Kalle Karinen

Dredd (2012)

Ohjaaja:

• Pete Travis

elokuva arvostelu

Ohjaus: Pete Travis

Futuristisen lainjakelun kuningashan on RoboCop, mutta sarjakuvamaailmassa on operoinut jo vuodesta 1977 saakka toinen yhtä lahjomaton kovanaamakyttä: Judge Dredd. Tarkemmin Dreddin maailmasta, historiasta ja adaptaatioista voi lukea Populistin puolelta Judge Dredd ‑spesiaalista.

Dreddiä yritettiin tuoda valkokankaille vuonna 1995, mutta legendaarisen huonona pidetty Danny Cannonin ja Stallonen näkemys Judge Dredd ei välittänyt sarjakuvan henkeä ollenkaan, vaan latisti kieron tulevaisuusvision geneeriseksi perushollywoodtuubaksi, josta oli mahdoton välittää. Pete Travisin ohjaama Dredd 3D ottaa onneksi askeleen taaksepäin juonen suuruudenhulluudessa ja kolmiloikan eteenpäin tylyydessä ja kuumottavassa toimintameiningissä.

Tulevaisuuden USA:n itärannikolle on levittäytynyt 800 miljoonan asukkaan Mega-City 1. Lakia kaupungissa ylläpitävät "tuomarit", joilla on oikeus pidättää epäillyt sekä tuomita ja panna rangaistus täytäntöön välittömästi, oli tuomio sitten usean vuoden kakku nuorisokuutiossa tai välitön teloitus. Metropolin maisemaa hallitsevat valtavat megakorttelit. Joskus nämä jättirakennukset ovat jopa "korttelisodassa" toisiaan vastaan, mutta nyt on kyse eräänlaisesta sisällissodasta: Dredd päätyy selvittämään raakaa kolmoismurhaa 200‑kerroksiseen Peach Tree ‑torniin. Torni on käytännössä slummi, jonka asukkaita terrorisoi huumetehdasta pyörittävä rikosmatriarkka Ma‑Ma. Dreddin saavuttua kylään Ma‑Ma sulkee korttelin sotatilamoodiin jottei kukaan pääse ulos eikä sisään ja määrää asukkaat tappamaan oikeuslaitokselta saapuneet tunkeilijat.

Dreddin mukana liikkuu arvioitavana oleva tuomarikandidaatti Anderson (Olivia Thirlby, Juno, 2007; The Darkest Hour, 2011), jolla on psi‑voimia. Näillä voidaan mm. kuulustelut hoitaa ilman fyysistä väkivaltaa – mentaalinen onkin asia erikseen. Ilman kypärää liikkuva hento ja kaunis Anderson on hyvä sidekick ja vastapaino suoran toiminnan Dreddille. Thirlby tekee hyvää työtä keskittyneen oloisena Andersonina. Lähinnä sivurooleihin ja b‑elokuviin jumittunut Karl Urban (Priest, 2011; Pathfinder, 2007) on leukansa puolesta pätevä valinta jäyhyyden perikuvan Dreddin rooliin ja pitääkin kypärän visusti päässään, toisin kuin Stallone aikoinaan. Ma‑Maa näyttelevä Lena Headey (Game of Thronesin Cersei Lannister) sekä muut psykopaatit ovat myös vakuuttavia, ehkäpä jopa hieman alinäyttelevät.

Laajasta tietokone-efektien käytöstä huolimatta Dreddin dystopiseen maailmaan on saatu raskas ja fyysinen vaikutelma. Mega-Cityn likaiset ja rumat korttelikolossit ja lohduttoman teollinen kaupunkikaava pelaavat hyvin yhteen Peach Treen sinänsä edistyneiden mutta hieman bugaavan ja low‑fi:n oloisten tietokoneiden kanssa. Myös tuomareiden asut ovat käytännöllisemmän näköisiä kuin sarjiksessa eivätkä hölmön ekstravagantteja kuten Danny Cannonin tekeleessä. Käytännöllistä arkkitehtuuria maustavat muutamat hienot visiot kuten skeittiramppi 70 kerroksen korkeudella – talon parvekkeella. Osakiitos tästä kuuluu 2000AD-lehden artisti Mark "Jock" Simpsonille, joka tuotti konseptitaidetta puvustuksen ja maailman lähtökohdiksi. Lisäksi Dreddin alkuperäinen luoja John Wagner konsultoi elokuvan tuotantoa ja on ilmaissut tyytyväisyytensä lopputulokseen.

Kuvaus on maltillista, ja paras ollakin kun kyseessä on 3D‑elokuva. Ulottuvuusefekti on parhaimmillaan slow‑mo ‑huumeen vaikutuksia kuvaavissa jaksoissa, jotka ovat jopa kauniita: lasinsirpaleet ja veripisarat lentelevät hidastetusti monisataakertaisesti hidastetun musiikin luodessa eteeristä tunnelmaa. Muulloin futuristista toimintaa sävyttävät Paul Leonard-Morganin säröbassovoittoiset elektroniset musiikit, joista huomaa herran kuunnelleen erityisen tarkasti Daft Punkin Tron Legacy ‑scoren.

Ilmeisen vertailun toiseen hiljattaiseen kerrostalo-actioniin The Raid: Redemptioniin (2011) Dredd voittaa helposti. Siinä missä The Raidin poliisien uskomaton tumpelointi ja yleinen logiikan puute nakersi realismia ja sitä kautta tunnelmaakin, Dreddin maailmassa ainakin rikollisten mokat on helpompi sulattaa: Mega-City 1:n rivirikolliset ovat sarjakuvassakin joko yksinkertaisia idiootteja tai täysiä hulluja, joiden kuolemaa ei kukaan jää suremaan ja ihmettelemään. Leffaversio laittaa Dreddin ja Andersonin pähkäilemään muutamia aidosti kiperiä moraalisia dilemmoja, mutta ei sarjakuvan tavoin satirisoi tuomareiden ehdotonta kuuliaisuutta lain kirjaimelle. Elokuvan Dredd ottaakin melkoisia vapauksia lain tulkitsemisen suhteen ja vaikuttaa hivenen pehmommalta kuin sarjisesikuvansa. Dredd kokonaisuutena on silti jopa turhankin raaka ja armoton – rikolliset ovat brutaaleja kuin Meksikon huumekartellilaiset ja Dredd-sarjakuville ominainen mustahko huumori on muutamien one‑linereiden varassa.

Dredd on miltei täydellinen onnistuminen, ja hyvin toteutettu tulevaisuuden maailma suorastaan vaatii jatko-osia. Harmillisesti Mega-Cityn elämää ei paljoa päästä näkemään Peach Tree ‑korttelin ulkopuolella. Tähän on syynä luonnollisesti budjetin rajallisuus: Empire-lehden haastattelussa Wagner ja käsikirjoittaja Alex Garland kertovat, ettei raha riittänyt robottien, muukalaisolioiden ja muun katuvilskeen luomiseen. Parhaimmillaan Dredd-sarjakuvat ovat nimittäin kuvatessaan kaupungilla taapertavien raukkaparkojen arkielämän yksityiskohtia, ja tuomareiden toimintaa heidän kohdatessaan uusia lain rajamailla liikkuvia villityksiä. Eeppisemmän pään tarinoista ainakin "The Day the Law Died" toimisi varmasti valkokankaallakin. Ja vaikka Dreddistä tai sarjakuvista ylipäätään ei piittaisi lainkaan, on Dredd silti vuoden ehkäpä jännittävin ja adrenaliinihuuruisin toimintaelokuva.