Muistin juuri Frankensteinin ja sokean miehen kohtaamisen. Se on aika totaalisen surumielinen.
Surullisimmat kohtaukset
Varsin epäelitististä, mutta ensimmäisenä mieleen tuli yhden guilty pleasureni, Green Milen loppu. Siinä on jotakin todella surumielistä kun vanha Paul kertoo
Saa nauraa.
Visconti: Rocco ja hanen veljensa. Kun veljesten sukset alkavat menna ristiin ikimuistoisen murheellisella tavalla.
Max Rockatanskyn juoksu maantiellä yliajetun vaimon ja lapsen luokse.
Ei tule näin yht'äkkiä mieleen yhtään selkeästi erottuvaa kohtausta, mutta ainakin minulle Kiyoshi Kurosawan 'Kairo' (Pulse) oli erittäin raskas kokemus. Elokuvan kokonaisvaltainen surumielisyys lähentelee fiilikseltään Ulverin 'Kveldssanger' ‑levyn tunnelmaa.
Dancer in the darkissa on montakin. En viitsi tarkemmin eritellä ettei mene Näkemiin vaan murun katselu itkeskelyksi.
Hana-Bi loppuu aika surullisella tavalla, pistää joka kerta hiljaiseksi.
Mieleeni tulee Aki Kaurismäen 'Tulitikkutehtaan tytöstä' useita kohtauksia ja kuvia. Kati on surullisen täydellinen.
Rankan päivän / Falling Downin loppu.
Ehkäpä Betty Bluen(37´2 le matin) loppu jossa Angladen Zorg tukehduttaa
intohimoisen rakkautensa, Béatrice Dallen Bettyn, tyynyllä sairaalassa kun tämä on tainutettu lääkkeillä ja sidottu remmeillä sänkyyn.
Nuori tyttö ei kestänyt hedelmättömyyttään ja ajautui mielenvikaisuuteen.
Mulla on ollut aina hyvin vaikea pidättää kyyneleitä La Vita è bellan loppukohtauksessa.
Ensimmäisenä mieleen tulee kohtaus Bruiserista, jossa Jason Flemyng maalaa kasvojaan runoillen samaan aikaan miehestä, joka käyttää kaikki rahansa timanttisormukseen. Surumielisyydessään mestarillinen kohtaus, varsinkin viimeinen riimi;
Man went proudly walking, beside his shoe, the ring. But no-one ever told him that he was not a king.
Douglas Sirkin Imitation of Lifen loppu. Hautajaiset, mikä sinällään ei takaa mitään, mutta kun siihen liittyy erään päähenkilön salamanomainen itseymmärryksen puuska kuolemaan liittyen. Sen enämpiä spoilailematta.
Koska Christian Bell ei ole Elitistillä niin voisi copycattinä vastata että mikä tahansa kohtaus jossa Ohukainen itkee.
Michael Mannin
Last Of The Mohicansin loppukohtaus, jossa Chingachgook vuorella jyllhiä maisemia katsellen puhuu Suurelle Hengelle ja pyytää tätä vastaanottamaan poikansa Uncasin henkien maassa olevan kansansa seuraksi. Ja odottamaan vielä häntä – Chingachgookia – viimeistä mohikaania. Liikkis kohtaus.Kuten on myös Rutger Hauerin kuolinpuhe muuten epätasaisen Bladerunnerin lopussa.