Stand-up

Chris Rockin

Bigger and Blacker vuodelta 1999 on hienolla tavalla lähes ajatonta. Bill Clintonin puimiseen ei jämähdetä, ja pornovideorutiinissa voi VHS:t aivan hyvin halutessaan mieltää DVD:iksi tai BR:iksi. Tasaisen tappavasta 65-minuuttisesta Apollo Theatressa ei ole mitään huonoa sanottavaa, Rock pakottaa armottomaan tehosekoittimeensa taas kerran miehet ja naiset, mustat ja valkoiset.



Toki näitä hemmetinmoisia, spektaakkelinomaisia massahurmos-settejä seuratessa tulee väkisinkin kaipuu nähdä välillä jotain intiimimpää kamaa. Eli jos nyt ihan puristeja ollaan, niin ei tämäkään totaalipuhdasta stand-upia ole. DJ on lämmittänyt yleisön valmiiksi, alkoholiakin lie tarjottu, ja Rock saa tulla niin valmiiksikatettuun pöytään, eikä äijän tarvitsisi tehdä oikeastaan mitään: hysteriaan kiihotettu yleisö nauraisi silti. Mahtaakohan näissä joissakin suuremmissa stand-up ‑tilaisuuksissa olla myös hecklaaminen peräti kielletty: sen verta epäilyttävän kiltisti tyytyy nauramaan tuo mustanpuhuva yleisö?



Yksi erittäin hämmentävä piirre tässä oli, taisi olla myös tuossa aiemmin katsomassani Rockin setissä. Eli yleisön joukossa on jokin ihme peeloporukka, joka ääntelee melkein joka väliin äärityperällä tavalla apinamaisesti, kunnes onneksi väsähtää edes hieman puoleenväliin mennessä. Toivon, että kyse on jostain mustien perustellusta sisäpiirijutusta, sillä tuo vähämielinen saundi sisältää ainakin täällä päin maailmaa merkityksiä, jotka tökkivät väkisinkin aivojen vitutusrauhasia. Kuulostaa nimittäin ihan siltä, että bussilastillinen skinipuupäitä olisi eksynyt kantrikonserttireissullaan Rockin keikalle, jota he sitten parhaansa mukaan yrittävät pilata "apinoimalla" Rockia. Jos hän vaivautuu joskus Suomeen keikalle, häntä kannattaa valistaa, että jos suomalaisyleisöstä alkaa kuulua samanlaista ölähtelyä, niin kannattaa suosiolla loukkaantua ja jättää keikka kesken.

Ja tietysti päälle vielä Rockin

Kill The Messenger vuodelta 2008. Setti on kooste New Yorkin, Johannesburgin ja Lontoon keikoista, paikkojen välillä pompitaan jatkuvasti, mikä ei tietenkään sanomaa haittaa: eiköhän stand-upissa montaasi ole suht toissijaista. Valmiisiin kattauksiinhan Rock näilläkin keikoilla taas tulee, ja yleisömassoja kun katsoo, niin kyllä äijä näyttää olevan todellinen superstara. Mutta siinä, että Chris Rock on superstara, ei ole mitään pahaa, päin vastoin. Täyttä, tinkimätöntä asiaahan tämäkin 70-minuuttinen on. Ihan samanlaista täystykitystä ei ole kuin takavuosien vedoissa, muttei se haittaa, koska tykkien latauksien tilkkeinä tuppaa olemaan silkkaa viisautta. Jollain tavalla toki toivoisi, että Barack Obamaa hehkuttava (yllätys yllätys!) mies olisi tehnyt tämän settinsä nyt: hänen näkemyksensä siitä, miten musta pressa on hoitanut hommansa, olisivat varmasti mielenkiintoisia. Tuskin maltan odottaa seuraavaa HBO-spessua...



Setti käy myös amerikkalaisen sananvapauden oppitunnista. Esimerkiksi siitä, miten Rock kivittää George W.Bushia, oman maansa presidenttiä, voitaisiin täälläkin ottaa melkolailla onkeen. Muttei oteta kuin nokkiin vaan! Parodia, satiiri, sarkasmi, ironia ja niiden myötä laajempi sananvapaus pitäisi meidän oppia nimenomaan angloamerikkalaisilta. Meidän, jotka suurinpiirtein passitamme linnaan heidät, jotka heitämme vitsin paikallisesta K-kauppiaasta.



