»
Elokuvat » Inglorious Bastards
AnttiO (30.11.2009 14:27)
Red Right Hand (Jonkun FDTD:n kaltaisen kökköpommin laittaminen minkä tahansa QT:n ohjauksen edelle on jo ihan dadaa.
Whatever. Ei kuulu tapoihini kehua/haukkua leffoja sen mukaan mitä muut niistä ajattelevat. Kill Billit ovat joo ihan hitosti syvempää viihdettä kuin FDTD.
KCrimso (AnttiO (Red Right Hand (Jonkun FDTD:n kaltaisen kökköpommin laittaminen minkä tahansa QT:n ohjauksen edelle on jo ihan dadaa.
Whatever. Ei kuulu tapoihini kehua/haukkua leffoja sen mukaan mitä muut niistä ajattelevat. Kill Billit ovat joo ihan hitosti syvempää viihdettä kuin FDTD.
Ainakin helvetin paljon paremmin ohjattua, kuvattua ja näyteltyä viihdettä.
Red Right Hand (Kill Billit tai IB ovat vahvoja juuri ohjauksen puolesta, eivät niinkään käsikirjoituksen, tarinan, juonen tai dialogin.
AnttiO (Minulle taas Tarantinon leffojen kantavat voimat ovat useimmiten olleet näyttelijät ja Kill Billit olivat tällä osastolla heikoin esitys (Carradine poislukien). Death Proofkin meni lähes täysin Kurt Russellin karisman varassa ja Waltzin ansiosta IB:n jaksoi katsoa loppuun.
KCrimso (AnttiO (Minulle taas Tarantinon leffojen kantavat voimat ovat useimmiten olleet näyttelijät ja Kill Billit olivat tällä osastolla heikoin esitys (Carradine poislukien). Death Proofkin meni lähes täysin Kurt Russellin karisman varassa ja Waltzin ansiosta IB:n jaksoi katsoa loppuun.
Sehän juuri kertoo paljon Tarantinon taidoista ohjaajana (ja käsikirjoittana toki myös) Tarantinon että useat has-beenit ovat juuri hänen leffoissaan tehneet hienoja rooleja...
AnttiO (Minulle taas Tarantinon leffojen kantavat voimat ovat useimmiten olleet näyttelijät ja Kill Billit olivat tällä osastolla heikoin esitys (Carradine poislukien).
(The Lukewarm.) (AnttiO (Minulle taas Tarantinon leffojen kantavat voimat ovat useimmiten olleet näyttelijät ja Kill Billit olivat tällä osastolla heikoin esitys (Carradine poislukien).
Michael Madsen, Michael Parks?
AnttiO (Tarantinolle täytyy kyllä erikseen nostaa hattua siitä että hän on pruukannut roolittaa näyttelijöitä mukavasti typecastingiä vastaan. Esim. De Niro vässykkänä pikkukonnana JB:ssa, Travolta ja Willis Pulp Fictionissa, Kurt Russell sarjamurhaajana...
Young Hova (AnttiO (Tarantinolle täytyy kyllä erikseen nostaa hattua siitä että hän on pruukannut roolittaa näyttelijöitä mukavasti typecastingiä vastaan. Esim. De Niro vässykkänä pikkukonnana JB:ssa, Travolta ja Willis Pulp Fictionissa, Kurt Russell sarjamurhaajana...
Yllättävä huomio
AnttiO ((The Lukewarm.) (AnttiO (Minulle taas Tarantinon leffojen kantavat voimat ovat useimmiten olleet näyttelijät ja Kill Billit olivat tällä osastolla heikoin esitys (Carradine poislukien).
Michael Madsen, Michael Parks?
Pätevä pointti, olivat vaan kokonaisuutena aika pieniä rooleja.
(The Lukewarm.) (Mikä Reservoir Dogsin tyylissä oli sitten niin omaperäistä? Haiskahtaa pahasti siltä, että taustalla on joku "90-luvulla tehtiin parempia elokuvia" tyyppinen näköharha.
(The Lukewarm.) (AnttiO ((The Lukewarm.) (AnttiO (Minulle taas Tarantinon leffojen kantavat voimat ovat useimmiten olleet näyttelijät ja Kill Billit olivat tällä osastolla heikoin esitys (Carradine poislukien).
Michael Madsen, Michael Parks?
Pätevä pointti, olivat vaan kokonaisuutena aika pieniä rooleja.
Madsenillähän on Vol. 2:ssa lähes yhtä monta kohtausta – ellei jopa enemmän – kuin Carradinellakin. Itse asiassa Carradinella on vain neljä kohtausta, joista yksi on Madsenin kanssa. Madsen ei vaan puhu niin paljon.
