Jesus Franco

Ohjaaja, jolta ei jäänyt montaa rajaa rikkomatta.

Francon poismeno kirvoitti vähän yllättäenkin tunteet pintaan ihan kunnolla. Parin viime vuoden aikana herra on muuttunut arvomaailmassani höyryisestä kuriositeetista oikeasti kiinnostavaksi loose cannoniksi, jonka valtava tuotanto on kuin suo josta epämääräisimmätkin lahot löydökset ovat pääasiassa jotenkin kiinnostavia. Höyryisiä edelleen, mutta kiinnostavia. DVD-ekstroilla on puhunut leppoisa wanha maailmanmies hyvin rehellisen tuntuista tekstiä itsestään, elokuvistaan, yhteistyökumppaneistaan ja menneistä yleensä. Iso on perintö ja ymmärrettävistä syistä jälki jakaa kansaa vähintään kahtia, mutta minä sanon että Francon mukana meni hautaan jotain suurta menneestä maailmasta ja tavasta tehdä Euroopassa elokuvaa.


In memoriam sarjaan valitsin aika randomilla kolme mulle uutta ja kolme jo katsottua Francoa. Näin siinä kävi. 


Faceless (1987)


Franco otti itselleen jo tutuksi tulleen vanhan kunnon naamaremonttiteeman tukevaan niskaperseotteeseen, raahasi sen 80-luvulle, paiskasi lasin läpi ja filmasi lopputulokset. Siitä tuli Faceless, ohjaajalleen sangen erikoinen ristisiitos omaa tuttua ilmaisua ja 80-luvun muovin kiiltoista splatteria. Artsuilu on jäänyt kyydistä pois, meno on tällä kertaa selvästi valmistusajankohdan mukaisesti kaupallisemmin orientoituneempaa ja selkeämpää. Eipä silti, Faceless on vähäisemmälläkin Franco-kertoimella höyrähtänyt, nautinnollisen pervolla alavireellä varustettu puoli-Fulci (läträyksessä ja groteskiuksissa mitattuna, eikä tämä ollut haukku kumpaakaan ohjaajaa kohtaan), jossa on nimi- ja naamamäärällisesti yksi komeimmista castingeista ohjaajansa katalogissa ikinä. Lähin mieleen tuleva verrokki on astetta koherentimpi Pieces – huumori on ainakin samaa tasoa, mutta selvsti tahallisempaa. En muistanutkaan munillepotkukisan jälkeen Bruce Lee ‑ääniä päästellyttä bodaria.

Olisipa ollut katsellessa lauantai, hyvä setti olutta käsillä ja pari samanmielistä ystävää läsnä... Uusintakierros kannatti silti kuivinkin suin ja oli nautinnollista hupia samoista syistä kuin ennenkin. Ylimääräinen puolikas taisi tirahtaa pisteytykseen tällä kierroksella ihan Franco-herran muistelobonukseksi.


Bloody Moon (1981)


Lisää epätyypillisempää ja sanoisiko nyt kaupallisempaa Francoa, mutta toisin kuin Faceless, tämä oli omalta osaltani ensikatselu. Saksalaistuotannolla valmistunut hiljalleen alkaneessa slasher-aallossa ja giallo-vaikutteissa uiskenteleva mukailija tuo mieleen juuri uusiksi katsotun Facelessin (ja taas kerran Piecesin) eräänlaisella amerikkalaisemmalla otteellaan. Samalla se tuo lajityyppiin avoimemmin arveluttavia teemoja, kuten insestiä, joita jenkkistudiot tuohon aikaan tuskin halusivat mutkistamaan verisaunojensa markkinointia. Tarina ja toteutus toimivat parhaimmillaan mallikkaasti, yleensä ottaen mukiinmenevästi. Eniten toivomisen varaa jättävät pahimmillaan vähän helvetin hirveät näyttelijäsuoritukset, mutta tämä moite ei koske Olivia Pascalia joka suoriutuu hommastaan yleisen hyväksyttävästi ja parissa kohtaa jopa mainiosti. Kuolontehtailu äityy välillä aika ilkeäksi, mikä ei suinkaan ole pois tunnelmasta. Halvaksi veriletuksi tämä oli aika hyvä.


