Stand-up

Nostetaanpa tätä ketjua.

Omid Djalilia hehkutin jo tv-puolella, mutta nyt katselussa on Richard Pryor. Live In Concert (1978) ‑dvd kärsii tekstitysten puutteesta, mutta äijällä on tuossa selvästi enemmän sympaattista, sähköjänismäistä energiaa kuin Live On The Sunset Strip ‑setissä (1982). Pryorin fyysisyys ja klowneriansa rytmiikan täydellinen hallinta pelastaa keskinkertaisemmatkin jutut, joita mielestäni tuossa jälkeenmainitussa esityksessä on häkellyttävän paljon: lopun kokaiinitilitykset ovat jo peräti vieraannuttavaa, "nytjumalauta tää mikään bettyford-klinikka ole!" ‑reaktion aikaansaapaa osastoa. Lisäksi Pryorin settejä näyttää vaivaavan liian helpot yleisöt, joille riittää, että Pryor sanoo mahdollisimman usein "fuck" tai "motherfucker". Innolla odotan Live and Smokin' ‑kuriositeetin (1971) näkemistä: siinä Pryor joutuu kuulemma jopa koville ja häkeltyy aika ajoin.



Tiukkaa pantomiiminsekaista tykitystähän Pryorin setit parhaimmillaan ovat. Toki hän on stand-upin kulmakivi, mutta billhicksmäistä kantaaottavuutta ja saarnaamista ei häneltä kannata näemmä kovin paljoa odottaa, siinä mielessä hän on suursuosionsa uhri. Jotenkin sitä tuli monta kertaa mieleen myös, että kunpa äijä olisi saanut syntyä 20 vuotta myöhemmin.



Edit: Pryorin Here and Now ‑setti (1983) on senverta koherentin härski, että sitä voisi ehkä suositella Pryor-noviisin ekaksi katseltavaksi. Tässä keikassa Pryorin heittäytymis- ja improamiskyky tulee erittäin hyvin esiin: yleisö on suht levotonta, Pryorille huudellaan usein, mutta mestarillisen nasevasti äijä hoitaa hecklerit pois alta. Vastaavasti en vaan oikein sula noille huumetilitys-vakavoitumisvaiheille: loppupuolella nähtävä vartin mittainen narkkari-impersonaatio on tinkimätön ja haastava, mutta silti muuhun materiaaliin nähden aivan liian raskas ja sisällötön. Eikä oikeastaan edes hauska.



Pryorin suosion ymmärtää ilman muuta, mutta itseäni ainakin ovat häirinneet halpahintaiset, väljät momentit tähän saakka näkemissäni seteissä. Jos miiminen häslääminen ja helppoheikkimäisen vuolas kiroilu karsitaan pois, jäljelle ei mielestäni jää substanssia "Kaikkien aikojen paras stand-up ‑koomikko" ‑titteliin oikeuttavaa vertaa. Ne aivoverisuonia katkaisevat joulupukkinaurut, joita esim. Bill Hicks, Sam Kinison ja Jerry Seinfeld suovat, jäävät puuttumaan. Toisaalta myönnän mukisematta, ettei tällainen valkoinen fennoskandi välttämättä saa kiinni kaikista Pryorin viljelemistä mustan eri sävyistä.



Edit2: Kolmevarttinen Live and Smokin' tuo esiin rosoisen, murrosvaiheisen, munattomista billcosbyistä irtioton haluavan Pryorin. En kyllä vaistonnut mitään em. häkeltymisiä tai erityisen kuolleita kohtia: luulenpa, että etukäteen kuulemani kritiikit kytkeytyvät siihen, että jenkit nolostuvat heti, kun on yli kaksi sekuntia hiljaista. Pryorin jutuissa on jo muutama hänen tunnetuimmista rutiineistaan, ja "nigger" sana on vielä käytössä ahkeraan. Ensimmäinen puolituntinen totuttua vihaisempaa Pryoria viihdyttää kyllä. Keikka kuitenkin loppuu siihen, kun Pryor näyttelee vartin verran juoppoa ja narkkaria ilman kummempaa punaista lankaa. Uskollisimmat fanit onnistuvat kääntämään nuo sekoilut jollain käänteistasolla tai ghetto-kontekstilla hauskoiksi, muttei ainakaan meikäläiselle aukea: tylsää, piste. Luulisi, että aika monellekin kossunjuontikesäteatteriin tottuneelle suomalaiselle. Pryorin paikka paikoin pelleilyn puolelle luisuvia settejä katsoessa huomaan hämmästyttävän usein kaipaavani enemmän sanoja kuin tekoja.