Red Right Hand (Lisäksi kyse on myös siitä että silloin 90-luvulla jokainen elokuvaihminen ei ollut nähnyt sitä kaikkea settiä mistä Tarantino lainailee. Sitten kun DVD-mullistuksen myötä ladysnowblöödit muuttuivat ihan perussetiksi elokuvaharrastajien hyllyssä, niin yhtäkkiä tämän kaman lainaaminen muuttuikin huonoksi jutuksi joidenkin mielestä.
Red Right Hand (Joo ei, ei tätä omaperäisyyden puute ‑väitettä/vaatimusta oikein vain snaijaa. Koko elokuva lajina on ennen muuta lainaava: lähes kaikki elokuvassa perustuu katsojan aikaisemmin oppimalle ja jo nähdylle. Elokuva on olemuksellisesti lainaava taidelaji. Ja sitten kun vielä tsiigaa mitä muita elokuvia pyörii samaan aikaan IB:n kanssa teatterissa niin mikä ihme tekee siitä (tai KB:stä) vähemmän omaperäisiä kuin niistä muista...
Jos katsoo 365 elokuvaa vuodessa niin niistä ehkä yhtä tai kahta voi pitää omaperäisenä. Ehkä.
En ole kaikesta samaa mieltä, mutta paljon painavaa asiaa: http://www.thehousenextdooronline.com/2009/09/conversations-quentin-tarantino-part-2.html
In his "love letter to the movies," Tarantino especially privileges the cinema of the past, peppering the film with cinephile-friendly references to G.W. Pabst, Leni Riefenstahl, Henri-Georges Clouzot (one of the few French directors to continue making films during the Occupation, including Le Corbeau, one of the films Shosanna screens at her theater) and actor Emil Jannings. Most of all, though, Inglourious Basterds is about the power of the cinema: its power as propaganda, as entertainment, and of course as art. Much has been made of the denouement's grand metaphor, the cinema literally changing the world, but I don't think Tarantino really sees cinema as a social tool, as a way of changing history, which is the obvious interpretation. Inglourious Basterds isn't about a reel of film changing the world so much as it is about the movies as gateways into different ways of imagining and thinking about the world. The film belongs to the same lineage of speculative fiction as Philip K. Dick's The Man in the High Castle or Philip Roth's The Plot Against America, both of which imagine alternate realities where Nazism and fascism were victorious in the WWII era.
That's why the readings of this film as "Holocaust denial" are so dramatically offbase (even beyond the fact that the opening chapter is an especially potent acknowledgment of the Holocaust's personal horror). Tarantino's film doesn't erase the memory of the Holocaust. Rather, he's actually relying on our knowledge of real events; the film would be all but meaningless to someone who didn't already know at least the barebones basics about the real history of World War II. Tarantino's vision of a fiery end to the Third Reich is only powerful when it plays off of the knowledge that this isn't what really happened, that this is a "what if" scenario. Tarantino knows he can't rewrite history, but he can create a cinematic alternate history that resonates in various ways with the real world, with real ideas. The power of cinema is its freedom, its virtually limitless capacity for imagination and creativity, and, as you suggest, the powerful grip of the movies on the imaginations of audiences.
Goebbels certainly understood this power, treating the cinema as a vital ideological tool, taking personal control of UFA in order to turn the German film industry into a way of spreading Nazi ideas and rallying enthusiasm. The British officers in the film compare Goebbels to Hollywood producers like David O. Selznick and Louis B. Mayer, and Goebbels, while placing himself in opposition to these Jewish moguls, also borrowed from their playbook, trying to create popular entertainments and massive hits. When Zoller is described as "a German Sergeant York," it's not a shallow comparison: both men are somewhat reluctant heroes whose gory exploits, consisting mainly of killing a whole lot of men, are turned into films to stir up patriotic sentiment in their home countries. Just as Howard Hawks' Sergeant York (like his later Pearl Harbor revenge flick Air Force and countless other Hollywood propaganda films of the era) stirred and moved audiences, Goebbels' films were intended to awaken similar emotions in his own German audiences. The hammering brutality of Nation's Pride echoes the relentless climax of the otherwise admirable Air Force, in which Hawks presents an orgy of anti-Japanese violence for audiences to wallow in. Tarantino's point seems to be that this is what all films do, that the propagandistic and manipulative aspects of the cinema are unavoidable. Thus he both embraces them and, to some extent, exposes their workings.