Matti Erholtz

Basic Instinct (Vaiston varassa, 1992)

Ohjaaja:

• Paul Verhoeven

elokuva arvostelu

Paul Verhoevenin kirjoittama Jeesus-kirja antaa yllättävän tulkinta-avaimen ohjaajan tuotantoon.

Parasta Paul Verhoevenin elokuvissa on, ettei niitä tarvitse tulkita. Niissä ei ole piilomerkityksiä, salattuja tasoja, hienovaraista symboliikkaa tai ironiaa. Ei mitään kätkettyjä vihjeitä tai viittauksia, jotka katsojan pitäisi tajuta. Kaikki on näkyvissä eikä mitään peitellä. Hyvää tässä on se, ettei Verhoeven yritä vaikuttaa älykkäältä hämäryyden avulla. Asioiden eksplisiittinen näyttäminen on ohjaajan tavaramerkki ja Jeesuksesta kirjoittamassaan kirjassa (Jezus van Nazaret, 2008) Verhoeven kertoo, miksi se on hänelle välttämätöntä. Nuoruudessaan hän oli kovasti kiinnostunut uskonnosta, okkultismista ja magiasta (nämä kolme tarkoittavat Verhoevenille suurin piirtein samaa), mutta vuonna 1966 koetun henkisen kriisin seurauksena hän päätti sulkea mainitut asiat pois mielestään, kuin Siniparran kiellettyyn huoneeseen, peläten alitajunnan voimien voivan muuten räjäyttää hänen tietoisen mielensä. Äärirealistisella kuvaustavalla ohjaaja pystyy pitämään jalkansa tukevasti maanpinnalla ja päänsä kasassa, vaikka onkin sen takia saanut kriitikoilta syytöksiä banaaliudesta.

Verhoeven on myös huvittava poikkeus säännöstä, jonka mukaan omassa maassaan hienostuneita teoksia ohjannut auteur päätyy Hollywoodissa tekemään latteaa tusinaviihdettä. Verhoeven päinvastoin toi hienostuneeseen Hollywoodiin eurooppalaista karkeutta ja barbaarisuutta. Hollywoodin tuottajat tuntuivat ymmärtäneen täydellisesti Verhoevenin ohjaajalaadun, ja antoivat hänen ohjattavakseen vain elokuvia, jotka olivat sopusoinnussa hollantilaisprovokaattorin lahjojen kanssa.

Basic Instinctillä on selkeä edeltäjänsä sekä ohjaajan (De vierde man, 1983) että käsikirjoittaja Joe Eszterhasin (Jagged Edge, 1985) filmografiassa. Yhteistä näille elokuville on niiden keskeinen jännitysmomentti eli se, onko rakastuneista päähenkilöistä toinen psykopaattinen murhaaja vai ei. Ensinmainitussa biseksuaalinen kirjailija alkaa suhteeseen kauneussalonkiyrittäjän kanssa, joka mahdollisesti on tappanut kolme edellistä aviomiestään. Jälkimmäisessä syyllisyydentunteiden riivaama lakinainen ihastuu sulavakäytöksiseen liikemieheen, jota syytetään vaimonsa raa'asta murhasta. Basic Instinct on sekoitus De vierde manin eroottista mysteeriä ja Jagged Edgen psykologista trilleriä.

Jotain kuitenkin tuntuu puuttuvan. Kaikissa Verhoevenin elokuvissa oleva omituinen, tasainen pinta korostuu Basic Instinctissä, koska sen on tarkoitus olla nimenomaan psykologinen trilleri. Nick Curran, Catherine Tramell ja muut elokuvan henkilöhahmot lausuvat niitä vuorosanoja, joita heidän suuhunsa on kirjoitettu, ja liikkuvat kuvassa niin kuin ohjaaja on käskenyt heidän liikkua, mutta sielullista ulottuvuutta heissä ei ole nimeksikään. Eräs arvostelija on ilmaissut Basic Instinctin omituisen hengettömyyden niin, että elokuvan juoni ja henkilöhahmot ikäänkuin haihtuvat ilmaan heti kun elokuva loppuu.

Yllämainittu Jeesus-kirja tarjoaa selityksen ohjaajan elokuvien psykologiselle latteudelle: siitä paljastuu nimittäin, että Verhoeven ei ymmärrä ollenkaan vertauskuvallisia ilmaisuja. Tämä käy ilmi kirjasta kokonaisuudessaan, mutta erityisesti jaksosta, jossa Verhoeven käy läpi Jeesuksen vertauksia. Verhoeven vaatii kivenkovaan, että niitä EI pidä tulkita allegorisesti, vaan kirjaimellisesti. Tuhlaajapoika-vertaus on Verhoevenille kertomus tuhlaajapojasta, ei muuta. Sinapinsiemen-vertaus käsittelee Verhoevenin mukaan luonnon salaperäisiä voimia. Tulkintansa tueksi Verhoeven vetoaa samanlaista tulkintatapaa suosittelevaan teologiseen perinteeseen, mutta lukija alkaa vahvasti epäillä, että hän yrittää tehdä välttämättömyydestä hyveen: Verhoevenin mielestä kirjaimellinen tulkinta on ainoa oikea vain, koska hän ei pysty kuvittelemaan muunlaista tulkintaa.

