Sakari Määttä

La notte che Evelyn uscì dalla tomba (The Night Evelyn Came Out of the Grave, 1971)

Ohjaaja:

• Emilio Miraglia

elokuva arvostelu

Rikkaan aatelismiehen kuollut vaimo palaa vainoamaan tätä goottilaissävytteisessä giallo-trillerissä.

Lordi Alan Cunninghamin (Anthony Steffen) vaimo Evelyn on kuollut, ja mies on murheen murtama. Eräänlaisena puolustusmekanismina ökyrikas aatelinen on kehittänyt itselleen paheellisia harrastuksia, joihin kuuluu esimerkiksi kevytkenkäisten punahiuksisten naisten houkutteleminen hänen hulppeaan kartanoonsa. Lordi juhlii naisten kanssa juottaen heidät humalaan, jonka jälkeen naiset pääsevät tutustumaan kellarissa sijaitsevaan, goottilaistyyliseen kidutuskammioon. Liiallisuuksiin menevät seksuaaliset perversiot laukaisevat kuitenkin Alanissa tukahdutettuja muistikuvia kesäisestä puistosta ja siellä alastomana kirmaavasta Evelynistä, tuhoisin seurauksin.

Alusta alkaen on selvää, että Alan potee vahvaa syyllisyyttä vaimonsa kuolemasta, eikä hän kaipaa sen lisäksi ylimääräisen julkisuuden tuomaa sosiaalista painetta. Suojellakseen mainettaan ja julkisuuskuvaansa hän hoitaa ilotyttöjen hakuprosessin huolellisesti, eikä jätä mitään sattuman varaan. Terapiatukea Alanille tarjoaa hänen ystäväpiirinsä, johon kuuluvat muun muassa psykiatri Richard Timberlane (Giacomo Rossi Stuart) sekä serkku George Harriman (Enzo Tarascio).

Epätyypillisestä alkuasetelmasta huolimatta La notte che Evelyn usci dalla tomba on perusluonteeltaan selkeä giallo-lajityypin edustaja erityisesti tarinan ja joidenkin murhakohtausten ansiosta. Elokuva on kuitenkin helppo nähdä giallon ja klassisen 60‑lukulaisen goottikauhun (linna, nainen hädässä, seksuaalisuus, puvusto, kuvaus) sekoituksena, jonka läheinen hengenheimolainen on seuraavana vuonna valmistunut Mario Bavan Verinen paroni (Baron Blood; Gli orrori del castello di Norimberga, 1972). Mukana olevat viitteet 70‑luvun erotiikkaa ja sadismia yhdisteleviin fumetti erotici ‑sarjakuviin tekevät elokuvasta ulkokuortaan kiinnostavamman kokonaisuuden.

Päähahmon psykologia pohjaa selvästi freudilaiseen ihmiskäsitykseen, kuten lajityypissä on usein tapana. Henkisesti riekaleina oleva mies on altis menettämään itsehillintänsä ja todellisuudentajunsa ollen samaan aikaan lähes täysin ulkoisten voimien riepoteltavana. Alan on täysin kykenemätön ottamaan elämäänsä hallintaan ja käyttää rahaa ja yhteiskunnallista asemaansa mahdollisten ongelmien selvittämiseen sen kummemmin ajattelematta. Lopulta mies alkaa kuitenkin kaivata elämäänsä tasapainottavaa suhdetta ja turvallisuuden tunnetta, joka voisi saada Evelynin kuolemasta kumpuavan ahdistuksen ja sairaat mielihalut kaikkoamaan. Sopiva nainen löytyy Alanin kohdatessa Gladys-nimisen kaunottaren (Marina Malfatti), johon mies rakastuu käytännössä ensisilmäyksellä.

La notte che Evelyn usci dalla tomba on ihastuttavan seksikäs giallo, jonka juuret ovat syvällä Henri-Georges Clouzotin Pirullisten (Les diaboliques, 1955) ja Ernesto Gastaldin "täydellistämän" tarinankerrontamallin sisällä. Tarina muistuttaa paremmin käsikirjoittajana tunnetun Gastaldin ohjaamaa protogialloa Libido (1965), mutta on hyvä huomata, ettei tällä ollut elokuvan synnyn kanssa mitään tekemistä. Selkeimmät vaikutteet ovat olleet ainakin Romolo Guerrierin ohjaama ja Gastaldin käsikirjoittama Kaunis ja kavala (Il dolce corpo di Deborah, 1968) sekä Umberto Lenzin Paranoia (Orgasmo, 1969).

Giallo-elokuvaan kuuluvat luonnollisesti tuntemattoman tappajan suorittamat murhat, eikä La notte che Evelyn usci dalla tomba ole poikkeus. Elokuvassa käytetyt tappokeinot ovat miellyttävän ennalta-arvaamattomia, vaikka osa niistä tuntuukin tarpeettoman riskialttiilta tavalta hankkiutua toisesta ihmisestä eroon. Epäiltyjä riittää Alanin, Gladysin ja muiden edellä mainittujen lisäksi useita, kuten Evelynin utelias ja ahne veli Albert (Roberto Maldera), pyörätuolilla liikkuva täti Agatha (Joan C. Davis) sekä kartanon mailla nähty tuntematon punahiuksinen nainen.