She Killed in Ecstasy (1971)


Uusintakierros – pidän edelleen, vaikka en ollut lähtöjä varma, miten tähän nykyisin suhtautuisi. Kaikkea sitä olikin ehtinyt unohtaa viime visiitiltä, kuten Horst "Derrick" Tappertin, Francon varsin omalaatuisen huumorin näinkin vahvan läsnäolon ja erilaisten out of place ‑elementtien todella vapaan yhdistelyn pohjimmiltaan perinteiseen kostotarinaan. Vähän kuin kauhutrilleri jota seuraisi peilitalon peiliheijastumien kautta. Alkutekstit ovat jo juhlaa, kun popahtavaa jazzia / jatsahtavaa poppia, miten nyt haluaa, tulvii äänimattona päälle ja iloisiin nuotteihin ja dididam-lauluihin sovitetaan kavalkadi tölkitettyjä sikiöitä. Ja sitten Soledad Miranda, voi että... Mielipide kokonaisuudesta ei varsinaisesti muuttunut tällä kierroksella, huomasin vain pitäväni eri asioista kuin viimeksi. Herralla oli kova halu rikkoa perinteistä kuvallista ilmaisua ja muotokieltä, mutta toivoisin edelleen että Francolta hitsattaisiin välillä zoomi kiinni kamerasta, sen verta rasittavaksi tämä pingpong-elämys käy näinkin lyhyessä elokuvassa.


Night of the Skull (1974)


Goottipuitteisiin sijoitettua whodunnittia tällä kertaa. Tunnelma muistuttaa varhaisesta Francosta kokeellisemman Francon sijaan – liekö espanjalaistuotannolla ja sitä kautta markkina-alueen vaatimuksilla tekemistä taiteellisten valintojen kanssa. Klarinetti puhaltaa pehmeästi kallomaskisen kaverin ratkoessa oman käden oikeudella perintökiistaa. Hippunen ohjaajan viehtymystä makaaberiin ja julmaan tulee esille, mutta pääasiassa pysytään varsin siisteillä vesillä, Lina Romaynkin vaatteet pysyvät päällä lähes kokonaan. Nyt ei häröillä juuri ollenkaan, vaan paukutetaan suoraselitteisesti jännäri tiskiin. Mikäs siinä, mukavasti toimi ja oli toteutukseltaan tarpeellisen huolellinen välittämän oikeanlaista tunnelmaa.

Imagen DVD:n kuva on vähän saamarin mustanpuhuva. Ulkoasu tukee tunkkaisuudellaan tarinaa, mutta väkisin jä epäilemään, oliko tämän tarkoitus ihan näin pimiää olla.


Vampyros Lesbos (1971)


Uusinta kenties legendaarisimmassa maineessa olevasta Francosta. Homman nimi on pähkinän kuoressa modernien aikojen Dracula Turkissa, missä roolit on feminisoitu, (valta-) asetelmat käännetty päälaelleen ja kuitenkin ydin tarinasta säilytetty sellaisenaan, mitä nyt enintään jazzissa ja hapossa marinoitu. Verrattuna ensikokemukseen, tämä iski piirun syvemmin ja avautui paremmin. Johtunee siitä että selvän sisarteos She Killed in Ecstasyn uusintakierros tapahtui myös niin putkeen tämän kanssa. Trippaileva, artsu, häpeämätön. Samalla kuitenkin toteutus jättää hieman kylmäksi – ulkoasu on jotenkin makuuni liian raakile, kun otoksissa kuitenkin keskitytään tuomaan asioiden kaunein puoli esille häiriintyneemmissäkin kohdissa. Vastapainoksi on kuitenkin tarjolla muitakin kauniita ja viipyileviä otoksia kuin Soledad Mirandan ja Ewa Strömbergin paljaalla luomupinnalla. Omaperäinen vampyyritarina se ehdottomasti on, ja houreisen kiinnostava.

Olisi muuten mielenkiintoista tietää, missä tarkalleen on kuvattu kohtaukset tohtori Sewardin työhuoneessa, eli miksi hemmetissä siellä on Suomen kartta seinällä.


