Modernismi / Postmodernismi

1900-luvun keskeinen esteettinen jaottelu modernismin ja postmodernismin välillä näkyy vahvasti myös elokuvataiteessa. Molemmista suuntauksista löytyy luonnollisesti omat keskeiset klassikkonsa, mutta onko elitistien mielipiteet jakaantuneet niiden välillä tasaisesti?

Omia suosikkejani...



Modernismi:



1. Mulholland Dr.

2. Eraserhead

3. Mansikkapaikka

4. Persona

5. Andalusialainen Koira

6. Solaris

7. Citizen Kane

8. Lost Highway

9. Nykyaika (Chaplin kielsi Nykyajan olevan surrealistinen, mutta näkemyksiä sen surrealistisista piirteistä on esitetty)





Postmodernismi:



1. Amerikkalainen Yö

2. Adaptation

3. Kaikki Tarantinon elokuvat

4. Once upon a time in West



Näkemyksiä jaottelusta ja muiden suosikkeja kaivataan.

Modernismi:

Postmodernismi:

Humeros ( 18.1.2006 14:59)

Näkemyksiä jaottelusta ja muiden suosikkeja kaivataan.

No jaottelusi on kummallinen. Jos ensin alotettaisiin määrittelemällä modernin ja postmodernin eroja edes pikkasen, vaikka siitä lähtien että onko postmodernismi modernismin jatke vai vastavoima – vai molempia? Ei ole olemassa yhtä modernismia tai yhtä postmodernismia.



Esim suuren osan Lynchin tuotannosta voi aika hiton helposti pistää postmodernin alle.



Itse ylipäätään epäilen sopiiko modernismi ‑termi kovin hyvin elokuvan teoriaan: yleisesti ottaen elokuvan tarinarakenne, joka on edelleen vahvasti läsnä 99 prosentissa elokuvia, nojaa pitkälti esimerkiksi melodraaman perinteeseen, kansansatuihin jne. ja johtaa tätä kautta pidemmällä kuin 1800-luvun loppuun. Toisin sanoen aikaan ennen modernismia ts. modernistisia taide/jne. ‑suuntauksia.

Varmasti olet osittain oikeassa, ettei ole olemassa yhtä modernismia eikä postmodernismia, mutta väittämäsi, ettei elokuvissa tällaista jakoa ole mahdollista tehdä, on yksinkertaisesti väärä. En tiedä miten paljon olet perehtynyt kyseisiin käsitteisiin, mutta näyttäisi siltä, ettet tunne niitä kyllin hyvin. Pyrin esittämään täten omia näkemyksiäni aiheesta, jotka pohjautuvat filosofian, kirjallisuuden ja musiikin opintoihini, muutamien elokuvaesimerkkien kautta.

Ehkä selkein modernistinen estetiikka on löydettävissä Bergmanin Mansikkapaikasta. Siinä ns. ”epäjatkuvuuden estetiikka” hallitsee koko elokuvan rakennetta ja luonnetta. Kuten Woolfin ja Joycen keskeisimmissä romaaneissa (Mrs. Dalloway ja Odysseus), myös Mansikkapaikassa päähenkilön elämä sisällytetään yhteen päivään, tarkemmin ottaen automatkaan kohti riemutohtoriksi nimittämistä. Isak Borg tekee viimeisen matkansa kohti itseymmärrystä, jonka katsoja näkee takautumina, unina ja loputtomina keskusteluina. Koko todellisuus muuttuu yhtenäiseksi ”tilaksi” Isakin mielestä, jonka avulla katsoja todella saavuttaa modernismin keskeisimmän piirteet, todellisen subjektiivisuuden. Henkilöiden asemat voivat vaihdella paikkaansa kohtauksesta toiseen, ja nykyisyyden Isak voi vaivatta seurailla muistojaan mansikkapaikasta ja nuoruudenrakkaudestaan. Kaikkea hallitsee Isakin alati rakoileva ja poukkoileva mieli, jonka sisällä olemme.

