Esa Meisalmi

Citizen Toxie: The Toxic Avenger IV (2000)

Ohjaaja:

• Lloyd Kaufman

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lloyd Kaufman

Citizen Toxie: The Toxic Avenger IV jatkaa 80‑luvulla ydinjätetynnyriin pudonneen rimpulanörtti Melvinin tarinaa aikaisempaa huomattavasti korkealentoisemmissa merkeissä. Saagan neljäs osa toimii räävittömän lapsellisia paskaelokuvia suoltavan Troman läpileikkauksena parodisten tuotostensa tunnuspiirteistä ja suosikkihahmoista. Se antaa käytännöllisesti katsoen ilmeen kaikille niille elokuvamasokisteille, jotka haluavat kömpiä kehdossa roikkuvien helistimien ääreltä taputtelemaan kakkaa mihin sitä nyt sitten ikinä saa tarttumaankaan. Amatöörifilmaajille lafkan teokset taasen näyttäytyvät takuuvarmasti hyvinä oppitunteina kuinka vuolla silkasta ulosteesta kultaa.

Heti kärkeen elokuvassa leikataan useampikin napanuora poikki, kun Tromavilleä hallitsevaan vaippamafiaan kuuluvat punkkariterroristit hyökkäävät jälkeenjääneiden kouluun kuokkimaan. Myös uusnatsit haluavat aiheuttaa pahennusta monen muun moraalisesti kajahtaneen ohella. Sekasorron keskellä järjestetyssä lehdistötilaisuudessa por(no)mestari Ron Jeremy horisee tyhjänpäiväisyyksiä, ja puhujapöntölle hänen jälkeensä eksyvä syömäpuikkopoliisi Sgt. Kabukiman esiintyy oikeutta hakevalle kansalle ämpäripäissään latteuksia soperrellen, saaden palkinnoksi takarivissä patsastelevalta Lemmyltä suurieleisen facepalmin. On aika kutsua aina yhtä kunniallinen Toxie paikalle rauhoittamaan tilannetta.

Pääjehu-ohjaaja-tuottaja-lihakauppias Lloyd Kaufman ilmoittaa kertojana toimivan Stan Leen avustuksella jo alkutekstien aikana, että osa‑aikaeläkkeeltä palaava moderni Toxic Avenger on tujumpaa törkyä kuin edelliset heikot jatko-osat. Väitteessä on vinha perä, sillä entistä mielipuolisemmassa kuosissa raahustava kokovartalosukkahoususankari tekee ensimmäisestä osasta tuttuun liukuhihnamaiseen tapaansa pahiksista ja ideologioista jauhelihaa voimankäyttöä brutaalisti liioitellen. Eritoten kolmososan täysin tympeä ja mielikuvitukseton pään silittely voidaankin pyyhkiä iäksi mielestä.

Läpeensä väkivaltainen, itsestään selvän itseironinen ja riittävästi alastomuutta sisältävä koheltaminen painottuu edelleen sektorille huonoa, mutta määrittelemättömällä tavalla kehittynyttä elokuvantekoa. Lievästi sisältöä muistuttavaa meininkiä löytyy viemäritasolta pulppuavasta poliittisesta huomionhausta, sillä sellainen toiminta on keltaisessa mediassa valttia. Äärimmäinen matalaotsaisuus ja jollain tavalla kiinnostava kommentaari mahtuu tällä kertaa samojen kansien väliin, ja poikkeuksellinen asianlaita pakottaa uhraamaan pienen hetken fanaattisten urveloiden tekemisille. Halvalla laitettavissa kipupisteissä sivutaan Columbinen kouluampumisiakin. Varsinaista asiaa tapahtumista luonnollisesti saa kuitenkin hakemalla hakea.

Tauottoman ja aiempaa suuremmilla tuotantoarvoilla toteutetun tylyttämisen myötä elokuva harvemmin tylsistyttää. Kaufman osoittaa viimeinkin tajuavansa "tapahtumaköyhä paska on hyvää paskaa" ‑mantran vaarallisuuden, sillä kakkososan alun liki 20 minuuttinen slapstickillä ja sirkushahmoilla täytetty dynamiittipötkö on venytetty nyt 100 minuuttiin – on pituutta sitten liikaa tai ei. Toisaalta, jos elokuvassa käytetään tekoverta pari sataa litraa, niin jossain vaiheessa raja alkaa kaiketi muutenkin hämärtyä. Kaiken lisäksi tyypillisestä identiteettikriisistä kärsivä muotopuoli supersankari luutii ympäriinsä tuplaversiona, sillä vaihtoehtoisten todellisuuksien yhteensulautumisen jälkeen kaupunkia alkaa lakaista sekä hyvä että paha Toxie. Tekijät päättävät ryhtyä taiteellisiksi.

Irtonaisten elementtien ja toimintakohtausten kierrätyskeskuksena Citizen Toxie: The Toxic Avenger IV onnistuu tavoitteessaan ainakin tulkinnanvaraisella troma-asteikolla mitattuna. Länsimaisen yhteiskunnan tabut ja tavat (ovat joskus sama asia) revitään kappaleiksi "maanläheisemmän" kritisoinnin kautta. Ajattelemiseen tuskin kannattaa kuitenkaan liiemmin tuhlata aikaa sen enempää kuin kuvausteknisesti oivallisempia Street Trashiä (1987) tai Hobo with a Shotgunia (2011) katsoessakaan, sillä näin röyhkeästi huononkin maun tuhoavaa härskiyden julistamista ei kovin usein vastaan tule.