Mikko Koivisto

Bodyguard Kiba 2 (1973)

Ohjaaja:

• Ryūichi Takamori

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ryūichi Takamori

Moni Sonny Chiba ‑elokuvien harrastaja muistaa nähneensä Karate Bull Fighterin (1975) trailerissa sateessa käytävän taistelun, jota ei löydy itse elokuvasta. Kyse ei ollut pois leikatusta kohtauksesta, vaan muutamaa vuotta aiemmin valmistuneen Bodyguard Kiba 2:n rautaisesta johdantojaksosta, joka toimi käännekohtana japanilaisen karate-elokuvan kehityksessä. Chiban, tämän tulevan vakiovastustaja Masashi Ishibashin (The Street Fighter, 1974) ja nuoren Etsuko Shihomin (Sister Street Fighter, 1974) välillä käytävä tiukka matsi kokosi yhteen sen pakan, jolla karateviihteen kultakausi käynnistettäisiin joitain kuukausia myöhemmin.

Jengin ensimmäinen lisäys oli Ishibashi. Vuonna 1933 syntynyt karatemestari oli työskennellyt television parissa jo vuosikymmenen ajan pitäytyen kuitenkin draamarooleissa. Ishibashin näytöt Bodyguard Kiba 2:ssa avasivat hänelle uuden urapolun. Seuraavana vuonna valmistuneessa The Street Fighterissa Ishibashi sai Chiban suosituksesta paitsi elokuvan roiston roolin, myös osavastuuta elokuvan toimintakohtauksien suunnittelusta. Näyttelijätyönsä ohella Ishibashi toimi vierailevana karateopettajana Masutatsu Oyaman eli Sonny Chiban mestarin ja Kyokushin karaten perustajan dojolla. Ishibashi ei voinut opettaa dojolla täysipainoisesti hänen edustamansa suuntauksen erotessa hieman Kyokushin karatesta, mutta tarinan mukaan Ishibashilla oli usein tapana poiketa Oyaman kamppailusalilla kotimatkallaan.

Toinen oleellinen täydennys pakkaan oli elokuvassa notkeita karatepotkuja jakava 16‑vuotias Etsuko Shihomi, joka nähdään Bodyguard Kiba 2:ssa ensimmäisessä valkokangasroolissaan. Sitkeän uskomuksen mukaan Shihomi olisi esiintynyt jo ensimmäisessä Bodyguard Kibassa. Väittämä on ainoastaan osittain totta. Shihomi on kyllä mukana elokuvassa, mutta ei näyttelijänä vaan päähenkilön siskoa esittäneen Yayoi Watanaben stunt-sijaisena. Jatko-osassa Shihomi on perinyt roolin Pinky Violence ‑elokuviin karanneelta Watanabelta. Shihomin kohtaukset voi laskea yhden käden sormin, mutta ne ovat laadultaan korkeatasoisia sisältäen sekä mätkintää että söpöilyä sairaalapyjamassa.

Mainio aloitusjakso asettaa odotukset korkealle. Paukut uhkaavat kuitenkin loppua siihen, sillä itse elokuva osoittautuu valitettavan keskinkertaiseksi. Chiban esittämä karate-ekspertti Kiba on tarinan alussa hankkiutunut siinä määrin yhteiskunnan epäsuosioon, että tappelupukari on heitetty vankilaan. Kohtalo on kurja, varsinkin kun muistetaan hahmon olleen edellisessä elokuvassa median suuri lemmikki, joka karaten maineen nimissä murjoi kokonaisen salakuljetusliigan. Vapaalle päästyään persaukinen Kiba hankkiutuu rikollisia kuhisevan baarin turvallisuusmieheksi ja omistajan henkivartijaksi. Rahalle on tarvetta, sillä elokuvan aloitusmatsissa loukkaantunut pikkusisko tarvitsee tyyristä sairaalahoitoa saadakseen näkönsä takaisin.

Kiban venyvään moraaliin ei elokuvassa kiinnitetä sen suurempaa huomiota, vaikka hahmo hengailee nyt samankaltaisten miesten kanssa, joita vastaan hän taisteli edellisessä elokuvassa. Elokuvalla on myös selviä vaikeuksia saada tarinaansa liikkeelle. Aika kuluu lähinnä kuunnellessa livemusiikkia klubilla sekä Chiban ja Eiji Gon mittaillessa miehisyyttään takomalla nyrkeillä puhelinluetteloon reikiä. Toki huonomminkin voisi olla.

Bodyguard Kiba 2:n juoni alkaa tiivistyä elokuvan puolivälissä Kiban vanhan linnakamun (Tsunehiko Watase) ilmaantuessa kuvioihin. Käy ilmi, että mies on Kiban suojeleman roistoporukan entinen jäsen, joka lähetettiin yksin lusimaan kakkua kolmen vuoden takaisesta ryöstöstä. Jengillä ei ole aikomustakaan maksaa miehelle hänen osuuttaan, vaan he ovat itse asiassa raiskanneet tämän naisystävän (Maki Mizuhara). Paljastus sysää juonen liikkeelle, vaikka mahdollisuus kahden (jokseenkin) kunniallisen miehen vastakkainasetteluun hukataankin pääasiallisesti.

Watasen ilmaantuminen kuvioihin piristää elokuvaa joka tapauksessa. Itsekin muutaman karatekurssin käynyt Watase on keskivertonäyttelijää pätevämpi taistelija ja pääsi seuraavana vuonna tähdittämään omaa mätkintäelokuvaansa Wicked Kempo (1974), joka oli yksi harvoista Toein tuottamista taistelulajielokuvista, joita ei rakennettu Chiban tai Shihomin varaan. Tarinan lähestyessä loppuaan myös Chiba pääsee jälleen elementtiinsä hieman hutiloiden kuvatussa, mutta viihdyttävässä ja väkivaltaisessa kliimaksissa.

Bodyguard Kiba 2:sta riittää hupia yhden katselun verran ainakin Chiban ja muiden päätähtien ystäville. Mukana on yksittäisiä mainioita jaksoja sekä mielenkiintoista genrehistorian havinaa, mutta toiminnan vähäinen määrä ja tarinan rullaavuus jättävät toivomisen varaa. Vikaa on paitsi käsikirjoituksessa, myös keskinkertaisessa ohjaaja Ryuichi Takamorissa, joka luotsasi turhankin monta Chiba-elokuvaa 70‑luvun taitteen molemmin puolin. Bodyguard Kiba 2:n jälkeen kaksikon yhteistyö ei enää jatkunut ennen 80‑luvun alkua (Kamikaze Adventurers, 1981). Chiballa sen sijaan oli edessään uransa ikimuistoisin rooli The Street Fighterissa, joka aloitti historiallisen kovien karate-elokuvien putken.