Esa Meisalmi

Scarecrows (1988)

Ohjaaja:

• William Wesley

elokuva arvostelu

Scarecrowsin ohjanneen William Wesleyn olisi pitänyt nuhaisuuden sijaan revitellä linnunpelättimillä oikein kunnolla – nyt kuti jää armotta piippuun.

"Linnunpelättimet vainoavat väkeä maaseudulla" on pohjimmiltaan tyypillinen 80‑lukulainen kauhukonsepti, joka voisi osaavissa käsissä kantaa pitkälle. Valitettavasti Scarecrows päätyy olemaan potentiaalinsa tuhrivaa epätasaista pönttöilyä. Se vaikuttaa ajoittain ammattimaisesti tehdyltä, mutta on hyvin amatöörimainen. On perusteltua todeta heti alkuun, että elokuvassa mennään lujaa suoraan pöpelikköön.

Scarecrowsia tehdessä on kiinnitetty huomiota vääriin asioihin, jolloin esimerkiksi kovan uran tehneen Peter Demingin (Evil Dead 2, 1987) kuvaus menee täysin hukkaan. Leikkaussekoilusta kertoo ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja-leikkaaja-jokapaikanhöylä William Wesleyn säännönmukaisen räikeä ratkaisu leikata kesken kaiken lähikuva linnunpelättimestä – aivan kuin tulisi mainoskatko. Wesleyn kerronnallinen leikkaaminen on laajalti vaivalloista kaikessa tökkivyydessään, mutta hän on kokenut osaavansa senkin taidon. Auteurin vikaa kenties?

Vuonna 1984 kuvattu, mutta julkaisulimbosta vasta 1988 päässyt Scarecrows on juoneltaan, hahmoiltaan ja rakenteeltaan kuin löyhä prototyyppi toimintaklassikoista Aliens (1986) ja Predator (1987). On hyvä teroittaa, ettei kyse ole laadullisesti lainkaan samankaltaisesta kauhutoimintaelokuvasta. Juonessa palkkasoturijoukko päätyy kadonneen ryöstösaaliin perässä tuntemattoman pahan kynsiin painostavassa ympäristössä, josta ei vaikuta olevan ulospääsyä. Tämä on perinteisille kauhuelokuville ominaista jännityksenluontia, aiheuttaen katsojassa vain läpeensä turhautuneen reaktion. Elokuvan edetessä käy selväksi, että tapahtumaköyhyys ja rytmittömyys jatkuvat loppuun saakka, minkä voi näinkin lyhyen filmin kohdalla laskea saavutukseksi.

Tunnelmaa pohdittaessa linnunpelättimissä on (tahattomia) kaikuja Lucio Fulcin hitaista ja matoisista zombeista (Zombi 2, 1979). Wesleyn avustuksella suunnitellut luomukset ovat toimimattoman näköisiä, mutta välillä jollain mystisellä tavalla uhkaavia. Fulcin elokuvassa katsoja vastaavasti kokee rujoja ja liikkuvia zombeja seuratessaan huumaavaa audiovisuaalista hypnoottisuutta, joka imaisee voimalla mukaansa. Elävää kuolemaa harvoin on onnistuttu ruumiillistamaan yhtä kouraisevalla tavalla.

Scarecrows epäonnistuu yrityksessään toistaa vastaavaa, sillä halua ei ole ollut linnunpelättimien yhtenäiseen toteuttamiseen. Pellolla roikkuvia pelättimiä kuvataan läheltä läpi elokuvan, sillä niiden naama ilmentää silkkaa kauhua. Katsojalle ei tule välttämättä tavoiteltua tunnetta, että ne voisivat liikkua itsenäisesti, vaikka niin voisi automaattisesti luulla. Haluttu aavemaisuus on monesti pelkkää banaaliutta, joka ei herätä vastaanottajassaan pelon tai ahdistuksen tunteita. Joskus lähikuvaan eksynyt linnunpelätin kuitenkin yllätyksellisesti hengittää.

Ensimmäisen puolen tunnin aikana näemme oletettavasti ihmisen lihallistaman tappajapelättimen, joka on persoonaton ja epämääräinen otus. Siitä tai hänestä ei tiedä onko kyseessä yliluonnollinen vai inhimillinen olento, jolloin käynnistyy tuskastuttavan kaoottinen ajatusprosessi. Prosessin aikana katsoja miettii kuumeisesti mitkä linnunpelättimistä ovat elossa, toisin sanoen ihmisiä, ja mitkä niistä ovat zombimaisia olioita. Missään vaiheessa sisäistä logiikkaa ajatellessa ei voi tietää varmaksi ohjastaako olioita vain paha henki. Katsojalle esitellään ristiriitaisesti ja odottamattomasti myös eräänlainen ihmisen ja linnunpelättimen risteytys, joka kertoo mielikuvituksekkaasta bodyhorrorista. Tirehtööri Wesley väläyttelee näkemyksiään muutamaan otteeseen, mutta on sääli, ettei tämä ulotu johdonmukaisesti koko elokuvaan.

Filmissä vallitsee todella pimeä yö, jolloin tapahtumista voi olla valaistuksestakin huolimatta vaikea pysyä perässä. Linnunpelättimiä kuvattaessa valaistusratkaisu voimistuu positiivisessa mielessä, sillä täydessä loistossa maalauksellisemmista yksilöistä ei saisi mitään irti. Elokuvan väkivaltaa osa katsojista odottaa varmasti kyltymättömän verenhimoisesti, vaikka paljoakaan ei ole tarjolla. Erityisesti hyvätasoiset gore-efektit tuovat lohduttavia jämäkkyyden rippeitä muuten teennäiseen elokuvaan. Määrällisesti yläkertaan saatellaan vähän uhreja, mutta toisaalta täydellinen rellestyskään ei olisi yleiseen sävyyn sopivaa.

Vain kaksi täyspitkää filmiä (Scarecrows ja Route 666, 2001) urallaan ohjannut Wesley ei ole keksinyt katsojille mitään erityisen kauhistuttavaa tai toiminnallisesti irrottelevaa materiaalia. Scarecrowsissa pyöritään ympäriinsä, kuten huonosti näytellyissä slashereissä on tapana. Elokuva ei palkitse fiilistelynäkään, mikä on yleensä genressään vähimmäisvaatimus. Havaittavissa on myös moraalista rahanahneuteen liittyvää opetusta, jolloin linnunpelättimet toimivat rankaisijoina. Kaiken mahdottomasti tulkittavan sekamelskan keskellä on vaikea arvioida ohjaaja Wesleyn sitkeän taiteellista päähänpinttymää linnunpelättimiä kohtaan, mutta ainakin elokuva on juuri sitä mitä nimi lupaa. Näemme linnunpelättimiä, paljon linnunpelättimiä.