Jesus Franco

Awful Dr. Orlof (Franco, 1964)

Koin pakottavaa tarvetta pääsiäismaanantaina katsella Orlofin uudelleen. Vaikka Francon varhaiselokuva on vähän kömpelö toteutukseltaan, siinä on jotain tiettyä hillittyä charmia tallella, ja myös vähän hillittömyyttä. Juonen kuljetuksen ja näyttelytyön kannalta Isoimmat mutinat tulevat herra poliisitarkastajan urpoilusta – tapa jolla jännitystä rakennetaan äijän kautta on lievästi sanoen kornia, eikä tuollaista hyypiötä pitäisi päästä johtamaan edes nunnakuoron elämysmatkaa, murhatutkimuksista puhumattakaan. Poliisimestari Sisun heila on sen sijaan säpäkämpi tapaus, sekä näyttelijänä että kekseliäisyydessään. Howard Vernon on vähemmän yllätyksellisesti pätevä tohtori Orlofina, kaikessa puunaamaisuudessaan ja melkolailla yksiulotteisessa mulkoilussaan. Morfo on yksi hullujen tohtorien apulaisten villeimmistä versioista edelleen.

Koko leffahan on puhdasoppinen Eyes Without Facen ryöstöviljely, eli ainakaan siinä mielessä omaperäisyydestä ei ainakaan kauheasti elokuvaa voi syyttää, mutta on laijinsa edustajana muodollisesti varsin pätevä. Yllätykseksi ei liene tule kellekään, ettei teos pääse mitenkään esikuvansa huimiin tehoihin ja tunnelmiin, mutta tarjoaa varsin viihdyttävää periodigoottailua.

Bloody Judge (Jess Franco, 1970)

Jess Francon elokuvaksi Bloody Judge oli varsin joukosta poikkeava, jo siinä mielessä että jäljestä ja sen näyttävyydestä päätellen rahaa oli käytettävissä totuttua enemmän. Ote oli yllättävän konventionaalinen kaikin puolin, etenkin kun en osannut odottaa lähestymistavalta n. 75% historiallista, seikkailuhenkistä pukudraamaa. Vaan kun noitia ruvetaan kiusaamaan, vanha sleaze-meister päästää itsensä irti väkivallan ja paljaan pinnan pariin. Jälki on varsin tunnistettavaa, etenkin yksi mitvit-kohtaus loppupuolella elokuvaa, mikä on järjettömyydessään suorastaan nyrjäyttävä. Christopher Lee on silkkaa asiaa elokuvan nimihenkilönä, eikä muussakaan poppoossa ei ole pahemmin valittamista. Bruno Nicolai on kyhännyt kasaan aika mielettömän hyvän tunnussävelmän. Kokonaisuutena laadukas elokuva ulkoisilta puitteiltaan, mutta kävi suoraan sanoen pitkästyttäväksi tarinan eteenpäin tuuppimiseksi, eikä henkilöihin saatu oikein kunnollista tuntumaa, hahmojen keskinäisiä jännitteitä tai valitun muodon tuekseen vaatimaa kunnon kehityskaarta. Harmillisesti huomaa elokuvassa olleen paljon potentiaalia, mutta jotenkin Franco hukkaa panoksensa, ja katsannosta jää valitettavan keskinkertainen maku suuhun.



Oasis of the Zombies (Jess Franco, 1981)

Eeeiiiii... Miksi? Miksi?! En voinut uskoa yhdellä kertaa, että Oasis of the Zombies on katselukelvotonta ydinjätettä, puisevan pitkästyttävä ja suorastaan raivostuttavan huonosta materiaalista kokoon kursittu. Tämä kyseenalainen ihanuus oli koettava uudestaan. Hienoa. Ansaitsen "vuoden idiootti" ‑palkinnon. Vuonna ‑81 se meni tämän kakun rahoittajille. Tulipahan virkistettyä muistia aiemmin todetun suhteen: Oasis of the Zombies ei toimi kalkkunana. Se aiheuttaa himoa purra ranteensa auki ja vuotaa kuiviin ennemmin kuin katsoa koko pösilöintiä loppuun.