Tietenkin Lynchin elokuvat ovat hieno osoitus modernistisesta nerokkuudesta. Esim. Mulholland Dr., jossa sukellamme heti elokuvan alusta lähtien näyttelijänä ja parisuhteessa epäonnistuneen Diane Selwynin pään sisälle uneen, jossa Diane pyrkii korjaamaan aktuaalisen elämänsä virheet (Camillan murha) identiteetin muutoksilla. Freudilaisen tiedostamattoman traumat, jotka Lycnhillä ovat inkarnoituneet Cowboyksi (tai Lost Highwayssa Mystery maniksi), eivät anna Bettyksi naamioituneelle Dianelle rauhaa, ja lopulta koemme jonkinlaisen todellisuuden ja unen sekoituksen (kun sukellamme siniseen laatikkoon). Olemme edelleen unessa pään sisällä, mutta toiveikkaasti alkanut matka (Camillan murha epäonnistui elokuvan alussa), on nyt muuttunut painajaiseksi, koska todelliset tapahtumat ovat puskeneet itsensä takaisin mieleen.



Postmodernismi on hieman hankalampi käsite, vaikka ehkä filosofiassa ja etenkin humanistisissa tieteissä se kohtalaisen helppo ymmärtää. Keskeistä on ymmärtää todellisuuden avoimuus kaikelle. Totuudet ja käsitteet ovat subjektiivisia (kuten jo modernismi esitti), mutta voivat inkonsistenttiudestaan (loogisesti yhteensovittamattomuudesta) huolimatta elää yhdessä, ja konstruoida siten lopullisen todellisuuden, jossa ”koko soppa on keitettynä samaan kattilaan”.

Yksi hyvä esimerkki postmoderni-käsitteen ymmärtämättömyydestä on keskustelu Tarantinon Reservoir Dogsista ”röyhkeänä kopiona”. Itse en ole katsonut useitakaan alkuperäiselokuvia, joista Tarantino maailmansa luo, mutta olennaista on huomata, ettei kukaan kiinnittänyt keskustelussa huomiota Tarantinon ensisijaisiin lähtökohtiin, joista itse kommentoin (eli sieltä löytyy joitain selventäviä kommentteja postmodernismista ja etenkin Tarantinosta).

Lisää hauskoja postmodernistisia elementtejä löytyy esim. Markku Pölösen elokuvasta Emmauksen tiellä. Siinä näyttelijät puhuvat välillä suoraan kameralle ikään kuin tunnustaen olevansa ”vain” näyttelijöitä fiktiivisessä kertomuksessa. Todellisuusilluusio rikkoontuu viimeistään tuottajan Kari Saran lukiessa elokuvan loppukohtauksen (kolarin sillalla) suoraan käsikirjoituksesta auton lavalla kommenttinaan suurin piirtein: ”Tämä tuli näin ihan helekutin paljon halavemmaks!” (Mielestäni) hienointa koko elokuvassa on ilmiömäinen loppu. Elokuva loppuu todella vasta kaikkien näyttelijöiden, puvustajien, maskeeraajien, kameramiesten jne. kameraesittelyn jälkeen. Kamera, jonka tarkoituksena on teknisesti luoda itse elokuva, kääntyy tavallaan itseään vastaan paljastaen lopulta jopa sitä ohjailevan Kari Sohlbergin.

Steven Soderberghin joistain elokuvista on löydettävissä myös selviä postmodernistisia elementtejä. Kaikki tuntee luonnollisesti Soderberghin vakionäyttelijät, toisin sanoen Hollywoodin imelän kerman (Clooney, Roberts, Pitt…). Soderberghin uusi tapa käyttää noita vakiokasvoja on kuitenkin todella virkistävää. Esim. Ocean´s Twelvessä (huom! muuten keskinkertainen elokuva, jopa huono) koko elokuvan oikeasti hienoin käänne on, kun Robertsin hahmo, Tess Ocean, kutsutaan pelastamaan koko keikka näyttelemällä hetken näyttelijää Julia Robertsia. Luonnollisesti kaikki tietävät kuka Julia Roberts on ja etenkin sen, että Julia Roberts on Julia Roberts (looginen välttämättömyys), mutta kyseisessä elokuvassa, jossa hän jo alun perin näyttelee fiktiivistä hahmoa (eli Tessiä) hän luo omasta todellisesta itsestään (siis siitä oikeasta Julia Robertsista, joka tällä hetkellä siemailee ehkä dry martinia) fiktiivisen hahmon, jolloin alkuperäisestä fiktiivisestä hahmosta (eli Tessistä) tulee itse asiassa Julia Robertsin (siinä elokuvassa näyttelevän näyttelijän) kasvoja todellisemmin edustava identiteetti. Siis: Julia Roberts on postmodernistisen estetiikan ja nerokkaan Soderberghin ansiosta ikuisesti elokuvassa Ocean´s Twelve hetken aikaa todellisemmin Tess Ocean, kuin se aktuaalisen maailman materiaalinen Julia Roberts.



