälkijunassa.

Vai tuleeko? Paukutusjengi on nimittäin sangen lupaava kvartetti. Toivottavasti olisi kunnon carlinistis-hicksiläinen kiila noiden kaikkien turhauttavan korrektien kebabeläin-vitsiniekkojemme dynastiaan. Tsekatkaapa ja raportoikaa jos voitte, itsekin koetan.

Pan Visionin suomistandup-dvd:t ovat pudonneet mukavaan vitosen hintaluokkaan, ja pakkohan nuo paukutusjengiläisten setit oli tsekata. Ja eiköhän ainakin näiden Teemu Vesterisen ja Anders Heleniuksen näyttöjen perusteella kotimainen stand-up ole menossa oikeinkin mukavaan suuntaan. Vesterinen on luonteva, keskisuomalaistyyppinen konekiväärispiikkeri, ja Helenius taas rytmitajuisempi, pokkanaamaisempi esiintyjä. X-sukupolven puhe-esiintyjille harmillisen tyypillinen englannin kielen viljely onnistui molemmilla häiritsemään hieman, muttei häiritsevästi. Myös poliittisella kentällä käydään, ja tuota puolta voisin kuvitella korostettavan nykyisillä Paukutusjengi-keikoilla. Vesterisen yhteiskuntakritiikki on aavistuksen terävämpää, ja Helenius taas loistaa enemmän yksilötasolla, mm. perhe(helvetti)jutuissaan: onhan mies neljän lapsen isä. Helenius onnistuu myös naurattamaan kuluneissakin aiheissa (pilvenpoltto, suomenruotsalaisuus), mikä on huomionarvoinen saavutus.

Yleisön joukossa näkyviä hieman nihkeäilmeisiä nuorempia naisia oli ilo bongailla kummankin setin yhteydessä (Manala, Helsinki, 2010-2011). Siitäs saavat, mokomat kebabeläin-läppiin viime vuosina ehdollistuneet lampaat!

En usko, että nämä kaverit ovat tässä parin-kolmen vuoden aikana ainakaan huonompaan suuntaan kehittyneet. Tuli hyvä mieli. Suomi tarvitsee näitä jätkiä.

Eddie Izzardin viime vuoden Force Majeure ‑kiertueen dvd:tä on liikkeellä ainakin Anttiloissa 10 €uron hintaan. Totutun kiitettävää Izzardia Lontoossa mega-areenayleisön edessä on tämä setti. Vaikka tiivistysvaraa onkin, pitkästymään ei pääse. Poliittiset sivallukset miehellä ovat nautittavia, eikä auta kuin toivoa, että mies nähtäisiin tulevaisuudessa EU-politiikassa, mihin suuntaan hän on osoittanut orastavaa kiinnostusta ainakin riviensä väleissä. Häsläämiseksi äityvä loppukiteytys ei ole läheskään niin onnistunut kuin Strippedissä, mutta mukana on sen verran vahvaa kamaa niin riittävällä frekvenssillä, ettei voi kuin ihmetellä ja sementoida Izzard kakkoseksi omalle toplistalle George Carlinin jälkeen. Näin pitkälle hiottu sanailu on peräti jumalallista taidetta.

Vasta nyt tuli tutustuttua Tim Minchiniin Ready for This? ‑dvd:n myötä. Enkä tiedä, olisiko kannattanut nytkään, sillä taidanpa huomenna viedä omat pianoni kaniin ja lopettaa säälittävät pimputteluni. Vaikka tässäkin 115-minuuttisessa oli suvantonsa, en voinut muuta kuin haukkoa henkeä. Ei Minchinistä oikein voi sanoa muuta kuin että stand-upin Prince ja Liberace two-in-one. Neljän tähden stand-up, viiden tähden musat.

EDIT 9.4.: Minchinin kaksi ja puolituntinen Royal Albert Hall ‑keikka Heritage Orchestran kanssa onkin sitten vielä perkeleenmoisempaa settiä, jonka myötä olen totaalimyyty, alun puheosuuksien kangertelusta huolimatta. Keikkana menee kyllä silmissäni ihan tuohon Brown Apollossa – Beatles katolla ‑klassikkokastiin saakka. Vaikuttavaa on myös se, miten onnistuneesti Minchin hallitsee myös herkistymisen ja vakavoitumisen. Hyvä koomikko ei ole klovni. White Wine in the Sun on oikeasti kaikkien aikojen parhaita joululauluja, Minchinille samaa kuin mitä Diktaattorin loppupuhe on Chaplinille.

