Modernismi / Postmodernismi

Humeros ( 20.1.2006 12:51)

Yotsuyan esimerkit olivat epäilemättä virkistäviä (huom! itse en tunne kumpaakaan elokuvaa), mutta en ymmärrä asennettasi kanonisoituihin klassikoihin. Luuletko tutkijoiden analysoivan vuosikaudesta toiseen huvikseen tai mahdollisesti luovuuden puutteesta Kafkaa, Joycea, Woolfia, Mannia, Schönbergiä, Bergiä, Shostakovitshia, Stravinskia, Prokovjevia, Picassoa, Dalia, van Goghia jne. tutkiessaan modernismia? Kyseiset nimet pyörivät (kirjallisuuden, musiikin ja kuvataiteen) modernistissa keskusteluissa juuri sen takia, että kyseiset henkilöt ovat joko alun perin olleet luomassa kyseistä taidelajia tai jälkeenpäin kiteyttäneet sen keskeisimpiä elementtejä. Uuden aineiston tuominen on aina ihailtavaa, joten kiitos siitä Yotsuyalle, mutta on yksinkertaisesti sinun omaa heikkouttasi, mikäli et kykene näkemään keskustelua tietyistä klassikoista relevanttina.

Elitistit eivät klassikoille kumarra, ja harvempi täällä on valmis ylianalysoimaan loppuunkulutettuja elokuvia. Ilmeisesti osittain keskustelun viihteellisyys on ajanut joitain henkilöitä pois täältä. Yhden mielestäni asiallisenkin kirjoittajan, vaikka wannabe-intellektuellejahan toki riittää...



Minusta esim. RRH:n pointit modernismin ja postmodernismin erottelemisen vaikeudesta ovat täysin valideja. Etenkin mitä tulee Lynchiin... On vaikea keksiä intertekstuaalisempaa esimerkkiä 2000-luvun elokuvista kuin Mulholland Dr.

(The Lukewarm.) ( 20.1.2006 18:44)

Minusta esim. RRH:n pointit modernismin ja postmodernismin erottelemisen vaikeudesta ovat täysin valideja. Etenkin mitä tulee Lynchiin...

No toi munkin postaukseni oli vähän niin kuin puujalkahuumoria aiheesta että on moderneja leffoja ja seuraava vaihe on post-apocalyptinen barbarismi vuonna X. Olisi turhauttavaa leimata vaikka Kill Billin kuvasto pelkäksi postmodernismiksi kun se yksinkertaisesti on niin hengästyttävän modernia. Elitismiin liittyy mun mielestäni ensisijaisesti sataprosenttisen fiilispohjainen harrastaminen, analyysit ovat toissijaisia.

Humeros ( 20.1.2006 12:51)

Pakko myöntää, että olen hieman ymmälläni, miten aiheeni on saanut käsittämätöntä vastustusta, mm. RHH:lta ja nyt Charlottes.:ltä, tämän kaltaisessa foorumissa.

Mä taas en ymmärrä miten olet tulkinnut mun viestini vastustukseksi. Käsittääkseni perustelin itseni ihan hyvin enkä hyökännyt henkilöä vastaan, toisin kuin sinä joka heti tokassa viestissä alat väittämään etten tunne näitä ismejä. (Okei sanoin että listasi on kummallinen, mutta se johtui siitä ettet ollut määritellyt ismejä yhtään. Tällaiset wikipedia-määrittelythän eivät ole juuri mistään kotoisin.)

Sen sijaan RHH ja Charlottes. ovat molemmat heittäneet ihmeellisiä kapuloita rattaisiin, joiden ymmärtäminen ainakin välillä menee yli oman järkeni, ilman, että he olisivat todella analysoineet ensimmäistäkään elokuvaa.