Venus in Furs (Jesus Franco, 1969)


Oli korkea aika nähdä tämä viimeinkin. Täydellisen Franco-elämyksen etsintä on päättynyt. Ainakin luultavasti. Vaikea ainakaan kuvitella ohjaajan katalogista löytyvän enää teosta, missä kaikki herralle tyypilliset elementit ja osaset loksahtaisivat paremmin paikoilleen. Trumpetistin painajais- ja rakkauskierteessä kohtaavat ohjaajan rakkaus jazziin, merkillisiin tapahtumiin, mystisiin kauniisiin naisiin ja shokkitehoihin. Visuaalinen jälki on aika perhanan lumoavaa ja luo kovan soundtrackin kanssa erinomaisen tunnelman. Mysteerikin on aika koukuttava. Francon käyttämistä leading ladyista liputtaisin melkein eniten Maria Rohmin puolesta, niin kova oli vaikutus.

The Devil Came from Akasava (Jesus Franco, 1971)


Tämä on hyvässä ja pahassa agenttisekoilu vain siten kuin Franco sellaisen tekisi. Samalle tuotantoyhtiölle ja pitkälti samoilla näyttelijöillä kuin mitä She Killed in Ecstasy ja Vampyros Lesbos on kansoitettu, musiikki on osittain mainitusta kaksiosta (ja loput samojen säveltäjien käsialaa) ja Soledad Miranda pääsee esiintymään yökerhossa – tutuilla vesillä ollaan. Tarina on Edgar Wallacen peruja, Franco-mankelin läpi mitä todennäköisimmin tunnistamattomaksi ja järjettömäksi mutta juuri sen ansiosta melko hauskaksi sotkuksi mankeloitu. Horst "Derrick / olin salaa SS-joukoissa" Tappert ilahduttaa meitä taas läsnäolollaan. Lopputulos on muutamiakin kelpo mitvit-hetkiä aiheuttava rehellinen kalkkuna, puuduttavuus ei juuri pääse rävellystä seuratessa iskemään.

Two Undercover Angels (1969)


Pitkästä aikaa, herra Franco. Red lips ‑elokuvakaksikon ensimmäinen osa pistää kahden kaunottaren hyvin hämärän yksityisetsivätoimiston / varaskoplan erittäin epämääräisen taiteilijan jäljille. Kovin fumetti-henkinen kepeä hassuttelu viihdytti melko hyvin lyhyessä sihahtaneessa pituudessaan. Perveilymittari pidetään säädyllisissä lukemissa, jos nyt ei hirveästi lasketa snuff-henkistä valokuvaamista ja yläosattoman gogo-tanssijan taidestrippausta. Tuotanto on parhaimmillaan jopa älyttömän hyvän näköinen 60-luvun designeineen ja kautta linjan uskomattoman paskan kuuloinen dubbi Franco-elouvienkin tasolla.


Kiss Me, Monster! (1969)


Jatkoa seuraa Red lips ‑touhuiluihin: samaan aikan kuvattu, samalla pääparilla ja muutenkin samalla näyttelijäkaartilla, mutta kenties hivenen francomaisemman tuhmin sävyin kuin mitä aiempi ja ensin levitykseen laitettu hassuttelu sisälsi. Kiss Me, Monster! on edeltäjäänsäkin luonnosmaisempi, pienestä pimeyden lisääntymisestään huolimatta vetelämmän tuntuinen ja pop-sensibiliteetiltään hieman hukassa. Jos Two Undercover Angels meni piristävästä vaihtelusta, tämän kanssa uhkaa puutua typerästä makaaberista huumorista huolimatta. Dubbi on yhtä karsea, ellei karseampi kuin ensimmäisessä osassa, eikä tarinan valmiiksi horjuvalle koherenssille tee hyvää kymmenisen minuuttia jenkkiversiosta lattialle jäänyttä filmimateriaalia.