Erityisen mieleenpainuvaa elokuvassa on Bruno Nicolain säveltämä musiikki. Hiukan ennen ensimmäistä murhakohtausta kuultava "Criminal Sex" ‑kappale oli alun perin mukana jo Jesús Francon elokuvassa Eugenie... the Story of Her Journey Into Perversion (1970). Musiikki täydentää äärimmäisen tyylikästä ja tehokasta kohtausta, jossa yhdistyy kiihkeä seksuaalisuus, tunnelman muutos murhaajan mielialan vaihtuessa äkillisesti, nopea tarkennus silmiin sekä fetissinä toimivat mustat nahkasaappaat ja ruoska. Musiikki luo elokuvassa paikoin kauhunsekaista jännitystä ja erityisesti usein toistuvan teeman soidessa myös kevyen tunnelmallista vastapainoa. Joissakin kappaleissa taustoja laulaa monissa Ennio Morriconen sävellyksissä kuultu heleä-ääninen Edda dell'Orso.

La notte che Evelyn usci dalla tomba on vasta viides ohjaus Emilio Miraglian uralla, mutta hänen aiempi pitkä kokemuksensa apulaisohjaajana näkyy positiivisesti lopputuloksessa. Koko tuotanto kesti alkupisteestä valmiiseen elokuvaan vain noin viisi viikkoa, eikä minkäänlaisesta kiireestä näy lopputuloksessa jälkeäkään. Pääasiallisena kuvauspaikkana toimi Colleonen linna Venetossa (Palazzo Porto Colleoni Thiene). Kuvaaja Gastone di Giovanni oli aiemmin työskennellyt muun muassa Lucio Fulcin, Sergio Solliman sekä Giulio Petrin kanssa näiden ohjaamissa lännenelokuvissa. Yhteistyö Miraglian kanssa oli hedelmällinen, ja lopputulos näyttää hyvältä siitä huolimatta, ettei käytössä ollut jättimäistä budjettia. Myös valaistus on erittäin onnistunut, ja elokuva näyttää tyylikkäältä pimeissäkin kohtauksissa. Kuvaustyöskentely on tärkeässä roolissa jo elokuvan hienossa avauskohtauksessa, jossa Alan nähdään pakenemassa tohtori Richard Timberlanen johtamasta mielisairaalasta ja juoksemassa hoitajia karkuun laitoksen pihamaalla. Pako jatkuu vehreän amfiteatterin läpi kohti pääporttia, jossa hoitajat viimein tavoittavat hänet. Kohtaus on olennainen, koska katsoja ei vielä tiedä onko kyseessä tuleva tapahtuma vai onko Alan joskus aiemmin paennut sairaalasta. Molemmat vaihtoehdot tuntuvat yhtä todennäköisiltä.

Anthony Steffen (Django il bastardo, 1969) on kyseenalainen valinta elokuvan pääosaan. Hän huokuu toisinaan roolilta vaadittavaa pöllämystyneisyyttä, mutta puutteellinen karisma ja kyvyt näyttelijänä eivät riitä tuomaan hahmoon riittävää syvyyttä. Miraglian seuraava elokuva, hänen viimeiseksi ohjaustyökseen jäänyt La dama rossa uccide sette volte (The Red Queen Kills Seven Times, 1972), on huomattavasti nautinnollisempi jo pelkästään pääosassa nähtävän Barbara Bouchetin ansiosta. Tämän kauniita kasvoja katsoo paljon mieluummin kuin vanhenevan Steffenin nihkeää naamavärkkiä.

Erika Blanc (Il terzo occhio, 1966; La plus longue nuit de diable, 1971) näyttelee elokuvassa Alanin viettelemää punapäätä, joka esitellään tämän noustessa pylly edellä ruumisarkusta osana tanssiesitystä. Rooli on suhteellisen pieni, mutta sitäkin ikimuistoisempi ja myös tarinan kannalta tärkeä. Miraglia ottaa kaiken irti Blancin ulkonäöstä ja seksikkyydestä. Marina Malfatti Gladysin roolissa ei tee katsojaan lähellekään yhtä suurta vaikutusta.

Elokuvan juoni pysyy suhteellisen hyvin kasassa vielä ensimmäisen puoliskon ajan, mutta hapertuu vähitellen siirryttäessä goottilaisuudesta giallon suuntaan. Jotkut kohtaukset tuntuvat turhilta, pakotetuilta tai muuten vain epäonnistuneilta, kuten esimerkiksi Alanin osallistuminen spiritistiseen istuntoon ja myöhempi kohtaus, jossa murhaaja käyttää käärmettä murha-aseena. La notte che Evelyn usci dalla tomba ei ole giallo-genren sisällä mitenkään erityisen olennainen, mutta se on genrehybridinä harvinainen ja vieläpä onnistunut teos, joka toimii visuaalisen ilmeen ja tunnelmallisen musiikin ansiosta yllättävänkin hyvin.