Alkuperäisestä listasta muuten unohdin modernismin kohdalta Polanskin mestariteoksen Inho sekä hieman vähemmän onnistuneen Vuokralaisen. Koska luulen, että väki täällä alkaa olla kyllästynyt jo pikku hiljaa aiheeseeni, en rupea esittämään suurempaa analyysia Inhosta (pyydettäessä voin toki tehdä sen), mutta heitän vain haasteena: onko joku mahdollisesti niin taikuri (esim. RHH tai Charlottes.), että kykenee analysoimaan kyseisen elokuvan ilman psykoanalyysia (Freud) tai muuta modernistiseen estetiikkaan liittyvää käsitteistöä? Analyysin tulee siis olla analyysi, ei ”analyysi”!

Voi olla että psykoanalyysi toimii hyvinkin Inhossa. Eikä varmaan vähiten sen takia että Polanski on varmasti ollut muodinmukainen jäbä ja tiennyt paljon psykoanalyysista elokuvan tehdessään. Kuitenkin Inhoa analysoidessa voi miettiä myös mikä merkitys elokuvan tuotantohistorialla on sille millaiseksi se tehtiin.



Loppupeleissä psykoanalyysin ongelma on tämä: – Entä sitten? Tämän kysymyksen voi esittää jokaisen tulkinnan jälkeen ja vastaukseksi tulee taas jotain uutta psykoanalyyttistä jargonia. Loppujen lopuksi huono psykoanalyyttinen tutkimus ei kerro teoksesta paljon mitään kun kaikki palautetaan aina isän lakiin tai milloin mihinkin – on genre, aikakausi, maantieteellinen alue mikätahansa. Mutta mä myönnän tämä on vain minun henk. koht mielipiteeni psykoanalyysista. En diggaa freudista, en jaksa Lacania. Näin se vain on.

Ilmeisesti sakki täällä on niin "elitististä", ettei kenenkään tarvitse enää osoittaa todellista elitistisyyttään analysoimalla elokuvia. Onhan sekin toki yksi tapa saavuttaa sosiaalisissa yhteisöissä korkea status, että heittelee muutama sata kommenttia keskusteluihin, joissa aiheena on "Pidätkö enemmän Marilyn Monroesta vai Nicole Kidmanista?" ja saavuttaa siten elitistin aseman.

Joka tapauksessa, vain koska Antti Tohka erehtyi pyytämään esitän nyt Freud-analyysini.



Tulkintani Inhosta pohjautuu muutaman kuukauden takaiseen katsomiskertaan (en ole vielä saanut hommattua dvd:tä itselleni, häpeällistä), joten mahdolliset asiavirhekorjaukset otetaan kiitollisina vastaan.



Keskeinen teema Inhossa, tai oikeastaan koko elokuvan ydin, on Carole Ledouxin suunnaton inho seksiä, ja seksuaalisuutta kohtaan yleensäkin. Koko elokuva rakentuu siten juuriaan myöten Freudilaisten defenssimekanismien ympärille. Carolen öiset painajaiset keski-ikäisestä vanhasta miehestä, joka käy hänen päälleen, antavat viitteitä traumaattisista seksuaalisista hyväksikäyttökokemuksista lapsuudessa (lopun valokuvassa Carole katsoo isäänsä, joten hyväksikäyttäjä on todennäköisesti hän). Polanskin uskomaton äänimaailma edellisissä kohtauksissa vain vahvistaa tulkintaa: koko maailma mykistyy järkyttävän kokemuksen edessä, ja ainoaksi pakokeinoksi jää armottomasti kuluvien sekuntien laskeminen.

Carolen mielen turvatekijää edustaa hänen sisar Hélène, jonka kautta Carole löytää jonkinlaisen tasapainon omassa henkilökohtaisessa elämässään. Carole elää turvallista elämää pienessä kerrostaloasunnossa ”tyttöjen kesken” Hélènen kanssa, ja pyrkii karsimaan tieltään kaikki mahdolliset haittatekijät (tytöt eivät aiheuta häiriötä, josta todisteena Carolen ja työkaverin välinen iloinen keskustelu, joka katkeaa välittömästi siirryttäessä miehiin). ”Helene: Why did you throw Michael's things away? Carole: They don't belong there.” (hyvä imdb:n lainaus elokuvasta), Colin suudelman seurauksena Carole saa äkillisen kohtauksen ja säntää asuntoon pesemään suutaan. Huomatessaan Michaelin hammasharjan (vai oliko se parranajokone?) vessassa hän heittää ne roskiin. Carole ei anna minkään vaarantaa tai liata hänen sisäistä maailmaa, jota asunto edustaa (myöhemmin lisää).