The Mansion of the Living Dead (1982)


Rutkasti alastomuutta, niin kovaa lesbopokeilua kuin vielä softiksena läpi menee, täysin absurdi meininki ja jopa tahallista komiikkaa: ymmärrän miten helppo tätä on vihata, mutta minä pidin ainakin vähäsen. Herttaisen pullukka Lina Romay alasti on kovaa valuuttaa missä vain, jopa kehnossa blondiperuukissa, ja käsittämättömät sivuhahmot pukkaavat väkisinkin suupieliä ylös erikoisine juttuineen ja perversioineen. Blind dead ‑henkinen rupinaamojen ja pääkallojen veljeskunta on kotoisin sieltä jostakin, missä kenenkään mielikuvituksen ei välttämättä soisi käyvän.

Voodoo Passion (1977)


Nyt, nyt... Katuojissa kynnetään ja syvällä kuin kieli karvaisessa vaossa konsanaan. Naisilla ei kestä kledjut hetkeä pitempää päällä, ja suurin osa aikaa rättejä pidetään yllä kuin ei osattaisi itse pukea. Jotain onkin rutosti vialla, kun tällainen määrä alastomuutta, vaivaannuttavaa kiemurtelua ja huurujazzilla säestettyä "voodoo"-tanssimista alasti (ja elokuvan parhaassa kohtauksessa hienossa porvarillisessa olohuoneessa) hädin tuskin riittäää pitämään katsojaparan hereillä. Voodoo Passion edusti monella tapaa hermoja kiristävintä Franco-kokemusta hetkeen. Todellinen absurdius nostaa vain muutamaan otteeseen humoristista päätään, mainitun olohuonedanssauksen lisäksi vain hulvattomat voodoo-nuket ja pari uskomattoman näköistä mieshahmoa nousevat sopasta pintaan killumaan. Voi voi sentään... paperilla päräyttävä, todellisuudessa tuhnu. Onhan siinä sentään hirveästi tissejä, nännizoomeja, kiehnäystä ja lähikuvia naisen alapäästä.

Nightmares Come at Night (1970)

Joudun typertyneenä, sanattomana ja mielikuvituksettomaksi riistettynä toistamaan ja vahvistamaan jo kanssa-elitistien ja virallisen totuuden mainitsemia seikkoja. Juu, tämä on lähes päämäärätön haahuilu varmasti monilta osin inspiroidun käsikirjoituksen varassa etenevää laahustusta. Juu, tämä on laahaavuudessaan ja epätasaisuudessaankin merkillisen kiehtova. Juu, aivot meinaavat puutua. Juu, objektiivisesti ajatellen tämä on aika mitäänsanomaton ja torsoksi jäävä keitos. Juu, tahtoisin katsoa tämän jo melkein heti perään uudelleen. Vainottavia tuijotuksia, Nicolain atonaalisen painajaismaisen ja hyytävän svengaavan välillä vaihtelevaa musiikkia, Diana Lorysin ja Colette Giacobinen avuja monelta kantilta, Soledad Miranda lähinnä vaivaannuttavassa sivuosassa, hienoa erotiikkalatausta, vaivaannuttavaa erotiikkalatausta, Soledad Mirandan perse huomattavassa sivuosassa... olen ehkä pilannut aivoni Francolla, koska sielu sanoo "Uudestaan!". Mutta näin se vain on. Hämmentävä, epätasainen ja puolitiehen jääneen tuntuinen sekasotku haluaa yleisöä. Tottelen.

Jack the Ripper (1976)