Laitetaanpas lisää, en jaksa sen enempää kuvailla kun näitä on paljon, katsokaa noita youtube-pätkiä:

Lewis Black



Norm MacDonald



Jimmy Carr



Ed Byrne



Jim Breuer



Jim Caffigan



Eddie Izzard



Dylan Moran



Tim Minchin



Bill Bailey

Robin Williams: Live on Broadway (2002) on ansaittu kunnianpalautus miehelle, jonka kuraisa elokuvaura on oikeastaan loukkaus hänen stand-up ‑juuriaan kohtaan. Eihän sille mitään voi, jos Williamsin naamanvääntö ärsyttää, mutta äijä on niin ammattimainen, konekiväärimäinen stand-upin adhd-duracellpupu, että luulisi edes joidenkin laakien osuvan ja uppoavan silti. Tässä puolentoista tunnin comeback-setissä, ja varmaan muutenkin Williamsin seteissä, parasta on korkea uudelleenkatseluarvo. Miljoonista detaljeista ja sivulauseenpätkistä missaa väkisinkin suuren osan ekalla katselukerralla (tekstityksiä dvd:llä ei tietenkään ole). Williams kuluttaa lauteilla gallonatolkulla pullovettä ja onnistuu tekemään rytmisesti oivallisen, loppua kohden jatkuvasti petraavan sekä härskiytyvän setin. Aikaansa sidottua läppää on sopivan vähän, ja fysiikkakin toimii: lavaliikehdintänsä on kadehdittavan kepeänlaista.



Suomalaistenkin Robin Williams ‑tietämys tuppaa olemaan yksi yhteen hänen filmografiansa kanssa, jolloin hänen haukkumisensa kynnys on matala. Tämä dvd on hyvä todistuskappale siitä, ettei kuitenkaan ole turha mies tämä. Vakuutuin.

George Carlin tsekattu, Playlta halvalla saatu "Best Stuff" on oikein pätevä kokoelma äijän rutiineja, joita lie kertynyt vuosien mittaan melkoinen määrä. Vaikuttavinta oli hänen monipuolisuutensa. Halutessaan hän voi olla toimivasti paitsi härski ja vihainen, myös seinfeldmäisen arkinen. Kun muiden stand-uppereiden pillunnuolentarutiinit alkavat väsyttää, tuntuvat Carlinin "kiltit" kävely-, kotieläin- ja esineiden kadottamis ‑visiot sekä englannin sanojen pohdiskelut hyvinkin piristäviltä. On se suurienkin joukkojen naurattaminen ihailtava taito, jonka osaaja on palkkansa ansainnut. Myös Carlinin puheen selkeys oli merkillepantavaa: vaikkei dvd:ssä ollut tekstityksiä, ymmärtämisen kanssa ei ollut mitään ongelmia.



Yleisöjä tarkkaillessa alkoi väkisinkin mietityttää se, missäköhän määrin stand-up loppujen lopuksi on/oli rotujuttu. Ei tämän otannan perusteella tietenkään mitään väitöskirjoja tehdä, enkä mitään token black ‑kiintiöitä peräänkuuluta, mutta silti mustaa väestöä oli Carlinin yleisöissä häkellyttävän vähän. Matsku kattoi kuitenkin 70-90 ‑luvut. Onkohan Carlin profiloitunut rapakon takana harmillisesti "valkoiseksi" koomikoksi? Miten paljon hän käsitteli seteissään rotukysymyksiä? Tämän kokoelman rutiineissa niitä ei ainakaan puitu lainkaan. No, oli miten oli, jo tämän puolentoistatuntisen perusteella ei ihmettele Carlinin legenda-statusta.