Voi olla myös, että meitä on liian vähän. Näin pieneen maahan eivät välttämättä rockit, hicksit ja carlinit mahdu.



Olisiko kellään tähän väliin muuten vinkkiä asiallisista kotimaisista stand-up ‑tyypeistä? Ei siis mitään spedeileviä pikkujoulu-vitsinkertojia, vaan lähinnä em. kolminaisuuden hakuista akselia?

George Carlinin elämäkerta Last Words ehdittiin julkaista vasta legendan itsensä kuoltua. Rehellisestihän mies tilittää huumorinsa evoluution, ja huumeet ovat olleet touhuilussa mukana jopa enemmän kuin mitä olisi uskonut. Hiukankin nuoremmanpolven stand-up ‑koomikoista Carlin kehuu ainoastaan Sam Kinisonia. Kirja on myös omiaan hieman liudentamaan Carlinin tavaramerkiksi muodostamaa vihaisuutta. Hän antaa ymmärtää äärimmäisen nihilismin olleen myös stand-up ‑taiteen rajoja koetellut koe, sen myötä roolihahmo, ja ikuiseksi salaisuudeksi jää, oliko vanha vihainen pieru sittenkään oikeasti ihan niin vihainen pieru kuin mitä luulemme. Mielelläni olisin myös lukenut lisää Carlinin ajatuksia yleisön kanssa kommunikoinnista, mm. selitystä sille, miksei hänen seteissään heckleröidä. Ehkä myös jonkinlaista jälkitilitystä 9/11 ‑katastrofista, jonka kohdalla hänen oli pakko antaa periksi ja kesyttää settiä. Lopussa Carlin äityy jopa häkellyttävän kiittämättömäksi, tahdittomaksi paskiaiseksi: hädin tuskin Brenda-vaimon kuolemasta kerrottuaan äijä ylistää uutta siippaansa Sally Wadea teinimäisin korniuksin elämänsä oikeaksi rakkaudeksi. Mutta puutteineenkin ihan lukemisen arvoinen kirja silti tuosta tunnevammaisen tuntuisesta erakkonerosta.



ITV1:en The Sketch Show (2001-2003) esitettiin Suomessakin, muistaakseni ykköskanavalta, suht tuoreeltaan. DVD-julkaisua odottelen edelleen, sillä sarja on ihan semmoinen perusmainio. Sarjassa oli mukana koomikko Lee Mack, jonka stand-up ‑setti löytyi Playlta neljällä eurolla. Ja hinta/laatu ‑suhde osoittautui naurettavan erinomaiseksi. Mack on brittiyden vivahteet täydellisesti hallitseva nappiajoittaja ja erittäin fyysinen moottoriturpa. Sopivan härski, dynaaminen laidasta laitaan ‑kaveri, yleisön kanssa toimivasti kommunikoiva joka-asian-höylä, jolta ei mitään mahdottoman ikimuistoisia ja ajattomia rutiineja ainakaan toistaiseksi löydy, mutta ei se mitään. Mack yltää samaan epäpoliittisten sarjatulittajien joukkoon kuin vaikkapa Jimmy Carr, ja taitavat koreografiat kompensoinevat Carria vähemmän tekstimäärän. Tutustukaa ihmeessä.



Edit: Mackin myöhempi Going Out ‑setti Lontoossa on ammattitaitoista perusmeuhkaamista, muttei missään nimessä enempää. Mack sortuu turhan tiheälti halpahintaisiin rimanalituksiin, ja jossain määrin tunnelma on muutenkin tarpeettoman vihainen. DVD:stä ei löydy tekstityksiä, mikä oli jälleen kerran suuri harmi. Kuvaavaa lie, että dvd:n extroista löytyvä roheaääninen lämmittelijäkoomikko Simon Evans onnistui varastamaan Mackilta shown vain kolmessa minuutissa.