Lisääkin voisi kirjoittaa, mutta luulen, että väki täällä saa tarpeekseen jo tuostakin. En muuten ymmärrä miten Lynchin elokuvat (ainakaan Eraserhead, Blue Velvet, Lost Highway ja Mulholland Dr.) ovat sovitettavissa postmodernismiin? Ehkä Wild at heartista voisi löytää joitain piirteitä Ozin ja Lynchin välille, mutta mielestäni elokuvan perusvire on silti modernistinen.

Tuli mieleen, että kenties ilmaisin alunperin itseni hieman epäselvästi väittäessäni modernismin ja postmodernismin hallitsevan 1900-luvun elokuvaestetiikkaa. Jokainen estetiikasta täysin ymmärtämätönkin voi kumota tuon väitteen esim. katsomalla yhden Aki Kaurismäen elokuvan ja tajuamalla sen jonkinlaisen "neorealismin". Tarkoitukseni oli sanoa, että modernismin ja postmodernismin jaottelu on 1900-luvun suurin filosofinen ja taiteellinen virtaus, joka todella näkyy kaikkialla (tieteistä, filosofiasta ja taiteista aina populaarikulttuuriin ja arkielämään asti). Se, että elokuvataide on suurelta osin kehittynyt 1900-luvulla, ei siis tarkoita, että kaikki 1900-luvulla tehdyt elokuvat ovat joko modernistisia tai postmodernistisia. Mutta monet hyvin keskeiset elokuvaohjaajat ovat omaksuneet nämä esteettiset käsitykset ja toteuttaneet niitä omissa teoksissaan, jonka vuoksi keskustelu elokuvien modernismista ja postmodernismista on oikeasti relevantti.

Humeros ( 19.1.2006 12:23)

Varmasti olet osittain oikeassa, ettei ole olemassa yhtä modernismia eikä postmodernismia, mutta väittämäsi, ettei elokuvissa tällaista jakoa ole mahdollista tehdä, on yksinkertaisesti väärä.

Hetkinen. Luepas tarkemmin: Sanoin että "epäilen sopiiko se kovin hyvin." Se on hieman eri asia.

En tiedä miten paljon olet perehtynyt kyseisiin käsitteisiin, mutta näyttäisi siltä, ettet tunne niitä kyllin hyvin. Pyrin esittämään täten omia näkemyksiäni aiheesta, jotka pohjautuvat filosofian, kirjallisuuden ja musiikin opintoihini, muutamien elokuvaesimerkkien kautta.

En nyt ala selittelemään omaa opiskelutaustaani mutta tuota juuri ajoin takaa:"pohjautuvat filosofian, kirjallisuuden ja musiikin opintoihini." Kaikki vanhempiin taiteisiin soveltuvat käsitteet eivät välttämättä pelaa elokuvan kohdalla: Esimerkki: Elokuva syntyi about samaan aikaan kuin modernismi. Siinä mielessä se ei millään täytä yhtä keskeistä modernististien taidesuuntausten piirrettä: selvää pesäeroa vanhempaan taiteeseen – ei ollut olemassa "vanhempaa" versiota elokuvasta. Tai päinvastoin: elokuva lajina on olemuksellisesti modernistinen koska se syntyessään konkretisoi pyrkimyksen uuteen taiteeseen olemalla jotain (lähes) täysin uutta.



