Juho Malanin

Bitter Moon (Katkera kuu, 1992)

Ohjaaja:

• Roman Polanski

elokuva arvostelu

Ohjaus: Roman Polanski

Roman Polanskin melkein camp-henkinen Katkera kuu on loistava muistutus siitä, miten taitava elokuvantekijä puolalainen onkaan. Elokuva on hyvissä puitteissa kuvattu, kipeäksi muuttuva ja satiirinen intohimodraama täynnä katkerien muistojen tuskaisaa ironiaa, romantisoitua Pariisi-kuvausta ja naurettavaa dialogia.

Muodollisen korrekti ja "elegantti" brittipariskunta Nigel ja Fiona (Hugh Grant ja mm. Only God Forgivesissa inhana esiintyvä Kristin Scott Thomas) on lähtenyt laivaristeilylle kohti Istanbulia tarkoituksenaan kohentaa avioelämää. Laivalla he kohtaavat erikoisen pariskunnan, jonka miesosapuoli Oscar (Peter Coyote) on pyörätuolissa ja nainen Mimi (Emmanuelle Seigner, Polanskin vaimo vuodesta 1989) käyttäytyy melko omituisesti. Polanskilainen asetelma on siis valmis.

Pyörätuolimies alkaa kertoa tarinaansa korrektissa jäykkyydessään kääntyilevälle brittimiehelle, joka on huomannut Oscarin kauniin ranskattaren. "Pysy kaukana siitä naisesta", kuuluu tarinan opetus jo etukäteen katkeran virneen saattelemana.

Takaumina nähtävä kertomus alkaa romanttisessa hengessä, kun Oscar, Pariisissa menestystä tavoitteleva yhdysvaltalainen kirjailija, tapaa bussissa Mimin ja rakastuu ensi silmäyksellä. Lukuisten stalkkausoperaatioiden jälkeen koittaa onnistuminen, ja he kohtaavat uudelleen, rakastuvat ja syventyvät kiihkeään eristäytyneisyyteen kadonneen absintin tarunomaisessa kaupungissa, Hemingwayn ja Fitzgeraldin haamujen keskellä. Lopulta käy kuten aina, arki alkaa tympäistä Oscaria, jonka kirjalliset ambitiot eivät ole väistyneet, ja hän ilmoittaa haluavansa eroon Mimistä, joka on erittäin haluton eroon. Alkaa elokuvan kipeämpi vaihe erilaisten henkisten ja eroottisten nöyryytysten muodossa, kun todelliseksi kusipääksi muuttuva Oscar yrittää rimpuilla itsensä takaisin "vapauteen". Britti Nigel puolestaan rimpuilee yksityiskohtaisesti kerrotun tarinan lihallisten detaljien parissa aavistaessaan samalla, että hänen oma nykyinen avioliittonsa muistuttaa hieman sitä, mistä hänelle juuri kerrotaan kirjailijan ironialla.

Katkera kuu on elokuva, joka olisi jonkun toisen tekemänä romahtanut kasaan katastrofaalisesti. Polanskin onnistuminen niin monenlaisten elokuvien parissa perustunee siihen, että hän on ymmärtänyt painotusten merkityksen. Katkera kuu on samanaikaisesti vakava elokuva ja nautinnollisella tavalla humoristinen eroottinen draama, jossa kukkoiluun ja uhoamiseen taipuvainen "machomies" ja omat kykynsä mahdollisesti yliarvioiva pseudolibertiini saa pahasti köniinsä naiselta, jonka langettama nöyryytys on lopulta kieli, jota mieskin ymmärtää. Tämän rinnalla samana vuonna valmistunut Paul Verhoevenin Basic Instinct tuntuu tosikkomaiselta ja liian kunnianhimoiselta. Pascal Brucknerin romaanin pohjalta Katkeran kuun käsikirjoituksen laatineet kolme kynäniekkaa (Polanskin lisäksi vakiokumppani Gérard Brach ja brittikääntäjä John Brownjohn) pistävät parastaan esitellessään hätääntyneen miehen ja rakastuneen, kiihkeän naisen keskinäisiä psykologisia pelejä sekä erilaisia harmittomia pervoiluja niin kuvaston kuin dialogin muodossa. Hugh Grantin hahmo kuuntelee hiukset pystyssä, kun prosaisti-Oscar kuvailee hyviä hetkiään Mimin kanssa, kuinka naisen klitoris oli aina lopulta kuin "...vaaleanpunaisessa lihassa polskiva ankka."

Elokuvan ainoana rasitteena on ylipituus. Nyt elokuva kestää yli 130min, mistä huolimatta pituus alkaa painaa vasta loppupuolella, mikä myös on osoitus taituruudesta kerronnan suhteen. Epäonnistunut, katkeroitumisen partaalla eloa jatkanut ja kyyniseksi muuttunut kirjailijahahmo on universaali, ja tuntuu että Polanski on aina osannut luonnostaa hahmonsa äärimmäisen inhimillisiksi ja kiinnostaviksi. Avioliiton suhteen Polanskin kaltaisella älyllisellä radikaalilla ei tietenkään ole kovin sovinnaisia tai idealistisia näkemyksiä, mutta ajattelijana ja inhimillistä heikkoutta ymmärtävänä taiteilijana hän ei ole koskaan liian julma hahmojaan kohtaan, vaikka Oscar paljastuukin käänteiden myötä äärimmäisen vastenmieliseksi. Kulunut lausahdus sopii elokuvan asetelmaan: nainen saa haluamansa.

Elokuvalle on vaikea antaa tähtiä, koska se on ns. "guilty pleasure", ja Polanskin mestariteoksiin suhteutettuna se ei operoi samalla tasolla. Pitkän uran aikana syntyneet ajattomat teokset kuvaavat niin mielisairautta ja seksuaalista ahdistusta (Inho, 1965), todellisuuden ja painajaisvisioiden lomittumista (Rosemaryn painajainen, 1968; Vuokralainen, 1976), omituista huumoria omituisessa maailmassa (What?, 1972), natsien aikakautta ja inhimillistä, ei patrioottista sankaruutta (Pianisti, 2002) kuin hysteeriselle tasolle yltävää modernin porvariston välienselvittelyä (Carnage, 2011). Näiden teosten rinnalla Katkera kuu näyttää entistä suuremmalta vitsiltä, mutta koska se on niin hyvin tehty ja niin hölmö, ei sitäkään voi sivuuttaa. Polanskilla taitaa olla harvinainen kyky saada "välityötkin" erittäin sujuviksi. Tietyt musiikkivalinnat pop- ja tanssimusiikista pakostakin korostavat niiden omaa aikakautta synnyttäen ehkä vaikutelman "vanhasta elokuvasta", mutta sekin on osa charmia. Tonino Delli Collin kuvaus ja Vangeliksen musiikki hivelevät laineilla ja Pariisin kohtalokkaassa huoneistossa.