Eipä stand-upilla ole tänä päivänä hätää, riepoteltavaa pöljyyttä kun velloo zeitgeistissä vaikka kuinka, pelottavassakin määrin. Skotti Frankie Boyle on ottanut taitavasti haltuunsa vittuilun, nihilismin ja sysimustuuden tontit, ja ainakin ensinmainittu on tällaiselle varsinaissuomalaiselle kovasti kotoisaa hihiteltävää. The Last Days of Sodom (2012) tekee varsin lyhyessä ajassa selväksi, mistä Boylessa on kyse. Eturivissä istujat eivät joko sitä ole tienneet, tai sitten ovat hulluja uskalikkoja.


Boylen hallittu mustuus tavoittaa sen, mitä depiksestä kärsineen George Carlinin "Life is Worth Losing" (2005) hakee, synnyttäen tärkeää herättelyä siitä, millaisissa mujuissa lajimme liikkuu tietoyhteiskunnista sun muista huolimatta. Lontoon paralympialaiset ovat saaneet Boylen käsittelemään vammaisia silmiinpistävän paljon, seurauksena umpitanakkaa settiä, jonka kohteena tietenkin oikeasti on tekopyhä jeesustelumme. Eikä mielleyhtymiä maestro Hicksiinkään kerta kaikkiaan voi välttää, viimeistään goatboy-henkisen "Michael Jackson's Childrens' Hospital"-rutiinin kohdalla.

Materiaali on tällaisen skandipaskiaisen silmin aavistuksen liikaa brittiläisiin julkkiksiin ja ajankohtaisuuksiin sidottua, mutta niille yleismaailmallisemmille oivalluksille nauraakin sitten defenssikyyneleet silmissä. Hiukan väkinäinen naureskelu myös särähti, mutta mies on imagonsa hionut, ja sillä selvä. Näitä boyleja on oltava, ja heitä tarvitaan vuosi vuodelta enemmän. Miksi ihmeessä minun pitäisi vammailla hedbergien tahtiin, kun on näin tarkkanäköistä järkistanduppia tarjolla?

Ja pakkohan se oli testata, tuleeko Frankie Boyle ‑saturaatio, kun katsoo miehen keskeisimmän tuotannon verraten haipakkaasti. Frankie Boyle Live (2008) taitaa olla se sopivin setti aloittaa Boyleen tutustuminen, kas kun aiheet ovat jonkin verran yleismaailmallisempia kuin edellä mainitussa The Last Days of Sodomissa. Skotti on hionut eturiviläisille vittuilut aivan tappiin saakka, ja tulos panee tällaisen varsinaissuomalaisenkin paikoin punastelemaan, mikä on jo kosolti. Parhaat oivallukset ksylofoneineen, kissankynsiamuletteineen kaikkineen tulevat naurattamaan loppuikäni.

Miehen Channel 4:lle tekemä sketsisarja Frankie Boyle's Tramadol Nights (2010) osoittaa kuitenkin Boylen tyylin suuren haavoittuvaisuuden. Toista kautta ei tehty varmasti hyvistä syistä. Ongelmallisuuden keskiössä ei ole sensuuri, vaan toisto. Rankkaa, tusinoittain defenssinauruja takaavaa meininkihän on, mutta kun seilaillaan suurin piirtein kolmen aihepiirin väliä vieläpä usein häkellyttävän ylipitkin ja yksitotisin sketsein ja kovasti karismattomin kanssanäyttelijöin, Se Sama alkaa nyrpistyttää nenää jossain kolmosjakson paikkeilla. Se, joka toimii stand-up ‑setissä kerrottuna, ei välttämättä toimi silmien eteen läväistynä: harryenfieldistinen lad-komiikan rajahan siinä ylittyy. Suurimpana virheliikkeenä näen huumehuumorin, joka jää lähes aina epähauskaksi. Mutta Boylen stand-up on silti täyttä kuningaskamaa, joskin siitä suuri osa löytyy loisteliaasta If I Could Reach Out Through Your TV and Strangle You, I Would (2010) ‑setistä. Ehkäpä jättäisin Tramadol Nightsin Boyle-katselulistan loppuun, mikäli mustan huumorin kisakestävyyttä ja pcp-läppien toisteisuussietokykyä riittää.

Mutta stand-upin tontilla saturaatiota ei tullut, nälkä jäi! Innolla jään odottamaan Hurt Like You've Never Been Loved (2016) ‑setin näkemistä. Toistaiseksi yksinoikeudella Netflixissä on tuo. Saako Boyle tiristettyä rehellisestä kyynisyydestään vielä tehoja? Miksei, en epäile. Dvd-extroista saatamme nähdä, miten pirun paljon duunia äijä on tehnyt ja tekee kiertueidensa eteen testiyleisöitse ja harjoituskeikoitse: ei moista leipääntyneenä ja väsyneenä autopilotilla suoritella. Ihailen. Ja suosittelen ainakin yhden setin katsomista, Frankie Boylen epämiellyttävä totuus on musta kuin Samuel L. Jacksonin rectum.