Helenen yllättävä matka avaa portit Carolen omille mielensisäisille demoneille. Asunto on ymmärrettävä siten Carolen mieltä symboloivaksi yhtenäiseksi ”tilaksi”, johon katsojalla on välitön pääsy. Näin Polanski pyrkii ensisijaisesti esittämään katsojalle, mitä Carolen mielessä todella tapahtuu, katsojan ei tarvitse enää sinällään tulkita Carolen eleitä ja ilmeitä, sillä näemme kaiken suoraan asunnon kautta (vrt. kirjallisuudessa Joycen ja Woolfin tajunnanvirtatekniikka, jossa lukija lukee suoraan henkilöiden ajatukset eikä mitään muuta ja lisäksi Lynchin Mulholland Dr. ja Lost Highway, jossa katsoja sinkoutuu suoraan päähenkilöiden mieleen). Carolen mielen defenssimekanismit ovat työntäneet traumaattiset lapsuuden/nuoruuden kokemukset syvälle mielen sisälle ja sisar Helen on toiminut jonkinlaisena portinvartijana, kunnes suuri murros tapahtuu (matka). Tapahtumat alkavat kärjistyä pikku hiljaa öisten painajaisten ja Colinin jatkuvien painostusten lisääntyessä. Astuessaan asuntoon Colin harppaa suoraan (Carolen näkökulmasta, jota katsoja koko ajan seuraa) Carolen mielen sisälle, jossa hänellä ei ole mitään sijaa. Liike on anteeksiantamaton ja siitä seurauksena armoton kuolema, asunto on pidettävä hinnalla millä hyvänsä puhtaana. Carolen ponnistelut oven telkeämiseksi kiinni osoittavat viimeisiä onnettomia yrityksiä pitää mielen tasapaino jokseenkin koossa ulkoiselta maailmalta (esim. Colinilta tai hämärältä vuokraisännältä). Yritykset ovat ennen kaikkea turhia siksi, että ongelmat ovat Carolen päänsisäisiä (asunto itsessään on likainen, ei sitä tahraavat ulkomaailman tekijät, kuten Colin). Pikku hiljaa seiniin ilmestyvät repeämät antavat viitteitä lopullisesta sisäisestä sortumisesta (pelkästään tämä modernistinen elementti auttaa mielestäni Polanskia haastamaan Lynchin kovimmat työt). Asunto muuttuu lopulta totaaliseksi sekasorroksi ja Carole löydetään tajuttomana sängyn alta.

