Dario Argento

JariM ( 8.12.2008 13:10)

JMustonen ( 7.12.2008 23:26)

Onko se sitten uusiutumiskyvyttömyyttä vaiko sinnikkyyttä, että mies on viimeiset parikymmentä vuotta iskenyt päätään samaan kantoon, sitä en tiedä.

Kyllähän Argento pyrki uudistumaan Stendahl Syndromella ja Phantom of the Operalla.

Pyrki on hyvä sana tähän väliin. Ainakin Stendhalissa yritys jäi mielestäni puolitiehen. Phantomia en ole vielä nähnyt.

Olen nähnyt vain Suspirian ja Infernon. Sen verran ajanhukkana olen noita katsomiskokemuksia pitänyt että ei ole tullut etsittyä lisää Argenton matskua käsiin.

JMustonen ( 8.12.2008 13:38)

Ainakin Stendhalissa yritys jäi mielestäni puolitiehen. Phantomia en ole vielä nähnyt.

Stendhal Syndrome oli todella hyvä harvoista selvistä heikkouksistaan huolimatta, kun taas Phantom of the Opera mielestäni Argenton huonoin. Siis jopa huonompi kuin Card Player (tämä kyllä ansaitsisi uusintakatselun).

Rantala ( 8.12.2008 11:47)

Ja kertokaa Deep Red ‑fanit minulle mikä vittu siinä filmissä on niin hyvää? Visuaalisesti kiinnostava? EHKÄ

Lähinnä se miten tarina kerrotaan ja viedään päätepisteeseen liikkuvien kuvien kautta. Tarkempi selittäminen olisi tarkempaa spoilaamista, mutta yksi esimerkki on kaksi takaumaa sisältävä finaali jossa muutamien alkupuolen tapahtumien merkitys muuttuu toiseksi vain uusimalla ne vähän eri kuvakulmasta: puhtaasti elokuvallinen ratkaisu jota ei voisi siirtää sellaisenaan kirjaan, tuskin toimisi sarjakuvassakaan yhtä havainnollisesti. Myös monet hiljaiset pikku detaljit jaksavat aina vaan sykähdyttää, tämänhetkinen suosikki seinälaastin tipahtaminen David Hemmingsin lähdettyä autiotalosta. Jotain mikä selvittäisi jutun, jos joku muukin kuin katsoja näkisi.



Argento ei oikein muissa elokuvissaan ole saanut aikaan yhtä nasevaa pay-offia kuin Profondossa, Antonionin "anti-pay off"-elokuviin viittaavassa työssä josta sitä ehkä vähiten odottaisi. Vaikka eipä ensikatselulla mitään tällaisia taustoja osannut kelata, kunhan tykkäsi maanisesta perustunteesta ja melkein kaikkien hahmojen himmeästä sympaattisuudesta, minkä takia Deep Rediin on palannut useammin kuin muihin gialloihin. Ja huomannut että leffan käsikirjoitus ja kuvasto huokuvat omanlaistaan psykologiaa mutta eivät ota itseään kauhean vakavasti, alkusekunneista asti on omituinen psyko-leikkimieli päällä ja elokuvakerronnan keinoja käytetään kuin innostavia leluja, kuitenkaan henkilöitä ja juonenkulkua unohtamatta.

KCrimso ( 8.12.2008 20:44)

Olen nähnyt vain Suspirian ja Infernon. Sen verran ajanhukkana olen noita katsomiskokemuksia pitänyt että ei ole tullut etsittyä lisää Argenton matkua käsiin.

Argento ohjaa yliluonnollista kauhua hieman liian mekaanisesti, kannattaa katsoa vielä ainakin Deep Red joka toimii kokonaisvaltaisemmin kuin Suspiria, kököstä Infernosta puhumattakaan.

KCrimso ( 8.12.2008 20:44)

Olen nähnyt vain Suspirian ja Infernon. Sen verran ajanhukkana olen noita katsomiskokemuksia pitänyt että ei ole tullut etsittyä lisää Argenton matskua käsiin.

Toistan Yotsuyaa ja totean, että Argenton giallot ovat kokonaisvaltaisesti parempia kuin nuo noitajutut. Kannattaa etsiä niitä ja Verenpunaisesta kauhusta on hyvä aloittaa.

Suspiria on ihan jees, mutta Inferno on todellista ajanhukkaa.

Infernon alkupuoli on hyvin nastaa ja lupaavaa, viritellään jotain trans-atlanttista modernin noituuden mytologiaa, mutta loppupeleissä käteen ei jää paljon muuta kuin pintapuolisesti eleganttia stalk and slash ‑rutiinia: yliluonnollisuus tuntuu olevan giallokonkarille jonkinlainen tekosyy olla antamatta katsojalle pätkääkään sitä informaatiota, jonka takia näitä täysin etäisiksi jääviä naapureita pitää tappaa.