Uusinta. Viiltäjä-Jackin tarinan lievästi sanoen vapaasti tulkittu francolaisversio maistui piirua paremmin toisella kerralla, vaikka kadonneeksi Franco-klassikoksi sitä ei käy edelleenkään nimittäminen. Näytti se paremmalta kuin muistin, ja muistin myös väärin että Francolla itsellään olisi ollut cameo sokeana jamppana. Mulle jää tästä kovasti sellainen fiilis, ettei elokuvassa ole oikein kukaan pääosassa, vaan ympäri Lontoota hiihtelee nippu tyyppejä löyhästi sidoksissa keskenään. Täten Kinskin huomattava Ripper-potentiaali lievästi sanoen hukataan, kuten Lina Romay ja Josephine Chaplinkin hukataan mitättömiin sivuosiin (joista jälkimmäisen rooli pitäisi olla muka jotenkin tärkeä). Viehättävinä undertoneina ja mahdollisina piikkeinä espanjalaisten viranomaisten suuntaan poliisi on hyödyllinen kuin nippu velttoja elimiä siitoshommissa, kaikenkarvaisten harraste-sherlockien hoitaessa n. 99% etsivätyöstä ja päättelystä 'Yardin puolesta. Kivoina detaljeina vielä parit kivat kuvat ja vääristysvisiot sekä tivolimusan ja jazzin sekainen alkutunnari. Nyt katsotussa englanninkielisessä ääniraidassa pistivät monotoninen posotus ja suorastaan naurettavan hinttapulilta kuulostava polliisisetä korviin, Saksa-audio ja enkkusubit sopivat meininkiin paremmin.

Marquis de Sade's Justine (1969)

Positiivinen yllättäjä. Kuten de Saden proosan ja katujan lähteistä vuorotellen ammentavat tekstit, Francon kuvat liikkuvat klassillisen elokuvataiteen ja hikisen paljaiden pyllyjen zoomailun välillä sujuvasti ja tunnelmallisesti. Rahaa on käytetty selvästi totuttua enemmän, rosteria on täytetty nimillä ja kaiken yllä leijuu toteutuksen huolellisuus. Kinskillä on pienehkö mutta tunnelman kannalta tärkeä rooli vangittuna de Sadena, joka suoltaa henkisellä kivuliaisuudella sulkakynästään tarinaa hyveen kohtalosta kovan elämän polulla. Jos Romina Powers syylllistyykin herra ohjaajan väittämään posliininukkemaisuuteen hiljalleen alistumisen hyväksyvään ja siitä nauttimaan rupeavan turmeltavan (ex-) siveyden sipulin sijaan, tuo tämä lähestymiskulma silti tiettyä perverssiä lisävärinää keitokseen, oli tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista eli ei. Jack Palance saa hillittömän osan ja nauttii siitä täysin rinnoin, ja Mercedes McCambridge saa parhaat replat. Gaudin arkkitehtuuriset luomukset sopivat tunnelmaan hämmentävän hyvin.

The Blood of Fu Manchu (1968)

Tuoko Franco Fu Manchun filmatisoinnit nextille leveleille ja uuden huuruilun sfääreihin? No, ööö... itse asiassa ei. Vielä nuori ohjaaja ei ollut saavuttanut tekemisissään sitä FUA-asennetta ja oman luomisen liekkinsä paloa, mikä hetkeä myöhemmin rupesi polttamaan raja-aitoja. Franco on ihan oikea mies tällaisen pulp-romppeen puikkoihin, mutta ohjaajan vaihdoksen huomaa lähinnä tissien ja vankityrmäkuvaston hienoisella lisääntymisellä. Kohokohtiin kuuluvat The Vengeance of Fu Manchussakin pyörähtänyt ja ihastuttanut Maria Rohm ja ihan kuin eri elokuvasta karannut herkullinen Ricardo Pacios vallankumoustaistelija-rosvopäällikkö (MITÄ?!) Sancho Lopezina.

The Castle of Fu Manchu (1969)

Juuri kamalammin ei voisi eepos alkaa: huonosti dubattua mustavalkoista arkistomateriaalia vanhasta Titanic-elokuva A Night to Rememberistä sotkettuna arkistomateriaaliin The Vengeance of Fu Manchun loppuhuipennuksesta. Kaikki petaa varsinaiseen härskien jämäpalojen lorttiin, mutta itse asiassa samaan junaan ja rinta rinnan edeltäjiensä kanssa astelemaan tämä mahtuu ja kelpaa. Ensimmäistä kertaa koko sarjassa saavutetaan jotain todellista järjettömyyden häivää, siitä pitää itse ohjaaja huolen mm. esiinymällä koko ajan kännisssä olevana turkkilaisena fetsipäisenä poliisiupseerina. Toteutukselta tämä on halvin ja kömpelöin muutenkin rajoitetun budjetin sarjasta, mutta en ymmärrä miksi tämä olisi muka puolta huonompi kuin yksikään aiempi Fu Manchu ‑elokuva: pikemminkin yhtä huono eri tavalla. Eikä edelleenkään sisällä mitään uutta yhdenkään aiemmista nähneille.