Tuli tsekattua

Andre Wickströmin "Ensimmäinen jäähyväiskeikka" vuodelta 2006. Katselun lähtökohta oli toki se, että carlineihin ja hickseihin on epäreilua verrata, sen verran lapsenkengissään tämä kulttuuri on täällä päin maailmaa yhä. Ei tuo 80-minuuttinen nyt liiemmin harmittanutkaan, taso vaihteli myötähävettävästä ihan hyvään. Huumorin esillepano, ajoitukset ja painotukset olisivat mielestäni saaneet kaipaamaani ryhdikkyyttä, mikäli Wickström / hänen hahmonsa ei olisi niin julmetun häslä. Äijän olemus on yksinkertaisesti levotonta, huonolla tavalla woodyallenmaista katseltavaa kaikkine hermostuneine täyteäännähdyksineen, omille jutuille ähkäisynaurahteluineen ja huonoine artikulaatioineen, olkoonkin, että hän on suomenruotsalainen. Kiintoisaa olisi ollut myös, jos joku olisi äitynyt huutelemaan lavalle. Uskon kuitenkin, että tämäkin keikka on oiva dokumentti suomalaisen stand-upin kömpelöistä alkumetreistä.

Tim Vine on pyörinyt samoissa sketsikuvioissa kuin edellä mainittu Lee Mack. Omassa alakategoriassaan erinomaista on Vinen "So I Said To This Bloke" ‑setti – mielestäni. Tämä ei nimittäin takuulla uppoa läheskään kaikkiin. Mies on irti puhtaasta stand-upista käyttämällä kymmenittäin kaikennäköisiä yhden vitsin pikkuesineitä ja laulamalla pöljiä rallatuksia, mikä ärsyttää monia, ehkäpä useimpia perinteisemmän, härskimmän ja/tai angstisemman stand-upin nimeen vannovia.



Mutta Vine on ultimaattisen pöljyyden ja lapsellisuuksien mestari. Sanaleikkiä tulee jatkuvalla syötöllä, million puns intended, minkä johdosta dvd:n tekstittämättömyys on sääli. Ja mm. "Flag Hippo"- ja "Pen Behind the Ear" ‑rutiinit ovat niin sanoinkuvaamattoman typeriä, että niille nauraa täysin estoitta, mikäli mielentila on sopiva. Vinen jutut ovat lapsille sopiva versio Jimmy Carrista, mikä ei ole lainkaan huono saavutus. Molemmat jalat ovat umpipuuta tässä spektaakkelissa. Ainakin minuun upposi, mutta olen kyllä melko varma, että vähemmistöön jään. Testatkaa ihmeessä, jos "There's Nothing Wrong Being Silly" ‑koulukunta tippaakaan kiinnostaa.

Eddie Murphyn Delirious on tietynlainen virstanpylväs elokuulta 1983. Osa jutuista on haalistunut elähtäneeksi kasarismiksi, punainen nahka-asu etunenässä, mutta Murphy käsittelee suoraan ja rehdisti siihen aikaan vielä hyssyteltyjä aiheita, mm. homoutta ja AIDSia. "Fuck" sanotaan 230 kertaa, "Shit" 171 kertaa, mutta rankistelematta, luontevasti. Dvd:n extrana oleva haastattelu on erittäin mielenkiintoista stand-upin pohdintaa nyky-Murphylta. Mies tunnustaa surutta show'nsa olevan velkaa Richard Pryorin "In Concert" ‑klassikolle.



Yhtä mielellään tämän katsoo kuin myöhemmän "Raw":nkin. 22-vuotiaan stand-up ‑kukon bravuureina ovat suvereenit imitaatio-stereotypisaatiot mm. James Brownista, Michael Jacksonista sekä Elviksestä. Lisäksi äijällä on ainutlaatuinen taito rytmittää ja elävöittää pitkät, periaatteessa itseään toistavat "Murphyn perhe" ‑monologit intensiivisiksi sarjatuliksi.



Englanninkieliset tekstitykset löytyvät.



Em. haastattelun perusteella se mahdollisuus on olemassa, että Murphy joskus palaisi mikrofonin ääreen, mutta hänestä stand-upin selkeä lopettaminen noin 27-vuotiaana vain tuntuu jotenkin sopivalta ja oikealta. Hän vertaa itseään Jimi Hendrixiin, joka ei olekaan kuollut, vaan vain lopettanut kitaransoiton ja ryhtynyt tanssijaksi. Hypoteettinen vertaus on suht osuva, kun miettii Murphyn filmografiaa.