Wild Child ‑tupla-dvd on jossain määrin definitiivinen kokoelma huutajakoomikko Sam Kinisonin esiintymisiä. Hän kilvoitteli aikoinaan Bill Hicksin kanssa terveellä, ammattimaisella tavalla, artistit ikään kuin "ruokkivat" toisiaan, ja sitä kautta nämä setit toivat väkisinkin mieleen kusenpolttaman vastakkainasettelun Beatles-Rolling Stones. Kinison on tietenkin jälkimmäinen, hyvässä ja huonossa. Varhaisemmat esiintymiset, joissa tuo ulsteriin pukeutunut hardcore-simosalminen kiljuu naisten petollisuutta, sisältävät selkeästi sellaista pohdiskelevuutta, jota hän myöhemmin oikoo ja kompressoi esiintyessään jollain tavalla puoliväkinäisessä "katsokaa, mä oon rock" ‑roolissaan. Kinison äityy alleviivaamaan juttujaan ja sortumaan halpahintaisiin Jerry Springer ‑osaston tehokeinoihin mm. vakiorutiinissaan, jossa soitetaan puhelimella jonkun petetyn yleisön jäsenen tyttöystävälle ja haukutaan tämä cuntbitch aivan maan rakoon 140 desibelin voimakkuudella. Välillä soitetaan mukasiistejä rock-standardeja, vähäpukeisia naisiakin näkyy. Juntahtava yleisö ei vaan valitettavasti taida edes kuunnella Kinisonin juttuja: se vain meuhkaa koko ajan kuin jäkismatsissa nyrkkiä puiden, kunnes alkaa ölistä hiukan kovempaa Kinisonin huutaessa tai haukkuessa jonkun. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Las Vegasin keikalla lavalle tuodaan invalidi Budweiseriä litkivä kääpiö (,joka tietty jossain toisessa kontekstissa olisi erittäinkin hauska), sitä tulee miettineeksi, että Kinisonissa olemme menettäneet legendaarisen koomikon vääränlaiselle yleisölle. Wild Child ‑dvd:n keikat luovat surullisen jatkumon, johon nähden Kinisonin kuolema valkoisen Pontiac Trans Amin sisään vuonna 1992 tuntuu vain ja ainoastaan luontevalta, vaikkei toki hänen vikansa ko. onnettomuus ollutkaan.



Ei stand-upin ole pakko olla aina "jazz". Tietenkin se voi olla myös "rock". Ja onhan Kinisonin härski räiskintä parhaimmillaan todella hulvatonta ja innovatiivista. Mutta jotain häiritsevää, halpahintaista pelleilyä ja tyhjäkäyntiä noissa myöhemmissä jeejeerokrok-seteissä on silti aistittavissa, stand-upin Popedaa. Suosittelen toki silti, eihän toista tällaista samanlaista ole, eikä tule.

Vaikken mitenkään erityisen laajalti ole vielä ehtinyt stand-up ‑kulttuuriin tutustua, olisin kyllä valmis nostamaan George Carlinin neljännentoista, viimeiseksi jääneen HBO-spesiaalin "

It's Bad For Ya" klassikoksi. Seitsenkymppinen Carlin heitti tämän setin maaliskuussa 2008, ja kuoli saman vuoden kesäkuussa. Mies vetää todella ehyen ja tappohauskan 69-minuuttisen, ja osoittaa olevansa korkeasta iästään huolimatta täysin kartalla. Mielestäni Carlin onnistui siinä, missä kirjallisuuspuolen vastaavanlainen piikittelijä Kurt Vonnegut ei: olemaan viiltävän pisteliäs ja kyseenalaistava loppuun saakka taantumatta käniseväksi, katkeraksi pieruksi. Upeita, liikuttaviakin totuuksia alati laukovan obiwankenobimaisen Carlinin joutsenvittuilu oli ainakin meikäläiselle täyttä jeesuskamaa, jota voin suositella varauksetta kelle tahansa ajattelemisesta pitävälle.