Down Town (Jesús Franco, 1975)

Okei... oli se ainakin erilainen Franco. Noirimainen kertojanääni posottaa introtarinaa minämuodossa mestarietsivä Al Pereiran viimeisimmistä sekoamisista naisiin ja niiden tulevista verisistä seuraamuksista. Pilke silmäkulmassa itse Franco töttöilemässä yksityisetsivänä ympäri Puerto Ricoa, Lina Romay tupsu levällään joka toisessa kohtauksessa, kaikenlaista ristiinnaimista ja juonikyhäelmää kiristtyksen ja murhan ympärille... Tämän pitäisi oikeastaan olla tajuttoman viihdyttävä, kun näin jälkikäteen ajattelee, mutta ei perkele, näin ensi katsomalla ainakin mua lähinnä vituttaa tämä huonosti tehty ja vajaasti funtsittu sekoilu. No mutta, Lina Romay... need I say more? Jotain hyvää aina.

Ilsa the Wicked Warden (Jesús Franco, 1977)

Uusinta. Varsinaisen Ilsa-trilogian ulkopuolinen naisvankilaelokuva ärsyttää ja viihdyttää. Järki on vähäinen, meininki sleazy ja ilahduttavasti kaikki paha ei saakaan palkkaansa. Lopun poeettinen oikeus käy vallan hyvin statementista, että elokuvallinen riisto on varsin jees. Pariin otteeseen Franco onnistuu yllättämään sadistisela kekseliäisyydelläänja yksinkertaisella tylyydellä, joista jälkimmäisestä toimii hyvänä esimerkkinä simppeli mutta aina yhtä karmiva muovipussilla tukehduttaminen. Dyanne Thorne punapäisenä "yksityisklinikan" sadistijohtajana on melkoinen näky kypsähkössä iässä, ja onneksemme muija on yhtä häpeilemätön kuin ohjaaja Franco ja siippansa Lina Romay.

Sadomania (Jesús Franco, 1981)

Todellista high concept ‑tuuttausta edustava francoilu ei liikoja aikaile etenemisessään: ensin ajellaan Fiatilla vastanaineina, ja seuraavassa hetkessä tuoreen avioparin morsian on vangittuna jossain epämääräiseksi jäävässä (yksityis) vankilassa ja kuokkimassa yläosattomissa aavikkoa yläosattomien vahtien silmien alla. Ukko taas? No, äijä vaan päästettiin niinku menemään. Asia kunnossa. Sadomania tapahtuu aivan omassa todellisuudessaan, hyvässä ja pahassa. Juoni on tällä kertaa todella luonnosmainen ja poukkoilee päämäärättömästi paikasta toiseen naisvankilan, kuvernöörin lötkömunaisuuden, merirosvojen, ihmiskaupan ja ties minkä välillä. Onneksi kuitenkin aina kun pää meinaa kärähtää, saadaan tapahtumaan jotain kiinnostavaa, kuten vangin ja vartijan järjestetty kaksintaistelu auringonlaskua vasten. Franco itse vetää myös hillittömän sivuosan homppina ihmiskauppiaana. Blue Undergroundin levylle on valitettavasti päätynyt audioksi pelkästään sysipaska enkkudubbi; pari espanjankielistä kohtaa subeilla muistuttaa kipeästi, mitä on nyt menetetty.

Sadistic Baron von Klaus (1962)

‑Mitäs hittoa? Ohjasiko Franco ensimmäisen giallon? vaikkei kyseessä olekaan italotuotanto, niin mielestäni elokuva täyttää kaikki giallon tunnusmerkit. Jessen varhaistuotannosta kun on kyse, niin leffassa on vielä juoni ja kuvaus sekä ohjaus on hillittyä ilman jatkuvaa zoomausta ym. "francoilua". Kyllä tämän silti ohjaajan tuotokseksi tunnistaa komeasta kuvauksesta, kuvauspaikoista, Howard Vernonista, jazzahtavasta musiikiksta sekä alastomuudesta ja sadomasokismista. Loppupuolen kidutuskohtaus onkin elokuvan huippuhetki, samaan aikaan sekä eroottinen, perverssi ja hirvittävä. Itselleni ei ainakaan tule mieleen toista yhtä rankkaa kohtausta elokuvan tekovuodelta tai aikaisemmin.