Minusta freudiin nojaava Lynch-tulkintasi vaikuttaa kovin 70-lukulaiselta, mikä on toki ok. jos siitä diggaa. Itse koen teoriat jotka pyrkivät palauttamaan kaiken yhteen ainoaan mahdolliseen tulkintaan ahdasmielisinä ja kovin riittämättöminä nykymaailmassa. Joten, seuraavan kerran kun katsot Blue Velvetin, Mullholland dr.:n, Lost Highwayn niin palauta mieleen myös nämä postmoderniin liitetyt piirteet: parodia, kerronnan itsetietoisuus, yhden totuuden kyseenalaistaminen, pastissi, sirpaleisuus, taide/viihde ‑asetelman hämärtyminen. jne. Natsaavat aika usein Lynchin elokuvissa.



Kaurismäki taitaa olla lähempänä ranskalaista runollista realismia kuin neorealismia.

Vastaus otsikon kysymykseen: Modernismi.

Olen samaa mieltä RRH:n kanssa siitä, että puhtaasti modernistisia elokuvia ei juuri ole. Ainakaan pitkiä. Puhtaimmillaan modernistista elokuvaa lienevät modernistisiin taidesuuntauksiin kuuluneiden taiteilijoiden (Dali/Buñuel, Dulac, Leger, Duchamp, Ruttman...) kokeelliset lyhärit, sekä myöhempien avant garde suuntausten tekijöiden (Brakhage, Anger...) leffat.



Myös eurooppalaiset uudet aallot flirttailivat modernismin kanssa, Godard tietty etunenässä. Tällöin syntyi erikoisia modernistis- narratiivisia elokuvia. Yhden suosikkini mainitakseni: Nainen on aina nainen.



(Lukewarmille tiedoksi, en pidä tässä ylimielistä luentoa mistään "tosiasioista", kerronpahan vaan miten ole itse itselleni käsitteellistänyt nämä asiat)



-_-



Postmodernia nyt taas on niin kovin vaikea edes käsittää, koska (silloin kun sitä sanaa vielä käytettiin, nykyäänhän pitäisi puhua jälkimodernista) se tuntuu merkitsevän käyttäjästä riippuen melkein mitä vaan ja on jäänyt minulle aika hämäräksi. Modernismin ja postmodernismin suhdetta on sinänsä hauska aina välillä miettiä: jatkumo se ei minusta ole, enemminkin se liittyy yhteiskunnallisiin seikkoihin ja politiikkaan: modernismi oli aikakautensa industrialistisen yhteiskunnan sielu, postmodernismi kuvantaa lähinnä jälkiteollisen yhteiskunnan nihilismiä ja anything goes- asennetta.

Pointtisi elokuvan synnystä suhteessa muihin taiteisiin on relevantti ja toimiva, mutta se selittää lähinnä sen, ettei elokuvan modernismi ja postmodernismi ole ajallisesti ja olemuksellisesti niin raamitettuja ilmiöitä kuin muissa taiteissa yleensä (ilmiöt jatkuvat siis vielä tänä päivänäkin ja sekoittuvat usein muihin suuntauksiin). Modernismin asema edellisiin esteettiseen suuntaukseen (realismiin) ei ole taiteissa mitenkään sen kummempi kuin muutkaan taidesuuntaukset (esim. barokki/klassismi, romantiikka/realismi jne.). Olennaista on ymmärtää, että modernismi pyrkii kumoamaan realismille osoitettuja tyypillisiä piirteitä (ensisijaisesti todellisuuden objektiivisuuden), joten voidaan siis sanoa, että on olemassa selviä modernistisia esteettisiä piirteitä kaikissa eri taiteissa. Ja jos on silmää löytää niitä eri elokuvista, niin voimme tulkita tuota kyseistä elokuvaa ainakin osaltaan modernistiseksi (samaa pätee tietenkin myös postmodernismiin).