Voisikohan tuota YLEn HBO-diiliä hyväksikäyttää vaihteeksi järkevästi, lähettämällä Carlinin spessut... edes niistä muutama? Taidanpa ottaa yleisradioomme yhteyden asian tiimoilta.

Jimmy Carr: In Concert oli ihan hyvä katsoa tässä iässä, sillä jos olisin 20-30:kin vuotta vanhempi, olisi tullut paskat housuun nauramisesta. Härski dandy heittää konekiväärimäistä premium-luokan satsia puolitoista tuntia pokan pettämättä. Perinteistä stand-upia haluavat pitänevät Carria epäkoherenttina vitsinkertojana, mutta ainakaan minua heittelehtivyys ei häirinnyt, kun äijä vaan kerta kaikkiaan tuntuu olevan niin suvereeni yleisön improvisatorisessa nolaamisessa, hecklerien lyttäämisessä ja yltiömauttomuuksien hallinnassa. Tietosanakirjan kohdalla "Naseva" on Jimmy Carrin kuva.



Briteillä ei ole mitään huolta upean huumorikulttuurinsa säilymisen ja jatkumisen suhteen. Sketsipuolella perinteitä jalostavat nerokkaasti Mitchell ja Webb, ja tuntuu kyllä, että Carr tekee stand-upille saman kuin mitä Peter Jacksonin Braindead teki aikoinaan splatterille.



Edit: Jimmy Carr: Live on In Concert ‑täysosumaa rauhallisempi ja väljempi, vaikka toki erinomainen setti. In Concert on tehty 2008, Live 2004. Carrin tyyli ei tunnu olevan vielä aivan huippuunsa hiottu, muttei yksittäisistä halpahintaisemmista hetkistä jaksa marmattaa, kun Carrin komiikka puskee joka tapauksessa jatkuvasti eteenpäin kuin härkiä täynnä oleva juna. Eli tätäkin voi suositella täysin kursailemati.

QCine ( 11.7.2011 23:18)

Jimmy Carr: In Concert oli ihan hyvä katsoa tässä iässä, sillä jos olisin 20-30:kin vuotta vanhempi, olisi tullut paskat housuun nauramisesta. Härski dandy heittää konekiväärimäistä premium-luokan satsia puolitoista tuntia pokan pettämättä. Perinteistä stand-upia haluavat pitänevät Carria epäkoherenttina vitsinkertojana, mutta ainakaan minua heittelehtivyys ei häirinnyt, kun äijä vaan kerta kaikkiaan tuntuu olevan niin suvereeni yleisön improvisatorisessa nolaamisessa, hecklerien lyttäämisessä ja yltiömauttomuuksien hallinnassa. Tietosanakirjan kohdalla "Naseva" on Jimmy Carrin kuva.



Briteillä ei ole mitään huolta upean huumorikulttuurinsa säilymisen ja jatkumisen suhteen. Sketsipuolella perinteitä jalostavat nerokkaasti Mitchell ja Webb, ja tuntuu kyllä, että Carr tekee stand-upille saman kuin mitä Peter Jacksonin Braindead teki aikoinaan splatterille.

Carr on hyvä, juontaa myös hupaisaa paneelikisailua 8 out of 10 cats. Saman tapaista huumoria viljelee myös omiin suosikeihin kuuluva Sean Locke. Ja tietysti Frankie Boyle, joka on kuitenkin skottilaisuudessaan ihan omaa luokkaansa.