Kaikki elokuvan katsoneet varmasti yhtyvät siihen, että elokuvan loppu on sangen kiusallinen (itse ainakin meinasin syödä pääni!)? Miten tulisi tulkita Helenen ja Michaelin kotiinpaluu ja heidän suhtautuminen kaikkeen? Modernismiin tottunut tulkitsija olettaa välittömästi, että heidän palatessa kotiin asunto on todennäköisesti täysin sekaisin, mutta mitään ruumiita ei ole olemassakaan (Colin ja vuokraisäntä ovat saattaneet käydä ovella kolkuttelemassa, mutta Carolen mieli on vain jatkanut tarinaa vähän pidemmälle, siis murhiin saakka). Polanski yllättää tapansa mukaisesti ja antaa selviä viitteitä, että kylpyammeessa on todella joku (mielestäni Michaelin katsoessa ammeeseen, sieltä kuuluu miehen ääni). Lisäksi eräs vanha mies käy olohuoneessa ja hiippailee sieltä järkyttyneenä sitten pois (luonnollisesti sohvan taakse ei näytetä). Mitään lopullista totuutta en osaa esittää, mutta itse tulkitsen asian seuraavanlaisesti. Muiden ihmisten saapuessa asuntoon katsoja menettää sen modernistisen subjektiivisuuden välittömän kokemisen, jota Polanski on elokuvallaan ensisijaisesti hakenut. Emme ole enää Carolen mieltä tutkiskeleva ”jumalan silmä”, vaan yksi materiaalisista hämmentyneistä kerrostaloasukkaista. Tutkimusmatka Caroleen on menettää äkillisesti merkityksensä ja elokuva ohenee pinnalliseksi. Ammetta ja olohuonetta ei näytetä siksi, ettei sillä ole enää Carolen kannalta mitään merkitystä. Kuten jo mainitsinkin, ammeessa on äänistä päätellen kuolemaisillaan oleva mies, mutta kuka hän on, se ei liity enää Caroleen millään tavalla. Katsoja näki Carolen kamppailevan mielensä sisällä niiden tekijöiden kanssa, jotka hänen elämässään olivat merkityksellisiä (Colin ja Helenelle paskamainen vuokraisäntä). Kenties ammeessa on epäonninen postimies, joka tuli koputtelemaan Carolen ovelle, ja olohuoneessa ristiinnaulittu majava!? Kuka tietää? Olennaista on, ettei sillä ole enää merkitystä, sillä emme ole enää Carolen pään sisällä, asunto on jälleen pelkkä tavallinen asunto.



Tulkitsemisesta.

Monia korjauksia (muitakin kuin kieliopillisia) on varmasti tehtävä ennen kuin edellä esitetystä saadaan ”julkaisu kelpoinen”. Mielestäni tämä on kuitenkin Inhon ensisijainen ydin, jonka avulla elokuva on helpoin ymmärtää. Luonnollisestikaan tämä ei tarkoita, ettei muitakin analyysejä elokuvasta voitaisi esittää. Postmodernistinen taiteentutkimuksen taustalla on elänyt vahvasti ajatus ns. ”yhden ja oikean” tulkinnan statuksen rikkomisesta, perustellut tulkinnat voivat elää yhdessä palvellen eri yhteisöjen henkilökohtaisia tarkoituksia. Tästä huolimatta voidaan täysin oikeutetusti väittää, että Inho on ainakin osin modernistinen elokuva, se voi olla myös toki jotain muutakin (tulkintoja esiin).

Hyvä esimerkki on Once upon a time in west, joka on jonkinlainen Leonen jäähyväisteos villille lännelle: rautatiet alkavat nostaa kaupunkeja kuolleisiin erämaihin, armottomat pyssymiehet vaihtuvat kieroihin liikemiehiin ja kaikesta voittajina selvinneet sankarit eivät kykene mukautumaan uuteen muutokseen koston jälkeisen elämän merkityksettömyyden vuoksi. Leone on hyvin yhteiskunnallinen ohjaaja, jonka vuoksi on vaikea ajatella hänen elokuviaan ilman kapitalismin käsitteistöä. Once upon a time in west on kuitenkin kirkas poikkeus, jossa yhteiskunnallista murrostilaa palvelee majesteetillisen hienosti (pahoittelen ilmaisua, mutta Leone fanina en voi olla sortumatta) ainakin osittain postmodernistinen estetiikka (toki elokuva on täynnä Leonen klassisia elementtejä). Leone lähti tarkoituksella hakemaan Howard Hawksin ja etenkin John Fordin klassisia lännenmaisemia tähän lännen joutsenlauluun. Näiden lainausten avulla koko perinteinen surumielisen haikea lännenmaailma, jota Leonella ei ollut vielä ennen nähty, siirtyy valkokankaalle ”viimeistä kertaa” ikään kuin hyvästiksi. Dvd:n extroissa mainitaan Morriconen olleen konsertissa, jossa soittajat olivat kulkeneet erilaisia tikapuita pitkin lavalla (postmodernistinen idea musiikissa siitä, että mikä tahansa ääni on musiikkia, kunhan se tuodaan oikeaan kontekstiin). Tästä syntyi idea alun eriskummalliseen ratkaisuun, jossa kuvataan kolmea ”Leone-konnaa”, jotka odottavat saapuvaa junaa. Totaalisen hiljaisessa maisemassa erilaiset äänet, kuten kärpäsen lento, vesipisaroiden putoaminen, tuuliviiri jne. muuttuvat yllättäen koko pitkien alkutekstien musiikiksi (siis postmodernistisen estetiikan ansioista, jos se vielä jollekin jäi epäselväksi).