Itse en ole kyennyt Lynchistä löytämään postmodernistisia piirteitä, mutta otan vihjeestäsi vaarin ja vastaisuudessa pyrin katsomaan skarpimmin. En sinänsä väitä (paitsi ehkä jonkun Mansikkapaikan tai Citizen Kanen ilmiselvissä tapauksissa), että jokin elokuva on nyt ja ikuisesti modernistinen tai postmodernistinen, mutta en kuitenkaan ymmärrä miten muuten on mahdollista lähteä tulkitsemaan millään tavalla esim. jotain Tarantinoa (edelleenkin, hiekkalaatikon keskustelu Reservoir Dogsista on siitä hyvä esimerkki)? Tai miten muuten selität esim. Soderbergh ja Pölönen esimerkkini? En sano, että esim. Ocean´s Twelve on jotenkin äärimmäisen postmodernistinen elokuva, mutta tuo Julia Roberts häsellys on selvä postmodernistisen estetiikan elementti, jota on mielestäni mahdoton kiistää (Full Frontalista löytyy myös jotain pientä: mainoskuvauksissa Brad Pitt on Brad Pitt, Julia Roberts ottaa peruukin pois ja Soderbergh tulee itse juttelemaan näyttelijöille).



Kaurismäestä olet varmasti oikeassa.

Nykytutkimukseen tottuneena on vaikea ymmärtää, miksi pitää halkoa hiuksia, tapella mikä elokuva ehdottomasti kuuluu mihinkin taiteen käsitelajiin. Akateemisen elokuvatutkimuksen päämäärä onkin ollut jo tarpeeksi kauan pelkkä taiteen leiman melkein pakonomainen selittely ja legimitointi. Humerosin heittämistä moderneista elokuvaesimerkeistä on helppo erotella myös postmoderniin kuuluvia piirteitä (sirpalemaisuus, metatasot, itsereflektio, lainailu jne.).

Yotsuyan heittämät Diabolik ja The New Barbarians ovat mainioita esimerkkejä. Ei siinä, että osaisin sanoa onko jako "moderniin" ja "postmoderniin" oikea, vaan elokuvat ovat esimerkkeinä mukavan virkistäviä jo kuolleeksianalysoitujen kanonisoitujen klassikkojen joukossa. Samojen leffojen käyttö tutkimuksesta toiseen on tylsää (vaikka esim. humanistisen tutkimuksen mahdollisuuksia on käyttää samaa tutkimuskohdetta vaikka rajattoman monta kertaa, kunhan käsittelytapa on erilainen) ja suoraan sanoen munatonta. On järjetöntä, että fiksut tutkijat eivät käytä skalaallisesti laajempaa tutkimusmateriaalia kuin jo tehdyt tutkimukset. En tiedä, paljonko painopistettä on sillä, että yleisempi elokuvakirjoittelu käyttää jatkuvasti samoja esimerkkielokuvia.



(ja kukaan itseään kunnioittava elokuvatutkija ei tunnu käyttävän postmoderni-termiä enää kuin menneessä muodossa – myöhäismoderni on hyväksyttävämpi ja helpommin kosketeltavissa oleva termi kuin etäistä tulevaisuutta huokuva, teränsä menettänyt postmoderni)

Toxic Avenger on suurempi kuin Veijo Hietala.

Charlottes., Akateemisen taiteentutkimuksen, tai ylipäänsä minkä tahansa itseään kunnioittavan tutkimuksen (oli aihe siis mikä tahansa), on välttämättä pyrittävä luokittelemaan, mittamaan, käsitteellistämään ja analysoimaan aineistojaan, tai kysymyksessä ei ole enää aito tieteellinen tutkimus. Mikäli et ole asiasta samaa mieltä, kehottaisin tieteenfilosofian, ja humanististen tieteiden kohdalla erityisesti, mannermaisen filosofian (hermeneutiikan) tutkimista, jotta asia sinulle selviää. Matti Meikeläisen ”analyysin” ja akateemisen tutkijan analyysin erottaa juuri se, että jälkimmäinen on analyysi, ja edellinen ei. Ymmärrän, jos aina ei jaksa pyrkiä jälkimmäiseen (muodostaa mm. koherentteja argumentaatio ketjuja tulkinnan tueksi), mutta mikäli tässä foorumissa ei edes toisinaan tavoitella tai oteta vakavasti todellisia analyysejä, niin luulen, että olen väärässä paikassa. Olisi muuten hauska kuulla oma näkemyksesi miten on mahdollista tehdä elokuvatutkimusta (tai mitä tahansa muuta taiteentutkimusta) ilman käsitteellistämistä, kategorisointia tai ylipäänsä ”pakonomaista” selittämistä? Ajattelitko tehdä mahdollisen väitöskirjasi jostain elokuvasta, jossa et pyri välttämättä selittämään tuota elokuvaa?