George Carlinin tokavika HBO-spessu

Life Is Worth Losing (2005) on takuulla synkin, vihaisin, pessimistisin, kyynisin ja nihilistisin stand-up setti koskaan. Äijä itsekin on tullut luonnehtineeksi sitä sanoilla "fuckin' depressing". Ilmestyskirjamaiset rutiinit vaativat sysimustan huumorintajun: ehkä niiden kohdalla voisi jo varovasti käyttää tuota äskettäin lanseerattua termiä "äärihuumori"? Vatsanpohjanauruja on tarjolla harvakseltaan, suurimman osan ajasta Carlin tyytyy vain julistamaan ihmisten typeryyttä ja eläimellisyyttä. Toki ehdottoman virtuoottisesti ja vetävästi. Vaan jos on lääkitystä, burnouttia ja depressiivistä maailmantuskaa päällä, kannattaa tämän setin katsominen ehkä siirtää tuonnemma. Vieroitustenjälkeisissä tunnelmissa settinsä kirjoittanut Carlin on silmiinpistävän hauraan ja väsyneen oloinen: onneksi mies ehti tehdä vielä It's Bad For Yan, joka tuntuu paljon sopivammalta pisteeltä hänen upealle uralleen.

Jimmy Carrin

Making People Laugh ‑setti Glasgowissa on sen verran turskea, että se on omiaan panemaan itse kunkin härskin huumorintajun koetukselle. Carrin pervoja never-PC ‑visioita alleviivaavat seinälle heijastetut, hyvin kursailemattomat piirrokset, minkä vuoksi tätä showta ei ole tainnut Briteissä esittää edes Channel 4? Salillinen skotteja nauraa mm. suorasukaisille herjoille kuningashuonetta kohtaan, ja mikäpä siinä. Näin ammattimaiselle alatyylittelylle pystyvät nauramaan sekä ladit että poshit, mikä selittää hänen ansaitun suursuosionsa. Ja se suvereeni hecklereille piruilu – se mykistää jopa tällaiseen varsinaissuomalaiseen piruiluvuorovaikutukseen tottuneen.

George Carlinin HBO-spessu ‑maraton nyt takana. Ne ovat siis kolmessa dvd-boksissa kronologisesti järjestettynä, noiden ulkopuolelle jäävät kaksi uusinta settiä joutuu ostamaan erillis-devareina. Carlinin komiikan muutoksen kaari on jotakuinkin odotettu. Vuodet 1977-1984 kattavan ykkösboksin seteissä ei vielä pukeuduta kokomustaan, ja arkisten aiheiden käsittelyn rytmiikkakin on hieman hakusessa: esim. koira-, kissa- ja autolla ajo ‑rutiinit ovat auttamattoman ylipitkiä. Sinänsä kuitenkin sykähdyttävää, että jengi kokoontuu puvut päällä Carnegie Halliin kuuntelemaan räävittömyyksiä latelevaa äijää.

Jossain vaiheessa se nihilismi ja misantropia sitten vaan saavat vallan, mitä varmasti edesauttoi mm. Brenda-vaimon kuolema. Kolmosboksin setit ovat jo hyvin taakia kamaa, joka karkoittaa suht varmasti pikkukivaan seinfeldiaanisuuteen tottuneet.



Kaikki carlinismi kuitenkin toimii, naurattaa ja panee ajattelemaan, yhä, sillä aikaansa sidottuja juttuja on erittäin vähän. Mies muuntautui niin taidokkaasti uransa aikana, ettei kornilta mielikuvalta "Stand-upin Beatles" oikein voi välttyä. Ehkäpä tuosta kakkosboksista on noviisin sopivin aloittaa, mielestäni.

Suurta yleisöä viihdyttävä sovinnainen, mutta silti kekseliäs stand-uppaaminen ilman tarvetta f-sanoihin on ihailtava taito, mutta silti

Jerry Seinfeldin I'm Telling You for the Last Time ‑jäähyväiskeikka vuodelta 1998 jää vain ihankivaksi kuriositeetiksi. Aiheiden lapsenomainen sinnetänne pomppiminen on toki viihdyttävää, mutta jokseenkin etäinen, negatiivisella tavalla superstaramainen maku Jerry Seinfeldistä silti jää. Lisäksi setin lopetus on hämmentävän töksähtävä, ihan kuin äijä olisi katsonut, että jahah, nyt on 70 minuuttia koossa, I'm off.