Leo Meller II ( 23.5.2011 20:20)

Oasis of the Zombies (Jess Franco, 1981)

Eeeiiiii... Miksi? Miksi?! En voinut uskoa yhdellä kertaa, että Oasis of the Zombies on katselukelvotonta ydinjätettä, puisevan pitkästyttävä ja suorastaan raivostuttavan huonosta materiaalista kokoon kursittu. Tämä kyseenalainen ihanuus oli koettava uudestaan. Hienoa. Ansaitsen "vuoden idiootti" ‑palkinnon. Vuonna ‑81 se meni tämän kakun rahoittajille. Tulipahan virkistettyä muistia aiemmin todetun suhteen: Oasis of the Zombies ei toimi kalkkunana. Se aiheuttaa himoa purra ranteensa auki ja vuotaa kuiviin ennemmin kuin katsoa koko pösilöintiä loppuun.

Tässä on tosiaan elokuva, jonka kaltaisia ei soisi löytyvän ainuttakaan. Kaveri myi tämän aikanaan kulttileffana, jossa on "tosi siistejä natsi-zombeja". No kyllähän myyntipuhe piti puolittain paikkaansa, mitä nyt ne kaurapuuronaamat olivat kaikkea muuta kuin siistejä. Eli vihtaani ns. kustiin. Kivuliaita muistoja...

Count Dracula (Jess Franco, 1970)

Elokuva tuli aloitettua suhteellisen massiivisen dumaavan painolastin varjostamana. Henkilökohtainen Raamattuni Verikekkerit oli maininnut elokuvan lähes katselukelvottomana. Arvostelut muualla eivät ole olleet paljoa sen mairittelevampia. Sokerina pohjalla, ohjaajana Jess "Loose Cannon" Franco, jonka itsekin tietää todennäköuisemmin ampuvan ohi kuin osuvan. Ja kun totuuden hetki koittaa... Count Dracula osoittautuu varsin toimivaksi Stokerin kirjan adaptaatioksi. Enemmät lärinät tulikin kommentoitua jo Elitistin arvosteluun, linkki sekä arvostelusta että pääni aukomisesta kiinnostuneille tässä.

JaJa ( 21.1.2011 16:13)

Lupasin itselleni, että katson vuoden 2011 aikana vähintään 52 Francon ohjaamaa elokuvaa ja pyrin myös kirjoittamaan arvostelut mahdollisimman monesta. Tavoite on siis, että vuoden lopussa Elitistiin on arvosteltu yhteensä 52 kpl miehen ohjaamia elokuvia (aiemmin arvostellut mukaan luettuna). Ainakin tähän mennessä olen vielä aikataulussa.

Proggis on näemmä edennyt, kun Franco-arvosteluja on tasaiseen tahtiin tupsahdellut Elitistin sivuille.

Pitääkö aikataulu, ja mikä on Franco-lukema tällä hetkellä?

Tsemppiä vaan urakkaan, meikä ainakin lukee Franco-arvosteluja mielellään!

Leo Meller II ( 3.7.2011 14:56)

JaJa ( 21.1.2011 16:13)

Lupasin itselleni, että katson vuoden 2011 aikana vähintään 52 Francon ohjaamaa elokuvaa ja pyrin myös kirjoittamaan arvostelut mahdollisimman monesta. Tavoite on siis, että vuoden lopussa Elitistiin on arvosteltu yhteensä 52 kpl miehen ohjaamia elokuvia (aiemmin arvostellut mukaan luettuna). Ainakin tähän mennessä olen vielä aikataulussa.

Proggis on näemmä edennyt, kun Franco-arvosteluja on tasaiseen tahtiin tupsahdellut Elitistin sivuille.

Pitääkö aikataulu, ja mikä on Franco-lukema tällä hetkellä?

Tsemppiä vaan urakkaan, meikä ainakin lukee Franco-arvosteluja mielellään!

Kyllä ne 52 tulee katsottua, mutta jos arvostelumäärässä pyrkisi vaikka siihen 26 kappaleeseen tän vuoden aikana.

(Tällä hetkellä katsottuna kylläkin vaivaiset 17 Francoa )

Päivitin ketjun ensimmäisen viestin nyt realistiseksi ja lisäilin linkit jo julkaistuihin Francon arvosteluihin. Tällä viikolla luvassa jesuspornoa etusivulla, Cocktail spécial!