QCine ( 8.1.2012 23:57)

Eddie Murphyn Delirious on tietynlainen virstanpylväs elokuulta 1983. Osa jutuista on haalistunut elähtäneeksi kasarismiksi, punainen nahka-asu etunenässä, mutta Murphy käsittelee suoraan ja rehdisti siihen aikaan vielä hyssyteltyjä aiheita, mm. homoutta ja AIDSia. "Fuck" sanotaan 230 kertaa, "Shit" 171 kertaa, mutta rankistelematta, luontevasti. Dvd:n extrana oleva haastattelu on erittäin mielenkiintoista stand-upin pohdintaa nyky-Murphylta. Mies tunnustaa surutta show'nsa olevan velkaa Richard Pryorin "In Concert" ‑klassikolle.



Yhtä mielellään tämän katsoo kuin myöhemmän "Raw":nkin. 22-vuotiaan stand-up ‑kukon bravuureina ovat suvereenit imitaatio-stereotypisaatiot mm. James Brownista, Michael Jacksonista sekä Elviksestä. Lisäksi äijällä on ainutlaatuinen taito rytmittää ja elävöittää pitkät, periaatteessa itseään toistavat "Murphyn perhe" ‑monologit intensiivisiksi sarjatuliksi.



Englanninkieliset tekstitykset löytyvät.



Em. haastattelun perusteella se mahdollisuus on olemassa, että Murphy joskus palaisi mikrofonin ääreen, mutta hänestä stand-upin selkeä lopettaminen noin 27-vuotiaana vain tuntuu jotenkin sopivalta ja oikealta. Hän vertaa itseään Jimi Hendrixiin, joka ei olekaan kuollut, vaan vain lopettanut kitaransoiton ja ryhtynyt tanssijaksi. Hypoteettinen vertaus on suht osuva, kun miettii Murphyn filmografiaa.

Murphy oli kieltämättä melkoinen moottoriturpa noihin aikoihin ja "Princen punainen nahka-asu" sopi mainiosti tuolloin vielä huomattavasti solakammalle miehelle. Sitä paitsi elettiin 80-lukua, joten mitä siitä.



Näin kyseisen tallenteen viime syksynä ja kyllähän tuo vieläkin toimi, vaikka aika on ajanut jo osasta juttuja pahasti ohi. Noista perhejutuista vielä: muistaisin että Murphy on todennut niiden pohjautuvan paljolti hänen omaan nuoruuteensa, kun perhe asui ei-niin-hyvällä alueella ja yritti tulla toimeen tavalla tai toisella.

Jimmy Carrin suht tuore Being Funny on periaatteessa taattua, tappohauskaa Carria, ja valovuosien päässä tässä "huonoudesta" vielä ollaan, mutta olisiko tämä ylitsepursuavan äärihärskiyden konsepti jo kulutettu loppuun? Birminghamilaisyleisö todistaa, että ihmiset nauravat 2010-luvulla jo aivan mille tahansa. Carr käyttää tämän hyväksi aavistuksen häiritsevin, moneen otteeseen yksiulotteisen rankistelun puolelle eksyvin metodein. Esim. taustakankaalle projisoitavat myrkkylehti-osaston piirrokset eivät tee muuta kuin tyhmentävät ja alleviivaavat kokonaisuutta, läiskäisevät turhaan katsojan silmille jutut, joiden pitäisi syntyä ‑ja pysyä- pään sisällä. Carr myös päästelee ärsyttävää tavaramerkkihihitystään huomattavan usein: olisiko tämä merkki hienoisesta epävarmuudesta?



Jonkin verran ylipitkästä (100 minuuttia) show'sta olisi voinut karsia esim. alun parikymmenminuuttista murreimitaatio-rutiinia pois. Carrin terävin kärki oli nyt kadoksissa, jäljelle jäi vain ruumiinaukkojen ja ‑eritteiden seisovastapöydästä saatu tukkoinen ähky. Ei härskiä mahan täydeltä – sittenkään.