Charlottes.:lle, RHH:lle, Lukewarmille ja muille vastailen hieman myöhemmin, pitäisi tenttiinkin valmistautua.

Eipäs dissata Lacania. Mitä taas tulee taiteentutkimukseen sekä modernismi / postmodernismi yms. jaotteluihin muistuttaisin että minkä tahansa taiteen lokerisoimisessa tulee aina muistaa kulttuurin sisäinen kehitys, joka ei ole suinkaan stabiili, joskin tutkijaansa vangitseva. Pahoittelen jo alkuun, sikäli jos keskustelu enää tästä etenee, että semiotiikkaan suuntautuneena tulen tämän kaltaisissa keskusteluissa painottaneeksi turhankin usein tieteentutkimukseen liittyviä ongelmia. Väite, että "...kunnioittavan tutkimuksen (oli aihe siis mikä tahansa), on välttämättä pyrittävä luokittelemaan, mittamaan, käsitteellistämään ja analysoimaan aineistojaan" sisältää tieteentutkimukseen liitettävän kritiikin osalta hankalan ajatuksen itsensä tutkimusmenetelmän rakenteellisesta sidonnaisuudesta paitsi aikaansa myös tutkimusta tekevän ryhmän ja sen käyttämien termien sisäiseen hegemoniaan. Yksi tieteen suurimpia ongelmiahan on juuri nimen omainen lokeroituminen erinäisiin koulukuntiin / ajatusmalleihin mikä supistaa ja jossain määrin vääristää tutkimuksen pohjalta tehtyjä analyysejä. Karrikoiden voitaisiin esim. kysyä tekikö Bergman ylipäätään modernista elokuvaa vai peilasiko hän ainoastaan modernismin piirteitä klassisen kerronnan puitteissa. Eräs ongelmahan elokuvatutkimuksessa nähdäkseni on, että sitä on hyvin vaikeaa jos ei mahdotonta siirtää empiiriselle tasolle. Toisin sanoen tämän päivän ajatus "modernismista" saa huomenna uuden sisällön, mikä ei tietenkään poista tutkimuksen tärkeyttä, mutta tarjoaa sille perspektiivin.

Toisaalta Lukewarmin väitteeseen, että "Elitistit eivät klassikoille kumarra, ja harvempi täällä on valmis ylianalysoimaan loppuunkulutettuja elokuvia" toteaisin että harvat jos kukaan meistä elitisteistä olisi tähän edes kykenevä. Lauseeseen sijoitettu ylimielinen ja nuorekas minä ‑muotoinen ja kovin harrastelijapohjainen näkökulma klassikkoelokuvien ylianalysoinnista kertoo enemmälti niiden ymmärtämättömyydestä ja laiskuudesta. Sikäli kun lauseen ajatuksena on analysoinnin siirtäminen niin kutsuttuun "tuoreeseen" elokuvaan tulee kysyä, voidaanko sitä tutkia mitenkään kattavasti ilman laajamuotoista ymmärrystä klassisen elokuvan ja sen vaikutuksen sisällöstä.

