Sakari Määttä

Prometheus (2012)

Ohjaaja:

• Ridley Scott

elokuva arvostelu

"To create, one must first destroy."

Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Paremmin voisi sanoa, että alussa outo humanoidi uhrasi itsensä luoden maa‑planeetan geenipohjan, muiden kaltaistensa poistuessa avaruusaluksella kohti seuraavaa sopivaa avaruuden lohkaretta. Näin alkoi maapallon luomistarina, jos uskotaan Alien-saagan jo vuonna 1979 aloittaneen ohjaajavirtuoosi Ridley Scottin scifispektaakkelia Prometheus.

Prometheus on yksi vuoden 2012 odotetuimpia elokuvia ja sen sisältö onnistuttiin pitämään tuotannon aikana visusti salassa hypen noustessa tasaisesti ympäri maailmaa. Alun perin siitä piti tulla Alienin esiosa ja tarinasta vastasi Jon Spaihts (The Darkest Hour, 2011). Tuotannon edetessä ajatuksesta kuitenkin luovuttiin ja Damon Lindelof palkattiin kirjoittamaan käsikirjoitus osittain uusiksi. Lindelofin historia muun muassa Lost-sarjan käsikirjoittajana on valitettavan räikeästi nähtävissä myös Prometheuksessa, joka leikittelee sarjasta tutuilla teemoilla pääsemättä oikeastaan mihinkään lopputulokseen. Käsikirjoitus synnyttää matkan aikana enemmän juoniaukkoja kuin ehtii niitä paikkaamaan. Lopullinen elokuva sijoittuu samaan maailmaan Alien-saagan aiempien elokuvien kanssa olematta kuitenkaan varsinainen jatko‑ tai esiosa.

Mistä tulemme ja mihin olemme menossa? Mitä olemme valmiita tekemään päästäksemme sinne? Uusien maailmojen ja elämän luominen, kuolemattomuuden tavoittelu sekä vastuun kantaminen teoista toimivat tarinan pohjana. Marc Streitenfeldin mahtipontisen scoren tahdissa näiden kysymysten pohtiminen nousee ajoittain melkein runollisiin mittasuhteisiin. Prometheuksen kantava idea on peräisin sveitsiläiskirjailija Erich von Dänikenin Vieraita avaruudesta (1968) ‑teoksen evoluutioteorioista.

Prometheus sijoittuu vuoteen 2094. Eri puolilta maata on löytynyt ikivanhoja tähtikarttoja, jotka osoittavat reittiä tuntemattomaan aurinkokuntaan. Weyland-yhtiön rahoittama Prometheus-tutkimusalus lähetetään matkaan etsimään ihmiskunnan alkuperää ja luojaa. Tämän suurempi juonen purkaminen on turhaa, koska elokuva etenee suurelta osin mysteerirakenteensa kautta.

Täysin 3D-tekniikalla kuvatun Prometheuksen yli 120 miljoonan dollarin budjetti näkyy upeissa lavasteissa ja todella huolellisesti toteutetuissa efekteissä. Cgi‑kuorrutteisiin on panostettu sen verran paljon, ettei niiden olemassaolo häiritse. Useimmat isolla rahalla tehdyt 3D-spektaakkelit, kuten esimerkiksi Conan the Barbarian (2011) ja erityisesti ällistyttävän surkea John Carter (2012), jäävät Prometheuksen varjoon. Myös palkkabudjetti on ollut suuri ja siitä on riittänyt jämät myös täysin järjettömässä roolissa myhäilevälle Guy Pearcelle. Pearce on maskeerattu vanhaksi Peter Weylandiksi sen sijaan, että rooliin olisi palkattu joku oikeasti iäkkäämpi näyttelijä.

Prometheuksen miehistöön kuuluvat muun muassa kylmäkiskoinen ja sliipattu komentaja Meredith Vickers (Charlize Theron), aluksen kapteeni Janek (Idris Elba) ja arkeologi Charlie Holloway (Logan Marshall-Green). Elokuvan varsinaisessa pääosassa koko ryhmän eettistä ja uskonnollista puolta edustaa Elisabeth Shaw, jonka roolissa luonnenäyttelijä Noomi Rapace osoittaa kykynsä. Sigourney Weaverin näyttelemä Ellen Ripley oli Alien-elokuvissa henkisesti vahva taistelija ja häneen verrattuna Shaw on epävarmempi ja naisellisempi hahmo, joka pystyy kuitenkin reagoimaan nopeasti muuttuviin tilanteisiin. Vaikka suurin osa näyttelijöistä tekee hyvää työtä, heidän hahmoistaan puuttuu kaivattua syvyyttä. Poikkeuksena voidaan mainita Michael Fassbender, joka tekee todella vahvan suorituksen oman agendansa omaavana David-androidina.

Aluksen miehistön toiminta on pahimmillaan epäuskottavan epäammattimaista. Ratkaisujensa tähden osa heistä päätyykin odotetusti avaruusmörköjen murkinaksi. H.R. Gigerin luomia, aiemmista Alieneista tuttuja facehuggereita ja muita öttiäisiä elokuvassa ei nähdä oikeastaan lainkaan, vaan tilalla on The Thingin (2011) mieleen tuovia lonkerohirviöitä ja verenkierto-ongelmaisen näköisiä humanoideja.

Alkuperäiseen Alieniin verrattuna Prometheus on suureellisempi, mutta ei lähellekään yhtä koukuttava tarinansa tai tunnelmansa puolesta. Rahtialus Nostromon miehistö joutui asumaan ja elämään ahtaissa olosuhteissa. Tuolloin jo pelkkä elokuvassa käytetty valaistus onnistui tuomaan esiin stressiin liittyvän kireyden ja kasvavan pelon. Poissa on klaustrofobinen avaruuskauhu ja tilalla kiiltäväpintaisen siloteltua, kliinistä seikkailuviihdettä muun muassa lentelevien robottihärveleiden sekä ihonmyötäisten avaruuspukujen saattelemana.

Prometheuksesta puuttuu kauhuelokuvalta vaadittava pelonsekainen ilmapiiri ja tekijät ovatkin panostaneet enemmän käsikirjoituksen sujuvuuteen ja katsojien viihtyvyyteen. Tässä on onnistuttu hyvin, sillä minkäänlaista tyhjäkäyntiä ei synny koko elokuvan yli kaksituntisen keston aikana.