Aiempana mainitsemani

Tim Vine vakuutti kyllä meikäläisen lopullisesti ja totaalisesti Joke-Amotive• ja Punslinger ‑seteillään. Jollain tavalla tekisi mieli puhua Vinestä nimikkeellä "lavakoomikko", koska ei hänen pöhköilynsä suoranaista stand-upia ole. Mutta kelpuutettakoon ilman muuta silti tähän ketjuun, oli miten oli. Täytyy kyllä sanoa, että Vine on varmaan paras lapsille sopiva lavaesiintyjä, jota olen kuunaan todistanut. Sanaleikkitykitys ja toinen toistaan pölömpi rekvisiitta luovat hengästyttäviä spektaakkeleita, joissa Pikku Kakkonen kohtaa Monty Pythonin. Vine on kvantitatiivisen komedian mestari, äärimmäisen sympaattinen sillyismin lippulaiva, joka takuulla valittaisiin pythoneiden kokoonpanoon, mikäli he juuri nyt tarvitsisivat uutta jäsentä. Otokset yleisöstä, jonka joukossa sekä lapset että aikuiset nauravat yhdessä, ovat parhaalla mahdollisella tavalla lämminhenkisiä.



Sopii erityisen hyvin myös vaikkapa treffikatseltavaksi.

Bostonilaislähtöinen

Louis C.K. (s.1967) luetaan tämän hetken amerikkalaiseen stand-up ‑kärkikaartiin, ja mikäs siinä. George Carlinin ja Neil Hardwickin risteytykseltä näyttävä heppu tunnustaa mukisematta olevansa kaiken velkaa ensinmainitulle, mutta toimii silti ilman muuta omillaan. Vuoden 2008 Chewed Up on vakuuttavaa, suorapuheista satsia, jonka observaatio on ehkä terävimmillään aiheiden käsitellessä perhettä ja lapsia. Toki mies tekee myös oivia huomioita nelikymppisyydestä. Lisäksi hän uskaltaa tarvittaessa heittäytyä ilmeisen puoli-improvisatoriseen, riskaabeliin ääreiskomiikan pohjamujuun, jonka aineksista mm. masturbaatio ja pedofilia synnyttävät hyvin hämmentäviä nauruja. Tällä hetkellä vain netin kautta saatavilla oleva Live at the Beacon Theater (2011) olikin sitten hieman vaatimattomampi setti, joka etenkin loppupuolellaan kompastelee kuluneisuuksissa. Eiköhän nuo jo ole muutamaan kertaan kuultu ja nähty, miten miehet panevat tai millaiseksi juuri tämä stand-up ‑koomikko muuttuu hänen poltettuaan pilveä. Eli luulisin Louis C.K.:lla olevan edessään suht epätasainen stand-up ‑tulevaisuus.



Chewed Up:in dvd-extroissa hän kuitenkin selittää oman stand-upinsa perusperiaatteita, jotka ovat erittäin kunnioitettavia. Eli vaikka olisi viisinumeroinen määrä porukkaa koko carnegie täynnä, homman on oltava intiimi. Salista valot pois, ei sisääntulomusiikkia, ei lämppäriartisteja, dvd:llä ei väliotoksia nauravasta yleisöstä, ei pompöösejä lavasteita, ei mitään, mikä viittaisi stand-up ‑koomikon olevan jokin suurstara. Vastaavasti Louis C.K.:n akilleenkantapää tuntuu olevan suhtautuminen yleisön hecklaamiseen, jonka hän ennen Bacon Theaterin keikan alkua jopa kieltää yleisön edessä. Ja kun joku uskaltautuu myöhemmin hieman huutelemaan, tulee heti vastineeksi notta shut the fuck up!



Moniahan näitä, lähestymistapoja. Eli mainio äijä, kunhan vaan muistaa pitää pään kylmänä katsellessa eikä vertaa Carliniin.

Tim Vinen ensimmäinen keikkataltiointi-dvd Live (2004) ei tuota pettymystä, mutta täytyy kyllä sanoa, että miehen nyttemmät esiintymiset ovat jollain lailla spontaanimpia ja villimpiä. Tässä pääpaino on vielä puujalkavitseillä: absurdiuksia ja pienimuotoisuudessaan nerokkaita lauluja on suht vähän. Mutta läppä lentää silti ehtymättömänä virtana, ja railakas livetunnelma välittyy. Lisäksi dvd:n extrana on mielenkiintoinen puolituntinen, jossa Vine on videokuvannut elämäänsä 30 päivän ajan. Rivien välistä puskee esille häkellyttävä puolitraagisuus: mies elelee yksikseen, kämppäkin on hieman rempallaan, seurana vain kulkukissat ja satunnaiskaverit, eivätkä naisetkaan ihmeemmin illanvietoissa ympärillä pörrää. Vine taitaa kuulua samaan camelboots-artistien kastiin kuin esim. George Carlin ja Bill Hicks.