"Pidätkö enemmän Marilyn Monroesta vai Nicole Kidmanista?" kuulostaa rasittavan intellektuellilta, tuli päänsärky

JMustonen, mielenkiintoista ja epäilemättä tietyssä kontekstissa relevanttia tekstiä. Feministinen epistemologian tieteenkritiikki, johon olen tutustunut, painottaa hyvin saman kaltaisia piirteitä. En vain uskoa, että taiteentutkimuksen kyseenalaistaminen itsessään kontekstisidonnaisuuteen vedoten, on juuri tässä tapauksessa mitenkään erityisen relevanttia. Analogia: epistemologisesti on hyvin olennaista keskustella todellisuuden perimmäisestä rakenteesta (ontologisesti), jotta voimme edes aloittaa keskustelun tiedon mahdollisuuksista. Maailma voi olla unta tai me voimme olla solipsistisessa tilanteessa (Matrixin hyödyntämä aivot astiassa tilanne). Mutta jos tarkoituksenamme on esim. selvittää miten rakennetaan radio, luulenpa, että episteemisen skeptismin jäytävät argumentit, alkavat pikku hiljaa kuulostaa turhilta. Eli vaikka esim. mittaaminen onkin aina kontekstisidonnaista (länsimaalainen mittaa toisin kuin aasialainen, mies/nainen, valkoihoinen/mustaihoinen, rikas/köyhä jne.), niin voidaan siitä huolimatta todeta varmaksi, että tieteessä on pakko esim. mitata. Miten meidän tulisi suhtautu näihin mittauksiin, onkin toinen kysymys.

Vaikka minun tulkintahypoteesit, ennakko-oletukset jne. esim. Inhoa kohtaan ovatkin modernistisia, jonka seurauksena näen elokuvan helpommin modernistisena, ei tämä tarkoita sitä, ettenkö voisi olla silti tieteellisessä mielessä oikeassa. Kyse on lopulta vain perusteluista (väitteiden oikeuttamisesta). Minun ja henkilön x:n analyysit Inhosta voivat olla toistensa loogisia vastakohtia, ja siitä huolimatta olla molemmat yhtä aikaa oikeutettuja. Loogisesti tällainen on tietenkin kiusallista, mutta asia tulee ymmärtää postmodernistisesti. Ei ole sinällään mitään lopullista "jumallallista" (uskonto) tai tieteellistä (tieteismi/fysikalismi) totuutta, on vain olemassa erilaisia perusteluita toisistaan poikkeaville väitteille. Väitelauseet ovat sinänsä itsenäisiä toisistaan, joten niiden rinnakkaiselo on mahdollinen, kunhan ne vain kaikki ovat huolellisesti perusteltuja. Jos joku nyt esittää Inhosta postmodernistisen analyysin (jota kyllä suoraan sanottuna pidän mahdottomana), ja kykenee perustelemaan todella väitteensä, ei meidän ole ongelma eikä mikään hyväksyä molempia analyysejä yhtä aikaa. Jälkimmäinen (postmodernistinen) analyysi ei siis ole suora kritiikki edelliselle analyysille (eikä tietenkään päinvastoinkaan), sen esittäminen on asia erikseen.

Humeros ( 20.1.2006 21:41)

Ei ole sinällään mitään lopullista "jumallallista" (uskonto) tai tieteellistä (tieteismi/fysikalismi) totuutta, on vain olemassa erilaisia perusteluita toisistaan poikkeaville väitteille. Väitelauseet ovat sinänsä itsenäisiä toisistaan, joten niiden rinnakkaiselo on mahdollinen, kunhan ne vain kaikki ovat huolellisesti perusteltuja.

Huh, nyt helpotti! Sydän alkoi jo vähän tossa pamppailla. Todella hyvä että asia tehtiin nyt selväksi myös tällä tasolla, niin ei tule turhaan unettomia öitä sitä pohdiskellessa.

Humeros ( 20.1.2006 21:41)

Vaikka minun tulkintahypoteesit, ennakko-oletukset jne. esim. Inhoa kohtaan ovatkin modernistisia, jonka seurauksena näen elokuvan helpommin modernistisena, ei tämä tarkoita sitä, ettenkö voisi olla silti tieteellisessä mielessä oikeassa.