Lava-Seinfeldissä vieraannutti yllättävässä määrin nykkiläinen kermaperse-mentaliteetti. Haisevista (mamu-)taksikuskeista ja hotellin suihkukopin seinällä olevasta ällöttävästä hiuksesta irtoaa sinänsä toimivaa läppää, mutta silti moinen first world problems ‑osaston whinetys kivesti. Herran omassa tv-sarjassa nuo neitimäisyydet toimivat kympillä, mutta jostain syystä stand-up ‑lauteilla mielestäni eivät.

Kun taas

Eddie Murphyn Raw-setti (1987) näyttää toisenlaisen stand-up ‑supertähden. Tämä oli kolmas katselukertani. Ensimmäinen katselukerta oli suht tuoreeltaan "80-luvuksi" nimettynä aikana, jolloin Eddie Murphy oli maailman hauskin jätkä kun sillä oli se hörönaurukin. Silloin vain katsoi suu ammollaan pettyneenä, että mitähittoa, sehän vain seisoo lavalla ja puhuu, ja sen naurunkin se päästi vain kerran. Toinen katselukerta oli nuorena aikuisena, eikä oikein kolahtanut: ehkä sitä poti jonkinlaista pseudoälykkömäistä Eddie Murphy ‑krapulaa ja tuli pidettyä tarpeettomia hasbeen-korvatulppafilttereitä korvissa. Mutta nyt, pierummassa iässä, kun on jo tullut hiukan tutustuttua tuohon stand-upiin, sitä vasta tajusi, kuinka paljon tämä potkii.



Alussa pelkäsin, että onko tämä sittenkin seinfeldimäistä, kritiikitöntä henkilönpalvontaa, jossa idiootit nauravat vatsanpohjanaurua joka partikkelille. Onhan se tavallaan fanivoittoisen yleisön helppouden osalta, ja Murphy on kasari ‑nahka-asussaan melkoinen kukko, mutta kyllä äijän konekivääri niittää herkullisesti parisuhdeperseilyn tabuja ajasta, paikasta ja suosiosta irrallaan. Mainiot Bill Cosby- ja Richard Pryor ‑imitoinnit aukesivat niin ikään tietenkin vasta nyt. Loppusuoran setti ei ole aivan niin vahvaa kuin alkupuolen rääviys, mutta show päättyy kyllä hyvin kunniakkaasti oivalliseen puhelin- ja lelumonologiin.



Tämä ansaitsisi kyllä jatko-osan, niin viimeisen 20 vuoden aikana varttunut polvikin tajuaisi, ettei Murphy ole pelkkä kokoperheen drdoolittle tai nuttyprofessor. Eddie Murphy Rawer!

Chris Rockin HBO-pläjäys Never Scared (2004) käy kyllä cv:stä. Jotain tämänsuuntaista syntyy, kun Martin Luther King ja Richard Pryor panee. Koherentti puolitoistatuntinen on täyttä asiaa, ja ajattomimmat aiheet on viisaasti (tai vahingossa?) sijoitettu setin lopulle: esim parisuhdeläppä on silkkaa timanttia. USA-kritiikki on täysipäisen valikoivaa, seassa on toki myös muutama pakollinen aikaansa sidottu juttu. Hieman yllättäen Rock oli keskinkertaisimmillaan käsitellessään mustien asemaa ja rasismia. Mutta oivaa, suvannotonta tykitystä tältä rääkyjältä, joka onnistuu diabolisine hymyineen olemaan niin symppis, ettei edes hänen nauramisensa omille jutuilleen onnistu ärsyttämään. Dvd:n saa neljällä ja puolella eurolla Playlta, mikä on kyllä ylittämätön hinta/laatu ‑suhde.