Sähköiskun saaneelta Tom Cruiselta näyttävä duracellpupu

Russell Brand ei oikein ollut meikäläisen kuppi teetä. Sympaattinen kaveri kaikin puolin, mutta vimma olisi kaivannut suvantokohtia: tällaisenaan käteen jäi Live-taltioinnista (2006) vain semmoinen pikkukiva 76-minuuttinen dandy-pervoilu. Sen loppupuoli hairahtui mielestäni kahteen pahaan mokaan: mielenkiinnottomiin aiheisiin ja sanomalehden lukemiseen. Kohtaamisestaan Bob Geldofin kanssa äijä turisee ikuisuuden, minkä jälkeen alkaa tavata tabloidilehdestä lause kerrallaan itsestään kertovaa höpöjuttua. Eipä taida olla tylsempää seurattavaa kuin sanomalehtikatsausta pitävä lavakoomikko (sori vaan, Lenny Bruce!). Brandin muista seteistä raportoin myöhemmin: toivottavasti niiden keskiössä on muutakin kuin has-been ‑julkkiksia sekä koomikon itsensä uuvuttavat toilailutarinat. Ylipitkien rutiinien tarttumapinta jäi nyt kovin vähäiseksi, eivätkä kokonaisuutta onnistu tuomaan plussan puolelle edes ajoittaiset upeat verbaali-valopilkut.

Jahas. Sitten vaan armoton

Eddie Izzard ‑maratoni päälle. Unrepeatable (1994) ja Definite Article (1996) on nyt katsottu, ja ihan hyvä sauma oli aloittaa izzardismi juuri tässä välissä, em. Russell Brandin jälkeen. Nämä herrat nimittäin pelaavat mielestäni samassa friikkidivarissa, mutta heissä on eroa kuin yöllä ja päivällä. Jotenkin kirjaimellisestikin: Brand on ex-narkkari ‑pölöilyineen vähän yössä, kun Izzard valloittaa valovoimaisuudessaan suht heti. Siinä on jotain pirun hienoa ja ihmiseen uskoa luovaa, että kymmenet tuhannet ihmiset eivät kokoonnu nauramaan lukihäiriöiselle glam-transsulle, vaan hänen kanssaan. Parasta Izzardissa on mielestäni se, että hän onnistuu kaikessa princemäisyydessään ja pirkkosaisiomaisuudessaan (Definite Article) olemaan todella luontevasti ja sopivasti mainstream. Rosoa, surrealismia ja heittelehtivyyttä äijä annostelee juuri siten, ettei vahingossakaan pääse kyllästymään. Tätä kautta tulee ilmi myös Izzardin ehdoton erikoisvaltti: hän saa yksinkertaisiin ja kulutettuihinkin aiheisiin (esim. eläimet) hienoa, tuoretta, vinoa potkua. Itselleni oli myös iso yllätys se, ettei ainakaan näissä keikoissa ollut liiempiä härskiyksiä. Seksiä toki sivutaan, mutta jimmycarreihin on valovuosia matkaa. Vaikutuin: tunsin katsovani älykästä, hyvään pyrkivää ihmistä, joka on kiinnostunut maailmasta, jossa elämme, lie huolissaankin siitä. Toivottavasti tämä EU-kuvioistakin innostunut veijari pääsee kunnolla mukaan poliittisiin kuvioihin tuomaan niihin tarvittavaa pekkahaavistoa!



Näillä näkymin näyttäisi izze asiassa siltä, että Izzard olisi erittäin sopivaa tutustumiskamaa stand-upista kiinnostuneille. Jos joku maallikko pyytäisi näyttämään "jotain stand-upia", niin Izzard taitaisi mennä soitinpesään, ja press play on tape!



Edit 14.4.: Izzard-vyörytys jatkui Gloriousilla (1997), ja äijä viihdyttää kyllä koko rahan edestä. Nämä 100-minuuttiset show't ovat kyllä melkoisia maratoneja, ja helposti sitä sanoisi, että lyhentää voisi, mutta kyllä tässä pallo on myös katsojalla, etenkin, kun paikallaan ei poljeta. Gloriouskin tuntui vaativan erityisen innokkaan ja vireän mielentilan, koska osa katsomisenergiasta kuluu Izzardin aasinsilloilla horjumiseen. Mutta on se vaan aikamoista katsella, miten äijä vetää ihan täysillä vapaa-assosiatiivista, pikkupoikamaista maalailua, joka naurattaa ihan silkasta kateudesta. Että kunpa tuon vaihteen pystyisi panemaan päälle itsekin, edes joskus vielä loppuelämänsä aikana.