Tarkoitukseni ei ollut suinkaan vähätellä tulkintasi valideettia. Halusin kuitenkin köykäisesti problematisoida taiteen- ja tieteentutkimuksen välisen suhteen. Nyt kun olemme edenneet keskustelussa haluaisin syventyä mielenkiintoiselta vaikuttavan tulkintahypoteesisi taustoihin. Elokuvahan on analyysien kannalta ymmärtääkseni kirjallista ja musiikillista traditiota haastavampi tutkimuskohde. Esimerkiksi Inhon kohdalla pohjaat ajatuksesi puhtaasti kerronnalliseen sisältöön, eli elokuvan kuvallisiin (ja toki jossain määrin emotionaalisiin) jatkumoihin, kun taas Leone ‑esimerkissäsi viittaat selkeäsi elokuvan historiaan. Jossain määrin voisi siis väittää, että käsittelet elokuvaa kuin proosaa, mikä herättää kysymyksen elokuvan teknisen sisällön vaikutuksesta sen muotoon, eli löydätkö tukea modernismi / postmodernismi jaottelulle myös elokuvan "kielen" analyysista.

JMustonen ( 20.1.2006 19:10)

Toisaalta Lukewarmin väitteeseen, että "Elitistit eivät klassikoille kumarra, ja harvempi täällä on valmis ylianalysoimaan loppuunkulutettuja elokuvia" toteaisin että harvat jos kukaan meistä elitisteistä olisi tähän edes kykenevä. Lauseeseen sijoitettu ylimielinen ja nuorekas minä ‑muotoinen ja kovin harrastelijapohjainen näkökulma klassikkoelokuvien ylianalysoinnista kertoo enemmälti niiden ymmärtämättömyydestä ja laiskuudesta.

Näin se pitkälti mennee. Mun laiskuus ei noita kaikkia pitkiä viestejä jaksa edes lukea saati vastinetta rustata. Onhan siinä aika kysymyskin, mihin aikaansa haluaa käyttää. Mutta tervetuloa vaan tänne.

Minä käyn tuollaisia keskusteluja mieluummin punaviinilasin ääressä faccia a faccia, ei ole oikein luontevaa (mulle) vääntää kättä näin moniäänisesti kyberavaruudessa.

Kiva noita on lukea, mutta selkeän vastineen kirjoittaminen vaatisi jo muistiinpanojen tekemistä...

Lazer ( 20.1.2006 21:14)

JMustonen ( 20.1.2006 19:10)

Toisaalta Lukewarmin väitteeseen, että "Elitistit eivät klassikoille kumarra, ja harvempi täällä on valmis ylianalysoimaan loppuunkulutettuja elokuvia" toteaisin että harvat jos kukaan meistä elitisteistä olisi tähän edes kykenevä. Lauseeseen sijoitettu ylimielinen ja nuorekas minä ‑muotoinen ja kovin harrastelijapohjainen näkökulma klassikkoelokuvien ylianalysoinnista kertoo enemmälti niiden ymmärtämättömyydestä ja laiskuudesta.

Näin se pitkälti mennee. Mun laiskuus ei noita kaikkia pitkiä viestejä jaksa edes lukea saati vastinetta rustata. Onhan siinä aika kysymyskin, mihin aikaansa haluaa käyttää. Mutta tervetuloa vaan tänne.

Analyysi: elitismi = alyllinen laiskuus yhdistettyna fiilistelyyn ja puhtaaseen kusipaisyyteen.

Volonte ( 20.1.2006 22:29)

Analyysi: elitismi = alyllinen laiskuus yhdistettyna fiilistelyyn ja puhtaaseen kusipaisyyteen.

Ain't life sweet!

Aivan vitün hüva keskustelu.

En halua kuulostaa tylsältä, mutta ei tuollaisia yhteen pötköön kirjoitettuja analyyseja ainakaan kovin helpolla jaksa tietokoneen äärellä lukea. Enkä ole niin epätoivoinen, että alkaisin tulostelemaan. Analyysiakin voinee tiivistää niin, että sitä on miellyttävämpi lukea ja asia tulee silti selväksi, tai ainakin tehdä selvemmät kappalejaot eli jättää vaikka yksi tyhjä rivi kappaleiden väliin.

Tai ehkä olen vain kärsimätön pissis.