Yotsuyan esimerkit olivat epäilemättä virkistäviä (huom! itse en tunne kumpaakaan elokuvaa), mutta en ymmärrä asennettasi kanonisoituihin klassikoihin. Luuletko tutkijoiden analysoivan vuosikaudesta toiseen huvikseen tai mahdollisesti luovuuden puutteesta Kafkaa, Joycea, Woolfia, Mannia, Schönbergiä, Bergiä, Shostakovitshia, Stravinskia, Prokovjevia, Picassoa, Dalia, van Goghia jne. tutkiessaan modernismia? Kyseiset nimet pyörivät (kirjallisuuden, musiikin ja kuvataiteen) modernistissa keskusteluissa juuri sen takia, että kyseiset henkilöt ovat joko alun perin olleet luomassa kyseistä taidelajia tai jälkeenpäin kiteyttäneet sen keskeisimpiä elementtejä. Uuden aineiston tuominen on aina ihailtavaa, joten kiitos siitä Yotsuyalle, mutta on yksinkertaisesti sinun omaa heikkouttasi, mikäli et kykene näkemään keskustelua tietyistä klassikoista relevanttina.

Pakko myöntää, että olen hieman ymmälläni, miten aiheeni on saanut käsittämätöntä vastustusta, mm. RHH:lta ja nyt Charlottes.:ltä, tämän kaltaisessa foorumissa. Tänne liittyessäni odotin löytäväni hyvin mielenkiintoisia tulkintoja niin elokuvista, joita olen itse moneen otteeseen analysoinut läpi, kuin myös teoksista, joista olen vielä autuaan tietämätön tai ymmärtämätön. Sen sijaan RHH ja Charlottes. ovat molemmat heittäneet ihmeellisiä kapuloita rattaisiin, joiden ymmärtäminen ainakin välillä menee yli oman järkeni, ilman, että he olisivat todella analysoineet ensimmäistäkään elokuvaa. Itse olen pyrkinyt omilla esimerkeilläni tuomaan niin teoreettisesti kuin myös konkreettisesti (muutamat analyysipätkät) esille näkemyksiäni mahdollisimman selkeästi. Odottaisin tätä myös toisilta, ennen kuin he alkavat kritisoimaan toisten näkemyksiä.



Alkuperäisestä listasta muuten unohdin modernismin kohdalta Polanskin mestariteoksen Inho sekä hieman vähemmän onnistuneen Vuokralaisen. Koska luulen, että väki täällä alkaa olla kyllästynyt jo pikku hiljaa aiheeseeni, en rupea esittämään suurempaa analyysia Inhosta (pyydettäessä voin toki tehdä sen), mutta heitän vain haasteena: onko joku mahdollisesti niin taikuri (esim. RHH tai Charlottes.), että kykenee analysoimaan kyseisen elokuvan ilman psykoanalyysia (Freud) tai muuta modernistiseen estetiikkaan liittyvää käsitteistöä? Analyysin tulee siis olla analyysi, ei ”analyysi”!

Kerro lisää Inhosta

Humeros, ilmeisesti olet ymmärtänyt sanomani väärin. Tavoitteeni oli kritisoida kärjistetysti perinteisen elokuvatutkimuksen käyttämiä menetelmiä ja asennetta, ei heittää romukoppaan koko tutkimusta. Kuten varmaan arvaat lähestymistavastani, minua kiinnostaa enemmän kulttuurintutkimus ja esimerkiksi genreteoria kuin perinteinen tulkinta. Niissäkään ei syljetä psykoanalyysin päälle, muttei pidetä sitä myöskään ensisijaisena metodina. Akateemisen tutkimuksenteon perusmenetelmien poistamista en ole ehdottanut, vaan kritisoinut esteettisen elokuvatutkimuksen (onko tämä oikea termi?) junnausta samojen klassikkoelovien parissa. Auteur-teorian positiiviisia puolia oli tutkimuskentän laajentaminen, ehkä jopa madaltaminen. Mutta samalla tavalla tämäkin teoria jäi löytämiinsä auteur-hahmoihin, eikä ole laajentanut kenttäänsä. Samat elokuvaesimerkit kiertävät taas kehää.