Suspiriassakin tarina on aika toisarvoinen ja loppuu ilman kummempia johtopäätöksiä kun kaikki temput on esitetty, mutta henkilökemia ja muu on jotenkin kohdallaan, sankaritar on aidosti viehättävä ja ulkopuolisuuden tunne vieraassa kouluyhteisössä välittyy hienovaraisesti ilman pakollisia kiusaamiskliseitä ja vittumaisuuksia. Ensikatselulla olin Suspiriaan vähän pettynyt mutta se oli VHS-aikana ilman kunnon äänentoistoa ja isoa kuvaa, uusintakatselu teatterissa on muuttanut mielipidettäni enemmän kuin minkään muun elokuvan kohdalla.

En ole nähnyt läheskään kaikkia Argentoja, mutta olen välillä vähän vierastanut sekä yliluonnollisia elementtejä että ihmiskuvauksia (jotka välillä toisaalta ovat oudolla tavalla humoristisia) miehen murhamysteeritarinoissa. Omia giallosuosikkeja tosin ovatkin yleensä genrevirrasta poikkeavat "realistiset" ihmissuhdepainotteiset teokset: Keltapyjamainen tyttö, Kauhujen kylä, Kuoleman ansa jne. Suspiria puolestaan toimii puhtaana kauhuelokuvana aivan kympillä, ylipäätään harvoja kauhuelokuvia, jossa audiovisuaalinen anti on tullut minulle kunnolliseksi fyysiseksi kokemukseksi ja tapahtumien uskottavuudella ei ole enää mitään väliä. Jonka vaikutelman saamiseksi tosiaan on oleellista että henkilökemiat toimii eikä hommaa ole vesitetty kauhufilmeille tyypillisellä liioittelulla. Kuluneesta teatteriprintistä vedetyssä kreikkakasetissa on kaikki fiilis tallella.

moska ( 9.12.2008 14:14)

En ole nähnyt läheskään kaikkia Argentoja, mutta olen välillä vähän vierastanut sekä yliluonnollisia elementtejä että ihmiskuvauksia (jotka välillä toisaalta ovat oudolla tavalla humoristisia) miehen murhamysteeritarinoissa. Omia giallosuosikkeja tosin ovatkin yleensä genrevirrasta poikkeavat "realistiset" ihmissuhdepainotteiset teokset

Jos et ole katsonut niin suosittelen Stendahl Syndromea, jossa on kyllä omat liioittelunsa, mutta monien odottaman eskapistisen kuka sen teki ‑kuvion sijasta siinä tullaan aste asteelta lähemmäs todellista mielisairautta surullisuudessaan ja umpikujamaisuudessaan. Tunkkaisuuden välttämiseksi vauhtia otetaan komeasti kuvataiteen klassikoista, jotka elokuvassa jotenkin kuuluvat samalle yliherkälle mielen vyöhykkeelle kuin sarjamurhat ja seksuaalinen väkivalta. Deep Redin tavalla sukupuoliroolit, lasten ja aikuisten väliset jännitteet tms. psykiatrinen peruskaura kummittelee taustalla, teemoina joita ei selitetä ja latisteta puhki, vaan haetaan niille uusia kuvallisia ja musiikillisia vastineita enimmäkseen hyvällä menestyksellä. Voi melkein sanoa, että hulluutta kuvataan sen omalla kielellä eikä millään akateemisella lääkärikielellä, mikä on Argenton vahvuuksia silloin kun se häneltä onnistuu. Ei läheskään joka elokuvassa.



Phantom of the Opera yritetty katsoa kahdesti mutta osoittautunut aina liian karseaksi ja keskeytynyt puolivälissä, molemmissa tapauksissa peräti elokuvateatterissa.

Itselle ohjaajan tuotanto kovinkin mieluinen

Bird with a crystal plummage ***



Cat o'nine tails **** – Hyvää fiilistelyä, hidastempoinen myönnän, mutta pitää otteessaan niin kuin bird w...



Four flies on grey velvet ****½ – Sama kuin edellisissä, hitaasti lähtee käyntiin ja fiilistelyä mutta loistavaa gialloa. Ja tämän "sarjan" parhaimmat alku creditit. Ja mikä tärkeintä taisteluparin Dempsey pääosassa "protagonistina" ja Bud Spencer komppaa sivuosassa!



Kaikissa kolmessa Morriconen soundtrackit parhaimmista päistä ja todella harmi että yhteistyö meni 20 vuodeksi karille.



Deep Red ****½ – Hienohan tämä on, katsoi sitten import tai extended cutin, jos giallot ei lämmitä niin ei näistä voi tykätäkään.