Edit 17.4.: Dressed To Kill ‑setistä (1998) jäi jonkin sortin "that's it" ‑fiilis: Izzardin tyyli on nyt selvästi kiteytynyt ja hioutunut huippuunsa. Erittäin ehyet tunti ja kolme varttia ovat tuttuun tapaan hengästyttävät: ehkä voisi sittenkin tehdä hyvää katsoa Izzardin keikat kahdessa osassa, sillä noin tunnin kohdalla tuppaavat ainakin meikäläisen aivot ja nauruhermot väsymään väkisinkin, eikä kuluneilla silmillä katsominen ole reilua loppusuoraa kohtaan. San Fransiscossa tallennettu keikka on myös selkeä virstanpylväs siinä mielessä, että kun aiemmissa esiintymisissä oli ollut yllättävänkin vähän poliittisia kannanottoja, nyt niidenkin kanssa päästään kunnolla vauhtiin. Tämän luulisi olevan erinomainen valinta ensimmäiseksi Izzard-setiksi noviisille. Emmy-palkintojakin ropsahti Dressed To Killille pari kappaletta, ja täysin aiheesta.



Edit 22.4.: Circle (2000) jatkaa edellisen linjoilla, nyt ollaan New Yorkissa. Setti pysyttäytyy 80 minuutissa, muttei ole vastaavasti ihan niin terävästi kantaaottava kuin Dressed To Kill. Mutta tässä on onnistunut huipennus: loppusuoralta muiden hulvattomien juttujen lisäksi löytyy miehen tunnetuimpiin kuuluva Death Star Canteen ‑rutiini. Matkan varrella huomaa selvästi, miten USA:ssa läpi lyöneen Izzardin tavaramerkit ovat alkaneet ruokkia itseään: idolinsa tunteva yleisö alkaa nauraa ja aplodeerata jo mm. pelkille kaukaahaetuille aasinsilloille ja James Masonin mainitsemiselle, vaikkei imitointi ole vielä edes alkanut. Mutteivät nämä superstarauden kääntöpuolen vivahteet pääse missään nimessä häiritsemään. Circle on hieno, hallittu setti, jonka kohdalla väkisinkin hiukan mietityttää, että mitäköhän jos tuo monen stand-upperin pakan uusiksipannut WTC-hässäkkä olisi ollut tapahtunut jo tuolloin...



Edit 23.4.: Sexie (2003) saa varmaan helposti riippakivekseen luonnehdinnan "ei-ihan-niin-hyvä-setti". Kahteen edelliseen nappisuoritukseen verrattuna tämä esitys on paikallaanpolkevampi, muttei tietenkään missään nimessä huono tai edes keskinkertainen. Rönsyily ja hapuilu on tässä vain päällekäyvempää kuin aiemmin, ja lanka tuntuu välillä olevan jopa kadoksissa. Mutta mitäpä tuota: ihailtavaahan se on, kun äijä ottaa rohkeita impro-riskejä, eivät ne järjestään voi napakymppiin osua. Sexietä virkistää takuulla myös se, että Izzard on palannut juurilleen Eastbourneen, eivätkä jutut näin ollen vahingossakaan pääse suodattumaan minkään sortin jenkkifiltterin läpi. WTC:n Izzard tuntuu jättäneen rauhaan, mikä on varmaan ihan fiksu ratkaisu: mitäpä tuota väkisin puimaan.

Tämän jälkeen voi tehdä ihan hyvää katsoa jotain muuta ennen kuin hyökkää Strippedin kimppuun.