Tietty "klassikkoelokuvien" tarkoitus analysoinnissa on olla esimerkillinen otos käsiteltävästä teoriasta, mutta samojen esimerkkien käyttäminen tylsistyttää ajan myötä teorian merkityksen ja uudistumiskyvyn. RRH:n mainitsema jämähtäminen yhteen oikeaan tulkintaan oli myös mielessäni: teoria voidaan tulkita vain tiettyjen samojen esimerkkielokuvien kautta. Toisin kuin ehkä ymmärsit, pidän toki noita mainittuja klassikkoelokuvaesimerkkejä tärkeinä ja arvokkaina, mutta on muitakin yhtä tasokkaita elokuvia, jotka toimisivat esimerkkeinä samoissa kohdissa. Myönnän, minulla on vieläkin mattimeikäläismäinen "know your enemy" asenne "klassikkoelokuva"-termiin ja niihin puhkianalysoituihin esimerkkeihin. Vaikka ne olisivatkin aivan uskomattoman hyviä elokuvina.



Oletko muuten perehtynyt muihin elokuvatutkimuksen vaihtoehtoihin, mediakulttuurin tutkimukseen tai kulttuurintutkimukseen? Entäpä nykytaide?

Humeros ( 20.1.2006 12:51)

Matti Meikeläisen ”analyysin” ja akateemisen tutkijan analyysin erottaa juuri se, että jälkimmäinen on analyysi, ja edellinen ei.

Tämä on niin viiltävä kiteytys, että oksat pois

Viddu, pitäisiköhän päivittää signaturea...

Humeros ( 20.1.2006 13:51)

Pakko myöntää, että olen hieman ymmälläni, miten aiheeni on saanut käsittämätöntä vastustusta, mm. RHH:lta ja nyt Charlottes.:ltä, tämän kaltaisessa foorumissa. Tänne liittyessäni odotin löytäväni hyvin mielenkiintoisia tulkintoja niin elokuvista, joita olen itse moneen otteeseen analysoinut läpi, kuin myös teoksista, joista olen vielä autuaan tietämätön tai ymmärtämätön. Sen sijaan RHH ja Charlottes. ovat molemmat heittäneet ihmeellisiä kapuloita rattaisiin, joiden ymmärtäminen ainakin välillä menee yli oman järkeni, ilman, että he olisivat todella analysoineet ensimmäistäkään elokuvaa. Itse olen pyrkinyt omilla esimerkeilläni tuomaan niin teoreettisesti kuin myös konkreettisesti (muutamat analyysipätkät) esille näkemyksiäni mahdollisimman selkeästi. Odottaisin tätä myös toisilta, ennen kuin he alkavat kritisoimaan toisten näkemyksiä.

Harvemmin olen nahnyt, etta Elitistissa olisi syntynyt sellaista keskustelua, jota ajat takaa. Vaikuttaa silta, etta kun joku pyrkii avaamaan keskustelua hieman monisyisemmasta aiheesta, niin joku ottaa sen reviiriloukkauksena, mika johtaa taas fleimauskierteeseen, sen sijaan, etta vaihdettaisiin mielipiteita jarkevasti. Toisaalta se nayttaa johtavan myos vittuiluun, mika taasen ei valttamatta ole huono asia, mutta se saattaa valilla rikkoa hyvan keskusteluntyngan.



Viimeaikoina Elitisti on keskittynyt lahinna pippelinvenytyskeskusteluun, jota loytyy asiaton keskustelu ‑osiosta. Tyyliin: parayttavimmat ostokset, viimeksi ostamasi elokuvat jne. Eihan siina mitaan, viihdyttaviahan ne ovat ja ovatkin omalla osastollaan. Mutta joku muukin jo taisi aiemmin todeta, etta keskustelu itse elokuvista on aika vahaista taalla. Olisiko syy sama kuin tassa tapauksessa.



Ja vastaus ketjun otsikon aiheeseen: modernismin ja postmodernismin valimaasto. En analysoi, koska se ei kuulu elitistin tapaan. :)' />