Blue Rita (1977)

Yökerhon kulissien takana pyörii Blue Ritan johtama kylmien naisagenttien vakoilurinki, joka nappaa valehenkilöllisyyden varjossa toimivia agentteja vangikseen, uittaa nämä vihreäsä kiimamehussa, vie naisentuskaisilta uroilta rahat ja salaisuudet – ja jättävät sitten antamatta pimppua! Kerrassaan käänteisnerokasta pulp-rompetta pienissä puiteissa ja koko rahalla. Järkeähän tässä ei ole hiventäkän, sitä on turha edes yrittää etsiä. Kitsch-kiiltokuvaa ja alastonta minimalismia psykedeelisen oloisissa valoissa ja väreissä, dat's it. Franco on tavallista tasa-arvoisemmalla päällä, kun pari miespääosaakin saa / joutuu esiintymään full frontal nakuna, mahdollisesti ohjaajan sadistiseksi riemuksi. Miksi minä pidin tästä? En tiedä. Oikeasti. Mutta pidin. Mulle tämä aiheutti samankaltaista mielihyvä kuin mitä joillekin on näyttänyt aiheuttavan auteurin käsistä lähtenyt hyvin vaikeasti nautittavana pitämäni Downtown.

Golden Temple Amazons (1986)

Istukaapa nyt lapset alas, kun Jesús-setä kertoo hassun iltasadun tisseillä ja väkivallalla. Nyt on sienet ja muut humehiset maistuneet, ja ilmeisesti päihdekulutus on syönyt vankan osan budjetista tässä tarzanittaren kasvutarinasta käyvässä viidakkosikailu- ja siekailussa. Siis ei hyvää päivää. Sanat eivät riitä. Katsokaa itse. Lavastajalle pitäisi antaa sylillinen Razzieita ja koko revohkalle noin sata hatunostoa pokasta olla tässä mukana. Vähiten kudoja ei suinkaan sada Francolle tästä varsinaisesta hattutempusta suorastaan kirjaimellisesti päällystää paskakikkare kultafoliolla ja myydä se konvehtina. Näin raivostuttavasta ja samalla ratkiriemukkaasta kokemuksesta on annettava oikein kunniamaininta.

Niin, tissit... niitä on niin paljon ja niin arveluttavissa yhteyksissä, että tissimittarini yksinkertaisesti räjähti. Ei muuta.

Helter Skelter (2000)

‑Ensimmäinen näkemäni tuoreempi tuotos Jess Francolta. Kaikki aiemmat näkemäni ovat 80-luvun alusta tai vanhempia, joten vertailukohtaa ei ole muihin tämän ajan Francoihin. Voisi kai silti sanoa että tässä on jonkinlainen ultimaattinen Jess Franco elokuva. Ei juonta, Lina Romay runkkaamassa, sadomasokismia ja jazzia. Eihän tätä voi oikein kenellekään oikeasti suositella mutta jotain kiehtovaa tässäkin oli. Taidan olla jo kovan luokan Romay fani kun hän oli mielestäni tässäkin helvetin seksikäs.

Pakko muuten hehkuttaa kun ei ole aiemmin tässä topicissa mainittu leffaa, että Erotic Rites of Frankenstein lienee se kaikkein paras Jesse-filmi. Blu raykin on nykyään saatavilla. Näitä Franco elokuvia, jotka sisältävät sellaisia kohtauksia että ne muistaa lopun ikäänsä. Ihan sama mitä elokuvassa muuten tapahtuu, mutta kun näkee kultaisen Frankensteinin hirviön ruoskivan alastonta sidottua pariskuntaa niin syöpyyhän se verkkokalvoille.