Suspiria ***** – Parasta Argentoa ja Goblinin soundtrack helvetin kova



Inferno ** – Siistejä kohtauksia, etenkin konservatorio kohtaus kylmäävä. Muuten suht sekasotkuinen ja Emersonin musiikki käy vituttamaan.



Tenebre **½ – Ihan ok, tämä ei vaan jotenkin lähde omalla kohdalla käyntiin.. Alkutunnari D-lux



Phenomena ***½ – Toiset vihaa, itse tykkään.



Opera ***** – Suspirian jälkeen oma suosikkini. Pitäisi vaan hankkia italia ääniraidalla. Ainakin AB:n dubbaus todella ärsyttävää kuultavaa



Two evil eyes "black cat" * – En digannu, jotenkin ei vaan toimi niin ei toimi



Trauma ** – Tästä pitkä aika kun viimeksi näin, muistan ettei toiminut



Stendhal Syndrome *** – Hyvä vaikkakin jo liian yliampuva



Phantom of the opera * – HYIIII



Sleeples *** – Viihdyttävä, paluuta 70-luvun alun gialloihin



Tämän jälkeiset näkemättä

AlexA ( 9.12.2008 15:36)

Inferno ** etenkin konservatorio kohtaus kylmäävä.

Viimeksi kuin katsoin niin tämä ja sähköt pätkii ‑murha olivat ainoat kohtaukset joista enää tykkäsin.

AlexA ( 9.12.2008 14:36)

Inferno ** Emersonin musiikki käy vituttamaan.

Lopputekstit ja Emersonin "Mater tenebrarum" > 70's proge meets Carmina Burana – enkä tiedä kuinka tosissaan treffit on järjestetetty. Diggailen enemmän kuin itse elokuvasta.



Jos nyt ottaisi Argento/Deep Red ‑keskusteluun sen verran osaa, "Suspiriassa" on lajityypin hienoimpia alkuja koskaan ja tyyliä pursuava "Deep Red" taas on itselläni eniten katsomiskertoja kerännyt giallo.

Bad Rain ( 9.12.2008 17:13)

AlexA ( 9.12.2008 14:36)

Inferno ** Emersonin musiikki käy vituttamaan.

Lopputekstit ja Emersonin "Mater tenebrarum" > 70's proge meets Carmina Burana – enkä tiedä kuinka tosissaan treffit on järjestetetty. Diggailen enemmän kuin itse elokuvasta.

Mulla on Emersonin Inferno-score levyllä ja sitä kyllä kuuntelee ihan mielellään. Emerson naureskeli leffalle jossain ja varmaan musiikitkin on tehty vähän kieliposkessa. Joku urpo voisi tietenkin väittää samaa koko ELP:n tuotannosta...



np. Emerson Lake & Palmer : Pictures At An Exhibition

KCrimso ( 9.12.2008 17:31)

Bad Rain ( 9.12.2008 17:13)

AlexA ( 9.12.2008 14:36)

Inferno ** Emersonin musiikki käy vituttamaan.

Lopputekstit ja Emersonin "Mater tenebrarum" > 70's proge meets Carmina Burana – enkä tiedä kuinka tosissaan treffit on järjestetetty. Diggailen enemmän kuin itse elokuvasta.

Mulla on Emersonin Inferno-score levyllä ja sitä kyllä kuuntelee ihan mielellään. Emerson naureskeli leffalle jossain ja varmaan musiikitkin on tehty vähän kieliposkessa. Joku urpo voisi tietenkin väittää samaa koko ELP:n tuotannosta...



np. Emerson Lake & Palmer : Pictures At An Exhibition

ELP:n tuotannossa ei ole mitään sen kummempaa vikaa. Infernossa tosiaan vaan tuntuu tuo Emersonin "kieliposkella" ote ja siksi käy vituttamaan.

Bad Rain ( 9.12.2008 19:13)

AlexA ( 9.12.2008 14:36)

Inferno ** Emersonin musiikki käy vituttamaan.

Lopputekstit ja Emersonin "Mater tenebrarum" > 70's proge meets Carmina Burana – enkä tiedä kuinka tosissaan treffit on järjestetetty. Diggailen enemmän kuin itse elokuvasta.

Myös Jerry Goldsmithin Damien: Omen 2 ‑messuamisen vaikutus kuulostaa olevan läsnä... Elokuvan mielestäni paras styge oli kyllä (Suspiriaa melkein kuva kuvalta toistavaa) taksimatkaa sateessa säestävä instrumentaalirock, vähän aikaisemmin musiikkitunnin aiheena olleen Giuseppe Verdin ooppera-aarian pohjalta. Infernossa piisaa tällaisia lähtökohtaisesti kiinnostavia poikkitaiteellisia ja okkulttis-historiallisia yhteyksiä (mm. Gurdjieffiin), jotka kyllä enimmäkseen jäävät pelkäksi murhasarjan lisämausteeksi ja name droppingiksi.