Cannibals (Jesus Franco, 1980)

Arrggghhh... dadaistisuudessaan aivan käsittämätön paketti. Siinä on naurussa pitelemistä, kun jonkun ilmeisen pihalla asioista olevan maskeeraajan sormiväreillä "intiaaneiksi" maalatut viidakon villit spanski-viiksineen, lasittuneine tuijotuksineen ja elintasorenkaineen puhuvat "alkuasukaskieltä" mitä uskomattomimman älämölö-dubbauksen säestämänä ja popsivat raakaa ihmislihaa Francon luultavasti "taiteellisiksi kollaaseiksi" nimeämissään otoksissa. Lisätään peliin vielä dementoituneelta Santanalta kuulostava latino-rock ja Franco-tasollakin surkuhupaisan surkea enkku-dub, ja meillä on voittaja. Francon näkemys on niin käsittämätön, että vaikka todennäköisimpänä motiivina tämän tekoon on ollut irtorahan halvalla pois korjaaminen, alitajuisesti sitä katsoessa epäilee leffan olevan tietoista vittuilua koko kannibaalielokuvien genrelle. Kamala se on joka tapauksessa. Uskomattoman hilpeä elokuva, en voi kuin suositella.

Hyvää kauraa oli myös Blue Undergroundin kiekolta bonuksena löytynyt, noin 20-minuuttinen Francon haastattelu; hienoa katsella kun sympaattinen pappa ketjupolttaessaan puhuu estottomasti vanhoista yhteistyökumppaneistaan hassuja, ainakin vähäsen julmia totuuksia.



Elitistin sivuilla melko tuoreeltaan julkaistun Määtän arvostelun The Devil Hunterista (Sexo caníbal) luettuani uskon sen olevan hyvin vahvasti Cannibalsin (Mondo cannibale) sisarteos. Jos se on puoliksikaan yhtä villiä menoa kuin tämä, tuskin maltan odottaa...

Diabolical Doctor Z (Jesus Franco, 1965)

Hyvin pitkälti samasta kevyehkön eroottissävytteisestä goottipuusta veistetty kuin Awful Dr. Orlof ja Sadistic Baron Von Klaus – tarkoittaen Francoa meikäläisen makuun. Valon ja varjojen kontrastin hyödyntäminen on ehkä parasta Francolta ikinä tällä osa-alueella – krediitit tästä saattavat kuulua myös kuvaajana toimineelle Alejandro Ulloalle. Melko päätön ja unohdettava kostojuoni, vinkeää scifi-kauhuilua hullu tohtori ‑teemalla ja sensuellia naismuotoa mustavalkoisessa muotissa on toimiva resepti ja tällä kertaa huolella toteutettu. Hauskaa koko rahalla. Mistä muuten mahtaa johtua, että poikkeuksetta Francon leffoissa henkilöt jotka eivät oikeasti osaa soittaa mitään instrumenttia, mutta esittävät soittavansa jotain, näyttävät suorastaan poikkeuksellisen hölmöiltä?

Dr. Orloff's Monster (Jesus Franco, 1964)

Vanha gotiikka-Franco kohtaa uuden sleaze-Francon ensimmäistä kertaa herran elokuvanteossa, eikä yhteentörmäys suju täysin ilman saumoja tai kitkaa. Jatkoa elokuva on Awful Dr. Orloffille enemmänkin vain markkinointinimen ja teemansa kuin tarinansa puolesta.

Kokonaisuus muistuttaa hyvin paljon hetki sitten katsomaani Diabolical Dr. Z:aa, mutta kyse on vielä alkuasetelmista verrattuna mainittuun teokseen, vaikka muutoin elokuvat muistuttavat suuresti toisiaan. Hataraa logiikkaa, jyhkeitä valon ja varjon eroja, perinteisiä kauhuleffan asetelmia, intohimo- ja mustasukkaisuusdraamaa, huumeita, jazz-baareja ja tissejä vuoroin esittelevä elokuva on paikoin umpipölhö, mutta paikoin myös varsin tehokas, ja etenkin loppupuolella yllättävän haikeaksi äityvä tunnelma tempaa mukaansa parhaimmillaan hyvin. Hirviökään ei jää täysin yksiulotteiseksi kaikessa ilmeettömyydessään. Tätä voisi sanoa yhdeksi uudelleentulkinnaksi Frankensteinin hirviöstä, ilman Frankensteinia (ja aika pitkälti myös ilman Orloffia). Ei aivan niin sujuva kuin Diabolical... mutta ehkä hivenen kiinnostavampi kokonaisuutena. Laskisin nämä kaksi hyvinkin sisarteoksiksi ja tärkeiksi virstanpylväiksi seko-Francon synnyssä...