Eddie Izzardista kiinnostuneille suosittelen mitä lämpimimmin läpikäymäämi MMVI Live Box Setiä. 6 DVD:tä, 24.49€ Playlla, englantitekstit löytyvät. 34 eurolla saa näemmä myös tuoreemman boksin, josta löytyy myös uusimmainen Stripped (2008-2009)

Ennen Izzard-maratonin huipentumaa tuli tsekattua

Bill Cosby ‑nimisen ikonin lavakuntoisuus vuosimallia 1982. Kanadassa taltioitu Himself-keikka on imdb:ssä jostain syystä "documentary"-kategorian alla, mutta ihan puhdasverinen lavakomiikkapläjäys tämä on. Ja tietenkin siis stand-upiksikin luokiteltavissa. Ehkä "jutustelu" tai "turina" olisivat sopivia nimikkeitä kuvaamaan Cosbyn otetta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tämä mainstream-tien valinnut mies olisi ihan totaalisesti pc-mankelin läpi vedetty harmiton Cosby Show ‑token black. Setissä ovat nimittäin myös ne vallattomat ja särmikkäät hetket, eivätkä ne ole siellä, missä luulisi. Huume- ja alkoholiteemat jäävät jopa hieman keskentekoisiksi, kun ne antavat tilaa perhetilityksille, joissa lapset ovat oletusarvoisesti aivovaurioisia. Jutut ovat suurimmaksi osaksi sympaattisella tavalla vanhentuneita, mutta myötähäpeän puolelle ei mielestäni mennä, kiitos Cosbyn ihailtavan rytmitajun ja pelleilynhallinnan. Jälkimmäisellä tarkoitan sitä, että Cosby kyllä viljelee niitä periaatteessa ärsyttäviä patentti-ilmeitään, muttei yli. Kompensaationa naamanväännölle hän vaihtaa usein pokkanaamaan mikrosekunnissa, mikä oli itselleni erittäin positiivinen yllätys.



Himself on oikein hyvä "dokumentti" ja irtiotto tohtori Huxtable ‑mielikuvasta. Ei Cosby vatsanpohjanauruja suonut, mutta hymyillen viihdyin tämän parissa. Tälle Cosbyn sympaattiselle valtavirtaviihdyttäjyydelle ei voinut olla vihainen, eikä siltä oikein ollut tarvis vaatiakaan enempää. Tietenkin Cosby on eri kategoriaa ja sukupolvea kuin helppo verrokki Eddie Murphy, mutta kyllä semmoinen kuva vähän jäi, että pappa Cosby veisi voiton ajattomuudellaan ja taidokkaammalla rytmityksellään hypoteettisen bätläystilanteen tullen.

Skotlantilaislähtöinen monitoimifriikki

Billy Connolly on ollut tuottelias veitikka myös stand-upin saralla. Play.com on tulvillaan erittäin mukiinmenevän hintaista Connolly-devaria: itse aloitin kahden levyn boksista, jossa ovat Live In New York (2005) sekä Was It Something I Said? (2007). Harrikkajätkä-rinnakkaistodellisuudesta karanneen John Cleesen näköinen Connolly sijoittuu mielestäni sinne leppoisampaan, anekdootteja viljelevään jutustelijakaartiin, villistä fuck-sanan viljelemisestä ja ajoittaisista kovaäänisistä vittuuntuneisuuksista huolimatta. Miehen esiintymisestä huokuu luontevuus, rentous ja ennen kaikkea pohjimmainen positiivisuus. Se, että äijän pokka pettää vähän väliä ja hän alkaa nauraa omille jutuilleen, ei ainakaan minua onnistunut ärsyttämään, päin vastoin: omakin hauskanpito tuntuu tulevan suoraan sydämestä.



Paksu skottimurre pakottaa kuuntelemaan korvat höröllä, sillä ainakaan näiden settien dvd:istä ei löytynyt minkäänkään sortin tekstityksiä. New Yorkin setin joidenkin rutiinien punaista lankaa en löytänyt lainkaan, mutta se saa luvan tarkoittaa uusintakatselua ilman, että syö sipsejä samalla. Australiassa taltioitu Was It Something I Said tuntui kuitenkin muutenkin paremmalta ja särmikkäämmältä, sillä mukana oli enemmän piruilua politiikasta ja uskonnosta. Mutta ennen kaikkea tuo vajaa kaksituntinen on fyysisenä suorituksena näkemistäni seteistä leuatloksauttavin. Kuusvitonen äijä pistää lopussa kaiken peliin, ja hiki lentää läpän ohessa. Haluaisinpa nähdä hänet, joka pystyy tekemään saman perässä. 12 minuutin Cooper ei ole mitään verrattuna tähän (noin) 120-minuuttiseen Connollyn testiin. Respektit kissankokoisimmalla mahdollisella R:llä!