Jari Mustonen

And Soon the Darkness (Ennen hämärää, 1970)

Ohjaaja:

• Robert Fuest

elokuva arvostelu

Ohjaus: Robert Fuest

Hiljattain keskinkertaisen uudelleenfilmatisoinnin saanut Robert Fuestin And Soon the Darkness olisi ilmestyessään voinut olla yksi käänteentekevistä 70‑luvun alun trillereistä. Lupaava synopsis kuitenkin hukkui jopa aikaansa nähden laiskaan käsikirjoittamiseen ja vajaiksi jääviin kliimakseihin. Tästä huolimatta elokuva on alkanut tehdä tasaisen varmaa nousua unholastaan.

Fuestin tarina tuo Ranskan maaseudulle kaksi brittityttöä pyöräretkellä. Tyhjästä kumpuava riita saa tytöt hetkeksi erilleen, kun sympaattinen Jane (The Innocentsissa vuonna 1961 debyyttinsä tehnyt Pamela Franklin) jatkaa yksin matkaansa. Odotettuaan tovin ystäväänsä Cathya (Michele Dotrice, The Blood on Satan's Claw, 1971), päättää hän palata tämän luokse. Eroamispaikka on kuitenkin pahaenteisen tyhjä, eikä Janella ole muuta mahdollisuutta kuin alkaa etsiä ystäväänsä vieraassa ympäristössä.

Kokonaisuudessaan Franklinin persoonan varaan rakentuva "välivuosien" trilleri alkaa ihan hyvin; muutama vuosi myöhemmin kauhuelokuviin pesiytynyt vieraantumisajatus näyttäisi ottavan ensiaskeleitaan. Tuntematon seutu outoine ihmisineen ja kaiken yllä leijuva pelon kosketus viittaisivat tehokkaaseen, joskin pienimuotoiseen klassikkoelokuvaan. Pian eroamisen jälkeen käsikirjoituksen sudenkuopat kuitenkin paljastuvat ja elokuvan keskiosa vajoaa harmittavan huonosti motivoituun haahuiluun.

Jos And Soon the Darkness olisi tehty edes pari vuotta myöhemmin, olisi tekijöillä kenties riittänyt rohkeutta repiä se irti kiltin brittitrillerin ikeestä. Elokuvan kätkemä potentiaali olisi vaatinut toteutuakseen hieman lihaa luiden päälle, ja vaikka elokuvan loppupuoli onkin lähteä rankemmalle tielle, jää todellisen pelon luominen ikävästi puolitiehen. Ainoastaan ohjaajan muutamat rinnastukset ja kuvaukselliset ratkaisut piristävät muutoin puhtoista tarinankerrontaa. Pieni ripaus verta, tunnekuohuja ja sentimentaalisuutta olisi kummasti piristänyt lopputulosta.

Ilman Pamela Franklinista huokuvaa viattomuutta, katoaisi Fuestin kyhäelmä myös tänä päivänä unohduksen suohon kuin kenenkään kaipaama jauhopihvi. Arvoa elokuvan maailmalle voi kuitenkin antaa sen paikasta kahden eri ajanjakson välissä. Takana olivat Hammerin kauniit fantasiat ja edessä And Soon the Darknessin miljöötä ja teemoja toistavat eksploitatiiviset verikekkerit. Kyseessä onkin kuin lapsille näytettävä, sisäsiisti esileikki The Last House on the Leftistä (1972). Vain muutamassa vuodessa maaseudun pikkukiva idylli vaihtuisi mitä brutaaleimmaksi kauhun tilaksi.

Ian Wilsonin (Fright, 1971; Captain Kronos: Vampire Hunter, 1974) maalaileva kuvaus pelastaa vielä jonkin verran elokuvan tunnemiljööstä. Brittiläinen puhtoisuus jättää kuitenkin jälkeensä kaksijakoisen, tuhoontuomitun maun. Miten viatonta kaikki vielä joskus olikaan, niin kauttaaltaan kilttiä, ja miten julmasti tuo pyyhittiin pois.