Jari Mustonen

The Innocents (Kauhujen linna, 1961)

Ohjaaja:

• Jack Clayton

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jack Clayton

"Pelko on kuin uskoa: lopulta se tekee kuvitelmasta toden."
— Harold C. Goddard

Elokuvallaan Room at the Top (1958) brittiläistä luokkayhteiskuntaa hämmentänyt Jack Clayton valitsi seuraavaksi projektiksi erään 1900‑luvun haastavimmista kauhunovelleista. Kirjallisuuteen erikoistuneiden kriitikkojen välinen debatti kävi jo seitsemättä vuosikymmentä, kun hän astui kameran taakse ohjatakseen Henry Jamesin psykologisen kummitustarinan The Turn of the Screw (1898; uusin laitos 1908). Kriitikkojen kiista juonsi Jamesin osiltaan monisyiseen kerrontaan, joka kyseenalaistaa katsojien ja päähenkilön keskinäisen näkökulman tapahtumiin. Myöskään Clayton ei pura Jamesin avoimeksi jättämää kysymystä. Yhdessä erään uransa hienoimmista kuvauksista tekevän Freddie Francisin kanssa hän visualisoi kirjan probleeman: syrjäiseen kartanoon saapuvan kotiopettajattaren kauhun hetki jää elämään.

Käsikirjoittajanaan mm. Truman Capote, lähestyy Clayton tarinaa vuosikymmenen alkupuolta hallinneilla psykologisilla elementeillä. Alun vahva asetelma rukoilevasta naisesta heijastelee sitä mielen haurautta, jota kohden ohjaajan kerronta vääjäämättä kulkee. Orvon yksitoistavuotiaan tytön opettajattareksi pestautunut Miss Giddens saa hoiviinsa myös Floran koulusta erotetun veljen Milesin. Lasten aluksi niin viattomat kujeet muuntuvat hiljalleen pelonsekaiseksi kierteeksi, kun hän huomaa lasten kommunikoivan tunnetasolla traagisen kohtalon kokeneen edeltäjänsä ja lapsiin suuren vaikutuksen tehneen äskettäin surmansa saaneen Peter Quintin kanssa. Niin hennossa tuulessa keinuva lampi kuin myös kartanon synkät huoneet ja piharakennukset vellovat omassa rauhassaan, kätkien sisälleen mielen sopukoita järkyttävän epäluulon ja pelon.

Nicolas Roegin tiedetään sanoneen, että elokuvan sydän on sen kuvauksessa. The Innocents on oikea teos tämän yksinkertaisen toteamuksen ymmärtämiseen. Lainkaan väheksymättä Claytonin tinkimätöntä kerrontaa, toteutuvat alkuperäisteoksen jatkuvasti läsnäolevat epänormaalit ajatukset ja luulot niiden tummien varjojen ja häivytyksien välityksellä, joilla elokuvan kuvannut Francis sitoo henkilöhahmojen tunteet heidän kasvoihinsa ja maisemaan. Elokuva on kuin suoraa jatketta sille visuaaliselle kylmyydelle, jonka hän esitteli joitakin kuukausia aiemmin Never Take Sweets from a Strangerin viimeisissä kuvissa. Francisin käyttämä mustavalkoinen cinemascope jättää kuva-alan sivuille runsaasti tilaa ruokkimaan katsojien pelkoa – toisinaan suorastaan hypnoottisilla asetelmilla, joita elävöittää hiljaisuus tai siitä kumpuava aavemainen äänimaailma.

Alkaen enteilevästä laulusta "O Willow Waly" The Innocents loi uusiksi psykologisen kauhuelokuvan rakenteen tavalla, mitä sittemmin ei ole juurikaan kyetty täydentämään. Deborah Kerrin silmin kuvatun näkökulman kautta novellin kauhu välittyy katsojien mieleen. "Mutta lopulta aloin tuntea, mitä todella kannoin käsivarsillani", kirjoittaa James. Kriitikkojen välinen kiista siitä kertooko tarina hulluudesta vai todellisuuden haamuista, lepää juuri näissä sanoissa. Jo 20‑luvulla englanninkielen professori Harold C. Goddard pohti kertomuksen freudilaista psykologiaa. Hänen mukaansa epäilyksen ja kuvitelmien sekoittuessa syntyy ambivalentti tunnetila, joka kuljettaa ihmisen mielipuolisuuden rajamaille. Tämän ymmärtämiseksi olisi lähes välttämätöntä kuvailla The Innocentsin viimeisiä sekunteja, mutta ne jääköön jokaisen katsojan omiin ajatuksiin ja tulkintoihin.

Sen sijaan on syytä mainita mielenkiintoisesta kuriositeetista. Oman erikoisen piirteensä kirjan mysteeriin toi reilut 50‑vuotta Jamesin kuoleman jälkeen ja kymmenen vuotta Claytonin filmatisointia myöhemmin tarinaan filmattu prologi. Tällöin asialla oli Michael Winner yhdessä Marlon Brandon ja Stephanie Beachamin kanssa. Suomenkin videomarkkinoilla leikattuna kiertänyt The Nightcomers (1971) sijoittuu aikaan ennen Miss Giddensin saapumista. Pääosassa nähdään salaperäinen Quint ja hänen sadomasokistinen suhteensa Miss Jesseliin sekä lapset ennen kauhun kierrettä. Valitettavasti ideoiltaan mielenkiintoinen elokuva jäi kaikin tavoin keskeneräiseksi; kuriositeettiarvonaan lähinnä pienimuotoinen (s)eksploitaatio. Winnerin ja Claytonin ohella novelli on inspiroitunut myös säveltäjiä, kirjailijoita ja lukuisia muita ohjaajia.

Huolimatta alkujaan heikosta menestyksestä on selvää, että vuoden 1961 joulukuussa ensi-iltansa sai eräs 1900‑luvun keskeisimmistä klassikoista ollen merkittävä käännekohta kauhuelokuvien elokuvakerronnan visuaalisessa ilmaisussa. Urallaan monesti palkittu Freddie Francis totesikin myöhemmin elokuvan jääneen hänen parhaaksi työkseen. Tähän ajatukseen on helppo yhtyä; niin tuoreesta ja voimakkaasta elokuvasta on kyse yhä neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Pienin elein ja kuvin The Innocents kasvattaa yhä mieliimme pelon.