Jos Verhoeven ei ymmärrä muita kuin kirjaimellisiä merkityksiä, hän ei myöskään osaa tuottaa muita kuin kirjaimellisia merkityksiä. Tässä piilee ohjaajan lattean tyylin salaisuus. Verhoevenilla käyttäytyminen ei koskaan kumpua mistään sielullisesta lähteestä eikä ilmaise mitään henkistä. Siksi Roger Ebert osui naulan kantaan verratessaan Basic Instinctiä lasten vieterileluun ja kuvaillessaan sitä elokuvaksi, jonka loppuratkaisu on täysin mielivaltainen eikä riipu mitenkään henkilöhahmojen persoonallisuudesta. Ebert kuitenkin virheellisesti luki tämän elokuvan juonen syyksi, vaikka se on suoraa seurausta Verhoevenin kyvyttömyydestä ilmaista mitään mitä ei voi suoraan näyttää. Koska emme ikinä näe Catherine Tramellia murhaamassa ketään, kysymys siitä onko hän murhaaja on samanlainen kuin kysymys, kuuluuko autiossa metsässä kaatuvasta puusta ääni. Vilpittömässä pinnallisuudessa voi hieman paradoksaalisesti olla myös jotain syvällistä. Verhoeven on luultavasti ainoa ohjaaja, joka on onnistunut kohottamaan banaaliuden ja latteuden jos ei nyt taiteen, niin ainakin henkilökohtaisen tyylin tasolle.

Kyvyttömyys ymmärtää vertauskuvallista kieltä selittää muitakin Verhoevenin elokuvien ominaisuuksia, muun muassa niiden täydellisen huumorittomuuden. Huumorihan edellyttää juuri kielen monivivahteisuuden tajuamista. Hieman yllättävämpää on, että hypoteesi puutteellisesta kielitajusta auttaa ymmärtämään myös ohjaajan erästä silmiinpistävää pakkomiellettä: raiskausta. Verhoevenin elokuvissa on huomattavan paljon raiskauksia, varmaan enemmän kuin kenenkään muun nimekkään ohjaajan elokuvissa. Niitä on niin paljon, että asia tuntuisi vaativan jonkinlaista selitystä. Silmiinpistävää on myös se, että raiskaukset kuvataan kevyeen, joskus jopa positiiviseen sävyyn. Elokuviensa kommenttiraidoilla Verhoevenin puheeseen tulee raiskauskohtausten yhteydessä aina puolusteleva sävy, silloin kun hän ei yritä ohittaa kohtausta vähin äänin. Basic Instinctissäkin on raiskauskohtaus, jota kommentoidessaan Verhoeven toistaa peräti kolme kertaa väitteen, että nainen mahdollisesti haluaa tulla raiskatuksi ja nauttii raiskauksesta, vaikka kovakouraisen seksin uhri elokuvassa ilmaisee kohtauksen jälkeen selvästi, ettei hän pitänyt siitä.

Voisi tyytyä helppoon selitykseen ja sanoa, että raiskaus edustaa Verhoevenille vain sukupuolisen kanssakäymisen kirjaimellista muotoa, ja siksi sitä on hänen elokuvissaan niin paljon. Mutta asiassa voi olla muutakin. Basic Instinctin edeltäjä De vierde man oli Verhoevenin sanojen mukaan elokuva, jossa hän 1960‑luvun kriisin jälkeen ensimmäisen kerran (pientä jaksoa Spettersissä lukuun ottamatta) jälleen uskalsi leikitellä "maagisella". Ohjaajan normaalista tyylistä poiketen elokuvassa oli enteitä, unijaksoja ja raskaalla kädellä toteutettua yksinkertaista symboliikkaa (nainen esimerkiksi rinnastetaan hämähäkkiin). Renée Soutendijkin esittämä naispäähahmo oli monista Verhoevenin elokuvista tuttu kaksinaamainen, petollinen naistyyppi, jota miespäähenkilö elokuvan lopussa toistuvasti kutsuu "noidaksi". Basic Instinctissä ei ole symboliikkaa, mutta kaksinaamaisia "noitia" siinä on kaksin, ehkä jopa kolmin kappalein, ja kommenttiraidalla Verhoeven käyttää Sharon Stonen esittämästä henkilöhahmosta useaan kertaan adjektiivia "diabolical" – paholaismainen.

Ei ole varmaan sattumaa, että Verhoeven käytti termiä "Siniparran huone" siitä vankityrmästä, jonne hän oli sulkenut mielenterveyttään uhkaavat okkultismin, magian ja uskonnon. Siniparta oli naistentappaja, joka säilytti suljetussa huoneessaan murhaamiensa naisten jäänteitä. Pahat maagiset ja okkulttiset voimat assosioituvat mestariohjaajalla toisaalta siis naisiin, toisaalta väkivaltaan heitä kohtaan. Raiskaukset ovat Verhoevenille keino pitää kyseiset voimat kurissa, ja siksi hänen on pakko sisällyttää niitä elokuviinsa, aivan kuten hänen on pakko kuvata kaikki mahdollisimman eksplisiittisesti. Ja molemmat pakot kumpuavat ohjaajan kyvyttömyydestä ymmärtää vertauskuvallista kieltä.