Esa Meisalmi

La plus longue nuit du diable (Yö paholaisen linnassa, 1971)

Ohjaaja:

• Jean Brismée

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jean Brismée

Natsikenraali (Jean Servais) kokee toisen maailmansodan loppuvaiheissa pettymyksen, kun hänen puolisonsa synnyttää toivotun pojan sijaan tytön. Puoliso menehtyy urakan päätteeksi, mutta sillä ei ole juurikaan väliä, koska tyttö jälkeläisenä on painajaisista pahin. Kauniimmalla sukupuolella kun on kenraalin suvussa ollut muinaisen kirouksen vuoksi tapana muuttua paholaisen palvelijaksi. Kenraali tappaa vauvan tikarilla hikikarpaloita vuodattaen ja järkeilee kirouksen jatkuvan hamaan loppuun asti. Sielu on myyty Saatanalle ja toivo on mennyttä, varsinkin jos on natsi. Tyrmäävän, seepianvärisen prologin jälkeen lienee selvää, että belgialaisen yhden hitin ihmeeksi jääneen Jean Brisméen ohjaama Yö paholaisen linnassa noudattaa omintakeista sisäistä (uni)logiikkaa. Voisi jopa sanoa että hyvällä tavalla italialaissukuista sellaista.

Sittemmin monille slashereille tyypillinen pääjuoni kuljettaa reitiltään eksyneet turistit ihailemaan keskiaikaista, yhä surullisen kenraalin omistamaa goottilaista linnaa. Miimikoksi pukeutunut kalpeanaamainen "puutarhuri" (Daniel Emilfork) ohjastaa heidät sinne hyvinkin avuliaan virneen saattelemana. Mielessä käy etäisesti itse kuolema Bergmanin elokuvasta Seitsemäs sinetti (1957). Alkupuolen tunnelmanrakentelusta vastaavat myös linnan portailla kurnuttava sammakko sekä epäilyttävästi mulkoileva hovimestari, joka yrittää kaikin keinoin pitää silmämunansa kuopissaan. Pakollisten majoittautumisrutiinien jälkeen on aika ottaa vieraat vastaan päivällistarjoilun myötä. Keitto jäähtyy jokaisen lautasella, koska jotain kummallista tapahtuu jatkuvasti, eikä puupäiselle ja jäykistellen esitetylle ihmetykselle tule loppua. Päätä vaivaavien tapahtumien selvittäminen sujuukin jatkossa parhaiten hengaamalla kapeilla käytävillä ja häiritsevän tunkkaisesti tapetoiduissa huoneissa. Seinät vilisevät Rorschachin musteläiskätestejä kerrakseen.

Kaikki on luonnollisesti pelottavaa siellä missä kukaan ei ole käynyt, mutta jonne harva uskaltaa mennä. Brismée tietää tämän enemmän kuin hyvin, mutta koska pienen budjetin euromaakareilla ei välttämättä ole ollut käytössään erityisen fiksuja käsikirjoituksia, nousee viehkeän eteerinen, kevyen eroottinen sekä paikoin myös painostava tunnelma kiinnostavimmaksi osa‑alueeksi. Eksploitatiivisempaa seksiä tai väkivaltaa on turha etsiä, sillä vähäinen kiehnäys on suoritettu perinteikkäästi suu supussa ja murhat ovat melko verettömiä ja mielikuvituksen varaan jätettyjä, kuin pennittömän Argenton set‑piecejä. Brismée onkin pääasiassa kiinnostunut käsittelemään aiheitaan metafyysiseltä kantilta yrittäen kertoa jotain perkeleen tärkeää ihmisluonnosta. Tivolinjohtaja typistääkin linnan väliaikaiset asukit melko pian välineikseen elokuvan muotoon puettua moraalisaarnaansa paasatakseen, unohtaen samalla henkilöohjauksen merkityksen.

"Kuolemansyntejä" ilmentää moninainen henkilökatras: Läskiä viiksivallua kiinnostaa ruoka, pappia kiinnostaa teologia, ahnetta naista kellarin uumenissa lymyävä aarre ja siveettömiä lesboja muhkeat tissit. Illan hämärästä putkahtava mytologinen demoni Succubus (elokuvan sielu, yhtä aikaa sekä kuumottava että kylmäävä Erica Blanc) pitää viettelyllään huolen paheitaan toteuttavien ihmisten dominoinnista ja johdattelemisesta kuolettaviin ansoihin. Yhtä kaikki linnan vieraita yhdistää hirvittävät intohimot, jotka voidaan katsoa keskenään vertailukelpoisiksi synneiksi. Kannattaa siis jatkossa muistaa, että rasvaa tihkuvan kananpojan syöminen on yhtä ikävä asia kuin nenän työntäminen vieruskaverin (naisen) tissivakoon. Syntiä! Kaikki on jalot pyrkimykset tuhoavaa syntiä! Ja syntisiä tullaan rankaisemaan pahimman kaavan kautta. Luisevakasvoinen feminiininen Saatanan inkarnaatio Succubus seuraa tekemisiänne ja tulee kuvainnollisesti imemään teistä kaiken energian lisätäkseen omaa elinvoimaansa.

Brisméen esteettinen taju on haaleasta värittömyydestään huolimatta menevässä kuosissa, mutta kauhun virkaa toimittaa typerimmillään esimerkiksi ovien yllättävä lukkiutuminen. Lisäksi ruokasalin sisällä jyrisevä ukkonen, (oikea) jättiläiskäärme sekä pahaenteinen tuijottaminen herättävät pelkoa tismalleen samalla asteikolla. Välillä ääniraidalla kuullaan urkujensoittoa, mutta hulluus valtaa kaikki siinä vaiheessa kun jopa hovimestari miettii, että kuka ihme niitä mahtaa soittaa. Ilmeisesti kyse ei olekaan vain mehevästä ääniraidasta, vaan neljännen seinän rikkomisesta katsojan aisteja huijaten. Lienemme siis elokuvaa katsoessamme yhtä elokuvan henkilöiden kanssa ja koemme kaiketi samat ärsykkeet heidän kanssaan. Katsoja haastetaan tällä tyylikeinolla punnitsemaan moraaliaan ja perimmäisiä tarkoituksiaan: Mitä jos alamme kuulla ääniä päissämme? Kuka puukotti kissan ullakolla ja minkä helvetin tähden? Kasvaako kenraalin otsaan kupla liiallisen alkemian harjoittamisesta? Onko kaiken takana nainen vai natsi? Hyvinkin metafyysistä ja pelottavaa, sillä vastauksia näihin kysymyksiin ei elokuva välttämättä tarjoa.

Hienovaraisempaan kerrontaan tähtäävä, mutta nopearytminen ja oletettavasti melko vakavalla naamalla kuvattu puolikalkkuna Yö paholaisen linnassa pysyy alati riittävän kiehtovana ja idearikkaana. Koherentimmin materiaaliaan hyödyntävä käsikirjoitus olisi tuonut jeesustelevan elokuvan potentiaalisiin ajatuksiin väistämättä lisää kieroutta, mutta tällaisenaankin se on ylimääräisen haahuilun kiertävää euroroskaa selkeästi sujuvammasta ja hauskemmasta päästä.