X312: Flight to Hell (Jesus Franco, 1971)



Rahat ovat selvästi olleet enemmän kuin tiukoilla Flight to Helliä kasattaessa. Francon leffaksi tämä on valitettavan tylsä ja puuduttava viidakkoseikkailu, jonka sleaze- ja toimintavaihde rysähtää kunnolla silmään vasta aivan loppupuolella, ja silloinkin kone ottaa aika laiskasti kierroksia. Viimeisissä käänteissä näkyy pientä toivonpilkahdusta – silloin on vain kovin myöhä, ja päällimmäisenä ajatuksena herää, kuinka kokonaisuus olisi ollut parempi jos olisin saanut nähdä enemmänkin tämän tyylistä tavaraa jo aiemmin. Käsis on täynnä hukattuja mahdollisuuksia, kokonaisuus kaikkea muuta kuin tiivis ja ilme lähes kautta linjan laimea. Käteen jäävät misogyyni Vernon ja uhkea Esperanza Roy: hullumminkin voisi olla, mutta pitkälle näillä eväillä ei pötkitä. Franco-kompletistille kertakatselun paikka, muut siirtyvät tässä vaiheessa ohituskaistalle.

Succubus (Jesus Franco, 1968)



Painajaisunen omainen, monessakin mielessä sumuinen ja ehdottoman sekapäinen – siinä päällimmäiset tunnot mitkä jäivät mieleen Francon hypnoottisesta, surrealistisesti ja jopa dadaistisesti kulkevasta elokuvasta, joka herran itsensä sanojen mukaan oli ensimmäinen minkä hän sai täysin toteuttaa omalla tyylillään. Puoliksi tolkuttoman eteerinen, sumealta ja raskaasti valotetulta näyttävä, puoliksi taas skarppi mutta tällöinkin sisällöltään melkoista alitajunnan hetteikköä. Enkä voi olla pitämättä, en sitten mitenkään. Kun todellisuus ja unihoureet sekoittuvat päähenkilö Lornan (ja katsojan) vinkkelistä, korviin ammutaan pehmeää jazzia ja puoliokkultistista hypnoottista kerrontaa sekä assosioivaa dialogia, sekaan leikataan psykiatrisen istunnon kaltaisia lyhyitä välähdyksiä ja tyhjästä ilmestyvät tuiki tuntemattomia ihmisiä kuolaa Lornan perään kuin vanhat rakastajat konsanaan, sekä naisparka että katsoja on pian päästään rajusti sekaisin. Vai onko? Kun Lorna näyttää hetkessä uhrilta, seuraavassa hetkessä hän määrää sen mitä näyttämöllä tapahtuu. Janine Reynaud on syötävä aikuinen nainen kuin hänelle krijoitetussa roolissa. Francon mopo keulii komeasti kunnollisella budjetilla, siitä ei pääse mihinkään. Ei tosin suositella realisteille missään olosuhteissa.

Meller ( 18.3.2012 22:06)

Succubus (Jesus Franco, 1968)

Onko Blue Undergroundin dvd suositeltavin julkaisu tästä?

Bastard ( 20.3.2012 14:09)

Meller ( 18.3.2012 22:06)

Succubus (Jesus Franco, 1968)

Onko Blue Undergroundin dvd suositeltavin julkaisu tästä?

Kyllä, siihen asti kun joku julkaisee pikkaisen pitemmän Euroopan-version hopea- tai sinikiekolle.



