Mika Helminen

Carnage (Ylilyönti, 2011)

Ohjaaja:

• Roman Polanski

elokuva arvostelu

Ohjaus: Roman Polanski

Roman Polanskin tuorein elokuva on filmatisointi Yasmina Rezan kirjoittamasta palkitusta näytelmästä Vihan jumala. Ohjaaja ja näytelmäkirjailija ovat itse muokanneet tekstin elokuvasovitusta varten. Jokaisen osa‑alueen millimetrin tarkasta ja hallitusta toteutuksesta huolimatta Carnage on juuri sitä itseään, filmattua teatteria.

Lukuun ottamatta elokuvan alku‑ ja lopputekstien aikana näkyviä ulkokuvia, Carnagen vuoropuhelut nähdään ja kuullaan sen koko 79 minuutin keston ajan hyvin toimeentulevan keskiluokkaisen newyorkilaisperheen tyylikkäässä kerrostaloasunnossa. Penelope ja Michael Longstreet (Jodie Foster ja John C. Reilly) ovat kutsuneet kotiinsa toisen pariskunnan, juristi Alan Cowanin (Christoph Waltz) ja tämän vaimon Nancyn (Kate Winslet) sovitellakseen sivistyneesti aikuisten kesken lastensa yhteenottoa puistossa. Cowanien 11‑vuotias poika on lyönyt Longstreetien samanikäistä poikaa – koulukaveriansa – kepillä kasvoihin, jonka seurauksena tältä on irronnut kaksi hammasta.

Lähtöasetelma ei ole sinänsä merkityksellinen, mutta se antaa Rezalle ja Polanskille mahdollisuuden tarkastella ihmisen huolitellun pinnan alle kätkeytyvää raadollisuutta, virtuoosimaisten näyttelijöiden tulkitsemina. Kultivoituneisuus ja hyvät tavat karisevat elokuvan edetessä, kun korulauseet muuttuvat "ei meidän poika" ‑tyyppiseksi dialogiksi. Yksikään tarinan neljästä päähahmosta ei paljastu erityisen sympaattiseksi, ja tuskin kukaan haluaisi viettää 80 minuuttia näiden tyyppien kanssa samassa huoneessa.

Elokuva on hauska tuskaisen sysimustalla tavalla, mutta vielä sitäkin enemmän se on piinaava. Kun Christoph Waltzin erinomaisesti esittämä lakimies Alan vastaa noin kuudennen kerran matkapuhelimeensa ja alkaa puhua omia asioitaan muiden huoneessa olevien päälle, tekee katsojankin jo mieli raastaa hiuksia päästään. Kun hienostunut ulkokuori pettää, tapahtuu ihmispersoonien törmäys, käytöstavat unohtuvat ja pariskuntien hillitty teen sekä kakun maistelu vaihtuu angstiseksi viskin kittaukseksi. Piilevä misogyynisyys, eriarvoisuudesta piikittely ja lopulta koko parisuhteen mielekkyyden kyseenalaistaminen tulevat esiin itsehillinnän pettäessä, välillä hauskasti ja onnistuneesti, välillä taas ei. Räjähdys menee eniten överiksi Jodie Fosterilla, mutta yleisesti ottaen näyttelijät ovat mestarillisen hyviä.

Kovin elokuvallinen Carnage ei ole. Se on sitä taitavassa lavastuksessa sekä pienissä kuvauksellisissa kikoissa. Tällaisia ovat toimivat lähiotokset ja kuvat kuuntelevasta osapuolesta ja tämän ilmeistä – sen sijaan että kuvattaisiin äänessä olevaa näyttelijää. Puhelias Carnage ei kuulu Polanskin ikimuistoisimpiin elokuviin, mutta on ehdottomasti näkemisen arvoinen taitavan näyttelijäkaartinsa ja tarkoituksellisen sietämättömyytensä takia. Christoph Waltz puhuu ja syö samanaikaisesti kakkua ihan yhtä vakuuttavasti kuin Inglourious Basterdsissa.