Tässä vielä DVD Coparen tarjoamaa vertailuinfoa versioiden vällillä:

http://www.dvdcompare.net/comparisons/film.php?fid=4128

Virgin Among the Living Dead (Jesus Franco, 1971)



Tämä oli aikoinaan ensimmäinen näkemäni Francon leffa, tosin silloin en edes tiennyt kuka hän oli. Ensi kosketus oli epäonninen: vihasin koko päämäärätöntä sekoilua lähes sydämeni pohjasta, sen totaalista juonettomuutta ja halpaa ulkoasua. Kopiona taisi toimia Redemptionin brittijulkaisu, mistä puuttui jonkin verran materiaalia verrattuna Imagen restauroituun DVD-painokseen, mikä nyt toimi kuvalähteenä. Aika äkkiä valkeni, ettei tämä suinkaan ollut se muotopuoli pahnanpohjimmainen miksi olin tämän mieltänyt.



Houreinen tarina on edelleen lähes juoneton ja velloo eteenpäin unimaisena utuharsona tai kuumeisena painajaisena, tunnelman ollessa koko ajan lähinnä vieraannuttava: jo alussa, automatkalla majatalosta linnaan, kertojanäänenä purkautuva Christinan yksinpuhelu aurinkoisissa maisemissa luo etäisesti ahdistavan tunnelman siitä, ettei kaikki ole tässä maailmassa kohdallaan. On kerrottu elokuvan saaneen alkunsa eräänlaisena Francon puhdistumisriittinä Soledad Mirandan kuoleman jälkeen, mistä kumpuaa elokuvan kantava teema, elämän ja kuoleman raja. Franco on löytänyt filmiinsä Mirandan työlle kelpo jatkajia ainakin pääosanesittäjä Christina Bensonista ja ehkä vielä enemmän yön kuningattarena pyörivästä Anne Libertistä. Miespuolella paino lepää Howard Vernonin kulmikkailla harteilla ja elokuvan loppupuolella Paul Müllerin suorituksessa tuonpuoleisesta huhuilevana isänä. Itse Franco pääsee pitämään hauskaa epämääräisenä palvelija-kylähullu Basiliona.



Tämän voi laskea kauhuelokuvaksi, mutta kauhun tunne ja lähteet ovat enemmän etäisiä ja vihjailevia kuin shokkitehoihin luottavia. Silti voi olla varma, että hitaasti etenevät mutta kuvaan varsin yllättäen tulevat synkät omituisuudet syventävät vieraantuneisuuden ja nimettömän uhkan tunnetta varsin tuntuvasti, vaikka mistään goreläträilystä tai graafisesta väkivallasta ei voida mitenkään puhua. Elokuvassa on nähtävissä ilmaisutavalta ja tunnelmapuolelta yhtymäkohtia muutamaa vuotta aiempaan Succubukseen, huolimatta näiden kahden ratkaisevista eroista. Ja jotenkin kömpelöllä tavalla hyvännäköistä jälkeä on filmille tallentunut: monet otokset ovat suorastaan unenomaisen kauniita, eikä vähiten johtuen filmille tallennetusta eurokauneudesta.



Pikku kömpelyyksistään huolimatta Virgin Among the Living Dead on vakavasti otettavaa maalailua art housen ja eurokauhueksploitaation välimaastossa, jalkojen ollen selkeästi enemmän ensiksi mainitun puolella rajaa. Silti, Suuren Falloksen esiinmarssikohtaus ja sen seuraamukset tuli kuitattua nytkin naurunpyrskähdyksellä, kuten silloin joskus teininäkin. Lienee makuasia taas kerran, näkeekö tämän sietämättömänä haahuiluna ja tekotaiteellisena paskana vai kiehtovana indie-tuotantona. Tätäkään en suosittele realisteille enkä ensimmäiseksi Franco-elokuvaksi, mistä tutkimustyötä aloittaa. Pidin aika tuoreeltaan katsottua Succubusta hieman parempana, mutta tämäkin on tyylilajissaan vahva leffa ja tuli yllättäen iholle mukavasti.



Imagen DVD on suositeltava julkaisu, kuvanlaadultaan hyvätasoinen ja sisältäen ainoan ja oikean virallisen version elokuvasta, sellaisena kuin Franco sen tarkoitti näytettävän. Ekstroissa on mukana Eurocinen eri ohjaajien kanssa tehtailema lisämateriaali (tai ainakin suurin osa sitä), millä eri versioita on pidennetty tai muuteltu.